Jukka Haarma mittasi vuoden 2013 virallisen rockmaun. Ja tällainen on tulos.
Kotimaiset ja ulkomaiset rocklehdet ovat jälleen julkaisseet vuoden parhaat levyt -listojaan. Mistä ne kertovat? Objektiivisesta paremmuudesta, kollektiivisesta näkemyksestä vai pelkästä tykkäämisestä?
Jos ei muuta, niin ainakin niiden perusteella voidaan päätellä jotakin rockiin vakavasti suhtautuvien ihmisten sen hetkisestä rockmausta.
Rockin pirstaloituminen eri alagenreihin on luonut vaikeasti hahmoteltavissa olevan kentän, jossa laaja-alaisemmatkin kriitikot ovat pulassa. Liika on liikaa. Varsinkin jos se koskee sekä laatua että määrää.
Tuossa hengessä yritin rakentaa yhteenvetoa rocklehtien viime vuoden parhaiden levyjen listoista. Löytyykö vielä yhteistä näkemystä siitä, mikä on hyvää, laadukasta ja tavoiteltavaa? Jos yksittäinen kriitikko ei enää pysty seuraamaan kaikkea, niin pystyvätkö siihen lehdet ja nettijulkaisut? (Olettaen, että ne tavoittelevat rockin yleisjulkaisun asemaa, joka on entistä harvinaisempaa tänä erikoistumisen aikana.)
Rockkritiikistä puhuttaessa printtimedialla on edelleen tärkeä asema. Erityisesti Suomessa musiikkilehtiä luetaan vielä poikkeuksellisen paljon. (Viime vuoden lopulla hiipunut Nuorgam oli merkittävä suomalaisavaus verkkomusiikkijournalismin suuntaan. Se edusti toivottavaa nettitulevaisuuden suuntaa eli kollektiivista monipuolisuutta.)
Valitsin Suomesta mukaan Soundin (rockin yleislehti), Rumban (rocklehti indiepainotuksella) ja Suen (rocklehti metalli- ja indiepainotuksella). Ulkomaisista mukana ovat brittiläiset Q (rockin yleislehti, Britannian laajalevikkisin musiikkilehti), NME (entinen uuden rockin keskeinen sanansaattaja), Mojo (aikuisten ja ikääntyvien rockharrastajien lehti), Uncut (kuten edellinen) ja yhdysvaltalaiset Rolling Stone (modernisoitu rocklehtien isä) ja Pitchfork (vaihtoehtorockin nettiraamattu). Olennaista valinnassani oli, että ne edustaisivat ainakin jollakin tasolla rockin yleisjulkaisuja.
Jokaisen julkaisun vuoden 2013 parhaiden albumien listalta poimin top 20:een mahtuneet levyt. (Paitsi Sue, joka julkaisi vain Top 10 –listan.) Kukin levy sai saman painoarvon riippumatta sijoituksesta tuolla listalla.
Maailman parhaat
Näin saatiin Vuoden 2013 ulkomaisten albumien Top 10 -lista, ”paremmuusjärjestyksessä”.
1. Daft Punk: Random Access Memories (9/9 eli sijoittui kaikissa julkaisuissa top 20:een) (yksi ykkössija)
2. Vampire Weekend: Modern Vampires of the City (7/9) (kaksi ykkössijaa)
3. Arctic Monkeys: AM (6/9) (kaksi ykkösijaa)
4. Kanye West: Yeezus (6/9) (yksi ykkössija)
5. My Bloody Valentine: MBV (6/9) (yksi ykkössija)
6. Arcade Fire: Feflektor (6/9)
7. David Bowie: The Next Day (6/9)
8. Nick Cave & The Bad Seeds: Push The Sky Away (6/9)
9. The National: Trouble Will Find Me (5/9)
10. Queens Of The Stone Age:… Like Clockwork (5/9)
Mitä selkeästä voittajasta, ranskalaisduosta Daft Punk voidaan sanoa? Ainakin se, että eurooppalainen artisti tuollaisen äänestyksen ”voittajana” on edelleen harvinaisuus angloamerikkalaisessa rockmaailmassa. Edustaako tuo levy muidenkin kuin kriitikoiden makua? Albumi ja sen single ”Get Lucky” ovat rikkoneet erilaisia myyntiennätyksiä ympäri maailmaa. Daft Punk ei välttämättä soita kelloja ”tavalliselle” musiikinkuluttajalle (olen testannut), mutta tässä pirstaleisessa maailmassa se täyttää suositun yhtyeen merkit. Edustaako ko. albumi musiikin tulevaisuutta? Paremminkin ehkä tanssimusiikin parasta menneisyyttä, ja Daft Punkia itseään.
Mitä listasta voi muuten sanoa? Kymmenen kärkilevyä valtasi noin kolmasosan kaikista 170:stä mahdollisesta listapaikasta, joten jonkinlaisesta konsensuksesta voidaan puhua (Top 20-listoille ylsi yhteensä 84 eri albumia). Ainuttakaan debyyttialbumia ei Top Teniin mahtunut. Listan kärki muodostuu selkeästi jo vakiintuneiden artistien levyistä (Vampire Weekend on artisteista tuorein, ensialbumi julkaistiin 2008).
Varminta mitä listasta voi kai sanoa, että se heijastaa perinteistä rockin asianharrastajien makua (Amerikassa todettaisiin ”male, white, middle class”.) Poissa ovat musta musiikki (paitsi Kanye West), rap (paitsi West), metalli ja pop. Listalta puuttuu, ainakin tällä kertaa myös naisartistit (korkeimmalle noussut naisartisti oli brittiläinen Laura Marling, jonka ”Once I Was An Eagle” –albumi nousi top 20:een neljällä listalla).
Kaikkien Top 20:een nousseiden albumien lista ei tuota peruskuvaa ratkaisevasti muuta, eikä myöskään ko. julkaisujen vastaavien parhaiden kappaleiden listat: pääosin ne muodostuvat parhaiden albumien parhaista yksittäisistä kappaleista.
Albumiestetiikka on edelleen rockkritiikin ydin. Ollut jo vuodesta 1967. Maailma muuttuu, mutta tässä mielessä rockestetiikka ei.
Suomen parhaat
Kotimainen lista perustuu em. lehtien Soundin, Rumban ja Suen listoihin. Metodi on ollut sama, mutta tulokset lehtien vähäisestä määrästä johtuen vähemmän todistusvoimaisia. Kaikkien kolmen lehden listalle nousi neljä levyä:
Minä ja Ville Ahonen: Mia
Beastmilk: Climax
J. Karjalainen: Et ole yksin
Pimeys: Muut on jo menneet
Vähintään kaksi listasijoitusta saivat seuraavat albumit:
Black Lizard: Black Lizard
Death Hawks: Death Hawks
The Hearing: Dorian
Hopeajärvi: Hopeajärvi
Anssi Kela: Anssi Kela
Samae Koskinen: Hyvä päivä
Paavoharju: Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne
Sin Cos Tan: Afterlife
Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget
Nicole Willis & Soul Investigators: Tortured Soul
Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Minä ja Ville Ahonen ja ”Mia” oli kahdella listalla ykkössijalla ja sillä kolmannellakin kakkonen. Debyyttialbumeja on listalla 6 ja vakiintuneetkin nimet ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Yhteensä ääniä sai 32 kotimaista albumia. Kriitikoiden(kin) mielestä Suomessa tehdään paljon hyvää uutta musiikkia, myös uusien artistien toimesta.
Täysin relevantti loppukysymys on, ei suinkaan vain se, oletko samaa mieltä kriitikoiden kanssa, vaan oletko ylipäänsä kuullut ko. levyjä? Tai vielä: kuinka monta tuttua artistinimeä noilla listoilla on?
Tämä ei ole kritiikkiä kumpaankaan suuntaan, vaan vain toteamus tai muistutus erilaisten musiikkitodellisuuksien olemassaolosta.
JUKKA HAARMA
Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.
Kommentit (0)