Käsittelin edellisessä blogissani juoksemisesta kirjoittamisen ja puhumisen merkitystä. Tällä on oma merkityksensä juoksukulttuurissa. Kun juoksemisen tuottamia elämyksiä ja kokemuksia käsitteellistetään, myös juoksemattomat voivat saada niistä jonkinlaisen otteen – vaikka syytä onkin tässä yhteydessä muistaa vanha zeniläinen sananlasku, että kuuta osoittava sormi ei ole kuu! Tämä tarkoittaa siis sitä, että sanat eivät ole itse koettu kokemus vaan ainoastaan osoittavat käsitteellisen luonteensa mukaisesti koettuun. On eri asia laittaa itse käsi kuumalle levylle kuin lukea kuvaus siitä.

Kirjassani käsittelen pitkien juoksumatkojen tuottamien kokemusten luonnetta, niiden esiintymistä, käsitteellistettävyyttä ja ilmaisemista. Monet juoksun tuottamat kokemukset ovat arkikielellä ilmaistavissa, vaikka monet kokemukset tai monien kokemusten luonne, jäävät tiedostamatta. Näitä "piiloon" jääneitä kokemuksellisia tasoja filosofit ja juoksijat eivät ole tutkineet ja analysoineet filosofisesti ja juoksijan kokemusten ja niiden merkittävyyden näkökulmasta. Tällainen on muun muassa ilon kokemus, joka lienee tuttu pitkiä matkoja juosseille. Ne ihmiset, jotka eivät itse juokse, voivat katsoa tämän johtuvan esimerkiksi juoksijan persoonallisuudesta, siitä että "hän on iloinen ihminen”. Kokemuksista ehkä puhutaan juoksijoiden kesken. Näissä keskusteluissa eivät ole kuitenkaan juoksemattomat läsnä, jolloin kyseinen aspekti/ulottuvuus jää tuntemattomaksi. Näin heidän ymmärryksensä juoksemisesta jää ohueksi. Tarkoitan sitä, että vain juoksemalla voi saada omakohtaisia kokemuksia juoksemisesta. Jos tämä puuttuu, suhde juoksemiseen muodostuu vain käsitteellisesti. Ohueksi jääneestä ymmärryksestä J.P. Roos kirjoittaa nettikirjassaan "Maratonmiehen elämä" seuraavasti:

"Matkakirjassaan Amerikka ranskalainen esseisti Jean Baudrillard käsittelee juoksemista yhtenä amerikkalaisuuden keskeisenä piirteenä. Hänelle juokseminen on täysin käsittämätön modernin itsekidutuksen, itsemurhakäyttäytymisen ja kuoleman tavoittelun, vapaaehtoisen orjuuden ja jopa aviollisen uskottomuuden uusi muoto. Kuola suusta valuen, silmät tyhjinä ja omaan sisäiseen lähtölaskentaansa keskittyneet juoksijat edustavat Baudrillardille ihmislajin rappiota, maailmanlopun tunnelmaa. Vähän samoja sävyjä voi löytää muun muassa Antti Eskolan juoksemista koskevista lyhyistä maininnoista hänen puhuessaan inhoten hölkkääjistä. Olen tavannut sekä Baudrillardin että Eskolan ja tiedän, että he todella tappaisivat itsensä jos he lähtisivät juoksemaan (tosin Eskola on tietääkseni aloittanut rauhallisen lenkkeilyn!). Baudrillardin ja Eskolan käsitykset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, sillä ne kuvaavat hyvin miten väärä kuva ulkopuolisilla voi juoksemisen symbolisista merkityksistä olla. Varsinkin kärsimysteema on täysin vailla pohjaa: juokseminen on päinvastoin yksi modernin yhteiskunnan ruumiillisen ja henkisen itsensäkehittämisen ja nautinnon muotoja, kevyestä sosiaalisesta yhdessäolosta puhumattakaan! Enkä ole nähnyt vielä yhtään kuolaavaa tai vaahtosuista lenkkeilijää (talvella nenä saattaa tosin valua). -- Juokseminen on hauskaa ja nautinnollista puuhaa, kunhan sen ensin oppii."

Hieman myöhemmin hän toteaa samassa luvussa:

"Sekä aamu- että yöjuoksussa on oma suuri viehätyksensä. Juokseminen hiljaisessa kaupungissa auringon juuri noustessa on unohtumaton kokemus, samoin kuin juokseminen tyhjillä kaduilla asfaltin kiillellessä katuvaloissa. -- Mutta täytyy myöntää, että juoksemisen viehätys ei löydy aivan heti. Useimmat tuntemani hölkkääjät valittavat usein kuinka tylsää juokseminen on ja kuinka he tekevät sitä suorastaan vastoin tahtoaan, vain koska ajattelevat nukkuvansa paremmin tai laihtuvansa tai sen sellaista. Kuitenkin voin vakuuttaa, että jossain vaiheessa useimmat juoksijat kuitenkin myös löytävät juoksun nautinnon, keveyden, helppouden, vauhdin, yhdistettynä mukaviin maisemiin ja kivoihin juoksupolkuihin. -- Vain se joka ei harrasta juoksua, kuvittelee että juoksu on yksitoikkoista, aina samanlaista. -- Juokseminen on kaiken kaikkiaan äärimmäisen monimuotoista toimintaa ja sen oppii todella vasta pitkän harjoittelun jälkeen."

Mitä se kertoo juoksemisesta ja siihen liittyvistä erilaisista tasoista, kun Jean Baudrillardin ja Antti Eskolan kaltaiset viisaat miehet, ajattelun tunnustetut ammattilaiset, suhtautuvat kestävyysjuoksuun edellä kuvatulla tavalla? Onko kysymys todella siitä, että juoksemattomat eivät kykene pelkän havaitsemisen ja ajattelun perusteella ymmärtämään niitä juoksemisen tuottamia monimuotoisia elämyksiä ja kokemuksia, joita juokseminen tuottaa? Näin olen taipuvainen ymmärtämään.

Olemassa on monenlaisia ihmisiä ja heillä monenlaisia kokemuksia. Ja mitä enemmän ihminen harjoittaa kehoaan ja mieltään, sitä syvempiä ja ei-tavanomaisia kokemuksen tasoja hän voi löytää. Sellainen ihminen, joka ei ole juossut pitkiä matkoja, puhumattakaan ultramatkoista, ei voi ymmärtää pitkien harjoitusten tuomia kokemuksia – hän voi jopa kieltää niiden olemassaolon ja katsoa ne mielikuvituksen tuotteiksi, joilla ei ole mitään tekemistä tavallisten ihmisten kokemusten kanssa. Ainakaan hän ei voi ymmärtää niitä kokemuksellisesti. Tamperelainen ystäväni filosofi Timo Klemola kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Taidon filosofia, filosofin taito”, että ihmistutkimuksessa päähuomion on saanut tavanomainen kokemus, poikkeukselliset kokemukset on jätetty huomioimatta. Hän jatkaa, että

"ei ole katsottu lähemmin uskonnollista kokemusta tai vaikkapa luovan taiteilijan kokemusta luomishetkellä. Nämä kokemukset paljastaisivat toisen näkökulman puhuttaessa esimerkiksi kehon ja mielen suhteesta tai ihmisen kokemuksen mahdollisuuksista yleensä. Luulemme helposti, että voimme ymmärtää -- (tällaisen, TK) kokemuksen luonnetta, vaikka meillä ei itsellämme olisi siitä mitään kokemusta. -- Kyse on sensitiivisyydestä, sisäisestä kokemuksesta, joka saavutetaan harjoituksen avulla. Käytän kontemplatiivisen kehon käsitettä vastaavassa mielessä. Se on keho, joka on käynyt läpi erilaisia kehon sisäistä kuuntelua edellyttäviä harjoituksia ja näin avannut sellaisia kokemuksen mahdollisuuksia, jotka eivät paljastu helposti harjaantumattomalle keholle."

Tapio Koski

Kirjoitan tätä blogia kestävyysjuoksemisesta. Miksi kirjoittaa kun voi juosta? Mikä on kirjoittamisen merkitys? Mihin juoksija tarvitsee käsitteitä? Ehkä siihen, että kykenee myös käsitteellisesti ymmärtämään – fiksusti sanottuna ottamaan haltuun – juoksussa kokemaansa.

Pitkänmatkanjuoksu tuottaa monenlaisia elämyksiä ja kokemuksia, joille kaikille ei ole arkikielessä selkeitä käsitteitä. Varsinkin sellaiset kokemukset, jotka ovat eksistentiaalisia luonteeltaan. Ne liittyvät oman olemassaolon ja maailman kokemiseen. Nämä kokemukset voivat koskettaa juoksijaa hyvin syvällisellä tavalla, pysäyttää ja ikään kuin avata silmät näkemään asiat uudella tavalla. Voi löytää itsensä maailmasta ja omasta elämästään uudella tavalla. Yksi parhaista kokemuksista lienee se, että kokee ”tulevansa kotiin” omassa elämässään. Tämä eksistentiaalinen kotiinpaluu rauhoittaa ja tekee mielen levolliseksi. Asiat ovat hyvin, elämä kantaa ja voi keskittyä tekemään elämässään parhaansa.

Sellaisia kokemuksia, jotka eivät ole arkipäiväisiä ja tavallisia ja joita kaikki ihmiset eivät koe, voi olla vaikea käsitellä rationaalisen käsitteellisen ajattelun tasolla. Niihin ei pääse oikein käsiksi. Ja lisäksi ne voivat tuntua niin henkilökohtaisilta ja läheisiltä ettei ole tarvettakaan alkaa keskustelemaan niistä muiden kanssa. Mutta monesti ne voivat hämmentää. Tarkoitan esim. sellaista kokemusta, jossa egon rajat hämärtyvät, oma minuus/identiteetti ei tunnukaan enää itsestään selvyydeltä. Tällöin ihminen kysyy itseltään: Kuka minä olen? Mikä minä olen ja mikä on paikkani maailmassa, koko maailmankaikkeudessa? Nämä ovat olleet ihmiskunnan historiassa ja henkisissä itsetuntemukseen pyrkivissä perinteissä (joita tutkii ns. perenniaalinen filosofia) aina kysyttyjä kysymyksiä. Jokainen ihminen kysyy nämä kysymykset tavalla tai toisella itseltään.

Katson että juoksemisesta kirjoittamisen ja keskustelemisen merkitys on siinä, että pystyy tekemään kokemaansa itselle ikään kuin läpinäkyvämmäksi. Pystyy käsitteellistämään kokemaansa jotta voi sitä tietoisessa ymmärryksessään pähkäillä ja suhteuttaa ymmärrykseensä maailmasta. Kun juoksija kytkee omat kokemuksensa muiden juoksijoiden/liikkujien vastaaviin kokemuksiin ja kulttuurisiin näkemyksiin liikunnan merkityksistä ja arvoista, ymmärtää mielestäni enemmän juoksemisestaan ja sen merkityksestä itselle ja ihmiselle ylimalkaan. Ajattelen, että kun juoksija tiedostaa tavoitteensa ja tavat miten päämäärään pyrkii, mitä se sitten ikinä onkaan, osaa sovittaa tekemisensä itsensä näköiseksi. Tällöin juoksija osaa paremmin kuunnella itseään (siis käymänsä dialogin ja parantuneen itseymmärryksen johdosta) ja harjoitella mielekkäästi.

Juoksusta kirjoittaminen ja keskusteleminen sekä juoksun filosofinen tutkiminen on järkevää ja mielekästä juuri tämän vuoksi. Ja kirjoitan siksi tätä blogia – ja kirjoitin siksi myös kirjani – koska tällainen keskustelu ja kirjoittaminen palvelevat juoksijoita ja tulevia juoksijoita ja edistävät juoksukulttuuria.

Tapio Koski

Kohtasin Maisematiemaratonilla 8.9.2001 hieman kuumeisen juoksijan.

Kun haulikolla oli ammuttu lähtölaukaus ja matkaa oli taitettu pari kilometria, antauduin jutteluun yhden juoksijan kanssa. Hän oli n. 40-vuotias mies, joka sanoi lähteneensä juoksemaan vaikka oli hieman kuumeessa! Jonkin ajan kuluttua hän lisäsi vauhtia ja katosi näkyvistä.

Noin 20 km:n kohdalla tiellä makasi mies maassa. Aikaisempi kuumeinen mies makasi tihkusateessa tiellä. Hän sanoi tunteneensa itsensä väsyneeksi ja halusi levähtää hetkisen. Hän kertoi, että koska oli kerran tullut maksaneeksi osallistumismaksun, oli vähän niin kuin syytä juosta koska muuten raha ”menisi hukkaan”. Koska mies tuntui olevan OK, jatkoin matkaani - juoksijoiden perässähän tulisivat kohta huoltojoukot.

Siis hei! Estää pari sataa markkaa menemästä hukkaan mutta vaarantaa samalla terveytensä. En tiedä oliko hänellä syynä rahan ”säästäminen” vai oliko hän niin motivoitunut juoksemaan, ettei voinut päästää irti motivaatiostaan juosta.

Itsestäni olen huomannut, että on todella vaikeaa päästää irti harjoituksestaan – siis yhdestä tai joistakin harjoituksista – jos siihen on vakaasti sitoutunut. Huomasin tämän ensi kerran kun olin ollut flunssassa ja oloni oli hieman hutera ja koin itseni toipilaaksi. Harjoittelin tuolloin kuntosalissa 2 krt/viikko ja tein yhdellä kertaa kaikki lihasryhmät läpi – muistaakseni n. 10 lihasryhmää, 3 toistoa kussakin. Aikaa tähän kului pari tuntia. Olin tottunut ”vääntämään” motivoituneena ja intensiivisesti aina harjoituksen loppuun saakka. Tuona kertana jotenkin havahduin lukemaani ja kuulemaani ajatukseen, että sairaana tai toipilaana ei ole hyvä harjoitella. Sain tehdä itseni kanssa lujasti töitä, jotta pystyin vähentämään harjoitustani tuolla kerralla 50% normaalista. Kuulostelin ja otin kontaktia fyysiseen ja henkiseen vireystilaani ja päätin tehdä siis hyvin kevyen harjoituksen. Tämä tapa on minulla käytössä kaiken muunkin liikunnan suhteen. En jätä harjoitusta totaalisesti väliin ellen todella koe olevani siinä kunnossa. Luotan paljon sisäiseen kokemukseeni ja itsetuntemukseeni jonka perusteella päätän miten harjoittelen. Tällä koen jotenkin estäväni itseäni luiskahtamasta harjoittelemattomuuden kierteeseen, josta voi tulla helposti itseään vahvistava negatiivinen toimintatapa. Tämä liittyy jo ensimmäisessä blogissani mainitsemaani ajatukseen, että ei saa tehdä liikaa eikä vaatia itseltään liikoja – varsinkaan silloin, kun tavoitteena on vireämpi mieli ja hyvä terveys eikä lähitulevaisuuden kilpakoitos. Kun en ole optimaalisessa iskussa ajattelen lähteväni harjoittelemaan kevyemmin. Mutta jos harjoituksen aikana (siis silloin kun olen terve enkä toipilas) tulee energinen olo ja hyvä fiilis ja tarve harjoitella ankarasti, silloin teen sen. Kun omaan harjoitteluun tulee rimakauhu, se ns. syö miestä. On mielestäni parempi asennoitua harjoittelemaan kevyesti (ja sitten mahdollisesti harjoituksen aikana nostaa intensiteettiä) kuin omaksua asenteeksi ja tavoitteeksi joka kerralla 110 %:nen suoritus. Tällöin huonossa tapauksessa harjoitus jää kokonaan suorittamatta eikä saa osakseen kevyenkin harjoituksen tuottamaa energiaa ja positiivista kehomieltä. Tämä on tietysti elämäntapaharrastelijan tekstiä, mutta minähän olen elämäntapaliikkuja.

Tapio Koski