UMK on edelleen monta asiaa yhdessä paketissa. Sen toiminta-ajatus on arvaamaton verrattuna kaupallisiin kisaformaatteihin. Tässä on myös toivon siemen, Pekka Laine kirjoittaa.
Uuden musiikin kilpailu eli UMK järjestetään nyt kolmatta kertaa. En vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olla koko touhusta. Joka vuosi olen seurannut tapahtumaa vähän eri vinkkelistä. Ensimmäisellä kierroksella 2012 olin mukana projektissa esiraadin jäsenenä. Hieman sekavat säännöt ja tasoltaan liki holtiton biisihyöky saavat vieläkin pään lievästi surraamaan. Tajusin heti, kuinka haastavaa on seuloa pallomerestä ne kimmoisimmat boltsit. Vertaus vähän ontuu, mutta niin teki suuri osa silloisista tarjokkaistakin. UMK:n sisälle viritetty identiteettiongelma – eli haaste kuten nykyisin sanotaan – oli alusta asti ilmeinen. Mille estradille kappaletta ollaan etsimässä? Sinnekö, minne voittaja päätyy eli euroviisukatselmukseen vai suomalaiseen poptodellisuuteen radioiden soittolistojen ja kuluttajien huomiosta kisaamaan? Jokainen viisuja seurannut tietää, että nämä ovat kaksi eri universumia. Ensimmäisellä kierroksella päädyttiin euroviisuun. Kaikella ystävyydellä Pernillaa kohtaan, muttei hänen hissuttelullaan ollut mitään tekemistä oikein minkään kanssa.
Vuoden 2013 UMK:ta seurasin toisaalta uteliaana ja lievästi huolestuneena musiikkialan ammattilaisena ja toisaalta televisioviihdettä viikonloppuisin rajusti ryystävänä kansalaisena. Paketti tuntui olevan paljon paremmin kasassa. Televisio-ohjelmaa oli helpompi katsoa. Taas suomenruotsalainen voitti, nyt viisuilun ja normipopin risteytyksellä. Krista Siegfridsin Marry Me tuntui dancea huonosti prosessoivissa aivoissani aivan luontevalta lähettiläältä eurofriikkailun pääkallopaikalle. Kisojen jälkeen morsian on saanut pidettyä itsensä pinnalla eli ei ihan hukkareissu.
Kolmatta UMK -kierrosta ajattelin katsella taas sivusta. Kunnes puhelin soi, ja kisajärjestelyihin pahasti sekaantunut kollega ehdotti, että kommentoisin radio-ohjelmaa varten lyhyesti kahdeksaa ehdokasta. Flash backit parin vuoden takaa iskivät heti. Joudunko taas sukeltamaan todella sameaan veteen, jossa kokkareet kelluvat ja näkyvyys on huono? Onneksi omaksuin nopeasti professionaalin asenteen: tässä olisi oiva mahdollisuus saada oma ääni kiirimään eetteriaalloille hyvään kuunteluaikaan. Suostuin välittömästi. Sain kappaleet kuunteluun hieman ennen UMK -ehdokkaiden julkistamista. Muistitikulla oli pelkät rallit esittäjätietoineen. Suoralta kädeltä en tunnistanut kunnolla yhtään nimeä. Se joku Dennis tuntui hämärästi tutulta televisiosta.
Syöksyin kappaleiden sekaan ja helpotuin. Tämähän on ihan musiikkia! Ei tietenkään kovinta ikinä, mitä keski-ikäiset bluesin ja psykedeelisen rockin kalibroimat korvani ovat kuulleet, mutta aivan asiallista ja kuuntelemaan innostavaa poppia. Toki seassa on naurettavuuksiakin. En lähde niitä tässä ruotimaan, koska minun korniuteni voivat olla sinulle ratkaisevia koukkuja. UMK -yrittäjien joukossa on muutama todella herkullinen lauluääni, joiden tulkitsemissa melodioissa leijailee myös oikeata hitin käryä. Kilpailukonseptiin kytkeytyvä hämmennys on nyt väritykseltään positiivisempaa. Muttei se ole mihinkään kokonaan hävinnyt. Edelleen askarruttaa kysymys, mihin kilpailijat kuvittelevat olevansa matkalla. Joku selvästi jo ajatuksissaan syleilee maailmaa suorassa viisulähetyksessä, jossa rauhankyyhkyset nousevat lentoon valtavalla videokankaalla. Toinen puskee tosissaan saadakseen pitkän uran ensimmäisen popmenestyksen. Kolmas vain tekee lauluja ja laulaa niitä.
UMK on edelleen monta asiaa yhdessä paketissa. Sen toiminta-ajatus on arvaamaton verrattuna kaupallisiin kisaformaatteihin. Tässä on myös toivon siemen. Minulla on vilpitön tunne, että kilpailusta voi parhaassa tapauksessa tulla jotain suomalaiseen popmusiikkiin. Ei välttämättä tule, mutta VOI tulla. Vuosikausia olin sitä mieltä, että euroviisuihin kytkeytyvästä toiminnasta ei synny mitään muuta kuin euroviisuihin kytkeytyvää toimintaa. Eli hard core-viisufaneille tarjoillaan omaa alakulttuuriherkkuaan, televisioyleisölle yhden viikon koko perheen friikkishow ja musiikinkuluttajien enemmistölle ei mitään.
Nyt olen hönkäissyt mielipiteeni purkkiin ja siirryn katsomoon. Tämä on toistaiseksi viimeinen kolumnini tällä C-puoli-palstalla. Lähden opiskeluvapaalle ja seuraan uuden musiikin kilpailuja vain aavistuksen yleisradiolaisena. En ole lyönyt lopullista asennoitumistani lukkoon. Ehkä otan viileän akateemisen jazz-asennon ja tuhahtelen. Todennäköisesti olen kuin suomalainen urheilufani eli salaa janoan menestystä. Jos sitä ei tule kunnon lajeista, niin toivottavasti edes villikarjuammunnasta tai curlingista. Jos Suomi pärjää viisuissa, UMK on paras! Jos menee huonosti, kiroan koko konseptin ja ihmettelen, kuka oli se yksikin pelle, joka radiossa väitti, että se kappale oli ihan hyvä. Tietysti joku yleisradiolainen. Verorahoilla totta kai! Helvetti vieköön teidän uudet musiikkinne.
PEKKA LAINE
Pekka Laine on 47-vuotias musiikkitoimittaja, joka panostaa seuraavaksi kitaransoittoon ja elokuvien katseluun. Hän aikoo myös lukea enemmän kirjoja, jotka eivät käsittele popmusiikkia. Ainakaan yksinomaan.
Joo, helvetti vetää paljon paskaa musiikkia, ja tuomarit ja kökköartistit ja muut hölmöt perässä!