Juostessa tapahtunutta

Ajattelin tässä blogissani tarinoita joulua odotella leppoisista ja mukavista fiiliksistä ja myös vähemmän mukavista tilanteista, joita on lenkeilläni tapahtunut. Juoksuharrastus voi saattaa juoksijan hyvin monenlaisiin tilanteisiin. Kerron niistä muutaman.

Mieleeni on jäänyt kesältä 2002 yksi illan lenkki n. klo 19 aikaan Tampereen Kaupin Kuntokolmosella. Juoksin sellaista polun kohtaa, josta on hyvä näkymä Näsijärvelle. Aurinko oli laskemassa ja kultasi puhdasvetisen järven. Ilma oli tyyni, veneitä liikkui järven selällä. Tiedostin kuinka onnekas olin. Saan juosta sellaisessa ympäristössä, kuin koti ja kesämökki samassa paikassa – kodistamme on matkaa Kuntokolmoselle 60 metriä. Tunteesta innoissani lompsuttelin rinnettä alas kohti järven rantaa ja vedin tietoisesti happea sisääni oikein vetämällä vetäen.

Tuolloin Näsijärvi oli lempeänä. Mutta luonnossa on myös kova puolensa. Tämän sain kokea 9.10.2002 (ote juoksupäiväkirjastani):

”Kolme kierrosta Kuntokolmosta. Sitten menin uimaan, kello oli n. 20. Tuuli pohjoisesta ärhäkästi, se ei tuntunut niin kylmältä kuin mitä oli – viimeisen kierroksen vähän nopeampi vauhti oli toiminut suunnitelmani mukaan ja nostanut lämpöä suojaksi tuulta vastaan. Menin nopeasti veteen juoksukalsarit jalassa ja juoksupipo päässä. Pikapesun ja muutaman uintivedon jälkeen otin pipon pois ja tein pienen sukelluksen. Pipo takaisin päähän ja äkkiä pois vedestä. Kova tuuli oli kylmä märällä iholla. Nopea kuivaus. Kuivan paidan ja takin sain päälleni hyvin, mutta housujen laitto kosteisiin jalkoihin vei jo vähän aikaa. Myös sukkia tuhrasin jalkoihin. Kengännauhat jouduin solmimaan jo näköaistin varassa kun sormissa ei ollut tuntoa. Olin jo sullonut juoksuvehkeet laukkuun kun muistin, että pyörän avain on juoksutakin taskussa. Etsin avainta, joka ei tahtonut löytyä. Avainta en saanut normaalilla lihastunnolla avaimenreikään. Käänsin lukon kuntopolun valopylvääseen päin ja työnsin avainta lukkoon. Äkkiä hanskat käteen ja kotio. Käänsin sormet kämmentä vasten etteivät ne joudu olemaan yksin sormioissa. Ohjasin kämmentyvien varassa. Kun kotona tunto alkoi palaamaan käsiin, oli kipu ja pakotus niin suurta, etten voinut muuta kuin sanatta seistä paikoillani eteisessä ja ottaa tehokkaasti happea ja puhaltaa. Pirjo kysyi huolissaan, että ”mikä on”? Kipu oli niin kova, etten halunnut vastata vaan käyttää kaikki voimavarat itseeni. Tämä hard rock kesti n. 5 min. Kun lopulta pystyin kertomaan käyneeni lenkin jälkeen uimassa, Pirjo siihen sitten tokaisee, että ”noissa sun hommissa ei oo mitään järkee”. Vasta myöhemmin sanoin, että kuvittelik sää mun huvikseni tehneen sen - siis halunneeni kipua ja tuskaa!”

Kerran lenkillä vastaani juoksi vanha mies. Hän hymyili niin sydämellisesti, että katsoin hänen juoksuaan olkani yli ja olin vähällä juosta polulta ulos. Koskaan ei ole ventovieras ihminen hymyillyt minulle sillä tavoin. Kokiko vanha mies juoksijoiden välistä sympatiaa nähdessään, että juoksuperinne jatkuu? Vai oliko hyvä ja harmoninen tunne vallannut hänet? Samaisella polulla oli kerran koiran ulkoiluttaja. Vaikka kiersin heidät sopivan kaukaa, koira pääsi näykkäisemään minua kädestä. Se vihlaisi pikkuisen mutta ei vakavasti. Jatkoin juoksuani ja katsoin paheksuvasti miestä. Käteeni tuli pieni vuotava reikä.

Joskus juostessa tulee nälkä. Olin ollut vähällä ruualla ennen juoksua. Juoksin 15 km:n lenkkiä ja paluumatkalla, kun kotiin oli 8 km, minulle tuli aivan hillitön nälkä. Evästä ei ollut mukana, mutta koska oli syksy, tähyilin epätoivoisena polun pientareita josko sieltä löytyisi sieniä syötäväksi! Ei löytynyt (olen sienestänyt sen verran että erotan kyllä syötävät seitikeistä). Kerran lenkillä puusta pudota kumahti pienehkö otsa päähäni. Ajattelin, että hyvä meininki, metsä morjestaa!

Juostessa liikutaan ulkona ja ollaan konkreettisesti ja aktiivisesti yhteydessä ympäristöön. Juoksemisen kautta saadut kosketukset ovat hyviä ja arvokkaita kokemuksia ja avaavat olemassaolomme horisonttia. Erilaiset kokemukset, kunhan eivät vahingoita, ovat yksi osa elämän rikkaudesta, täysipainoisuudesta, lisäävät ymmärrystä omasta mielestämme ja kehostamme ja luonnon tärkeydestä. Ja lisäksi, mikseivät vahingoittavatkin kokemukset voisi tuoda rikkautta elämäämme, jos ne antavat jonkun uuden näkökulman asioihin, joihin ei muuten saisi yhteyttä?

Tapio Koski