Mervi Vuorela: Ei tipaton tapa (paitsi keikkaelämyksen)

Livemusiikin ahkerimmat kuluttajat ovat usein myös alkoholin suurkuluttajia, Mervi Vuorela kirjoittaa.

Olin toissaviikolla keikalla. Selvinpäin. Samalla kun maksani huokaisi helpotuksesta, psyykkeeni otti pahasti turpaan. Kolmen tunnin ajan tunsin olevani hukassa kuin Steve Vai, joka on pakotettu soittamaan ei-kustomoitua taviskitaraa ilman tuulikonetta. Oloani ei varsinaisesti helpottanut, että itseni lisäksi paikalla oli vain yksi vesilinjaa noudattava kanssakärsijä. Hän oli hare krishna.

Jos tipatonta tammikuuta ei lasketa, edustan sitä ihmisryhmää, joka menee keikoille päihtymään. Etanolinväristen lasien takaa katsottuna keikat ovat liikuttavan loogisia tapahtumia, joihin voi ja pitää suhtautua tunnepohjaisella pragmaattisuudella. Jos bändi kuulostaa ensimmäisen biisin jälkeen paskalta, voi todeta 'fuck it' ja siirtyä baarin puolelle länkyttämään vuonna 1979 yhden 7” ep:n julkaisseesta uruguaylaistriosta, joka kiinnostaa ehkä kolmea ihmistä maailmassa. Jos taas bändi kuulostaa hyvältä, maapallo muuttuu hetkessä tuhat megawattia paremmaksi paikaksi elää.

Juuri tuohon hetkeen sisältyy alkoholin ja keikkakokemuksen hekumallinen symbioosi. Hetkeen, jolloin hyvä muuttuu 'vitun awesomeksi' ja todellisuus karkaa aika-avaruus–akselin ulkopuolelle. Kun musiikkiin sisäänrakennettu psyykkinen eskapismi yhdistyy alkoholin tarjoamaan fysiologiseen eskapismiin, saadaan olotila, jossa aistiärsykkeet räjähtävät ja musiikista tulee maailman siistein juttu (mitä se toki välillä on myös selvinpäin). Yhtäkkiä rummut vyöryvät kasvoille kuin Thorin ohjastamat panssarihevoset, riffit leikkaavat ilmaa kuin taivaalliset sotajoukot ja laulun sanat luikertelevat sieluun kuin Cthulhun lonkerot – oli biisin aiheena sitten nuijasota, sodomia, yksisarviset tai ydinräjähdys. Myös muu yleisö alkaa keikan kuluessa tuntua kuin perheeltä, jonka innostus ruokkii omaa innostusta ja tarjoaa väylän telepaattiseen kommunikointiin.

Toisin on selvinpäin. Ennen keikkaa olo on kuin aristokraattien illallispöytään eksyneellä talonpojalla, joka ei osaa käyttää oikeita ruokailuvälineitä eikä keskustella oikeista aihepiireistä. Sosiaalisen kompuroinnin lisäksi ongelmia aiheuttavat kaljatuopin painosta vapautuneet kädet, joille alitajunta yrittää epätoivoisesti keksiä jotain tekemistä. Yleensä yritys epäonnistuu ja tuloksena on hidastetulta epilepsiakohtaukselta näyttävää venkoilua tai puhelimen kanssa feikattua kanssakäymistä.    

Keikan aikana nollatoleranssi kostautuu useallakin eri tavalla. Ensinnäkin bändin tekemät soittovirheet ja soundikämmäilyt penetroituvat korvakäytäviin tuskallisen selkeästi. Toisekseen ympärillä vouhottavat ja kyynärpäillään sohivat kanssakuulijat alkavat nopeasti ärsyttää – varsinkin jos sattuu olemaan 159-senttinen kääpiö, jonka eteen kaksimetriset ruuhkatukat jatkuvasti parkkeeraavat. Lisäksi loistavakin keikka latistuu selvinpäin nautittuna vain loistavaksi keikaksi. Se ei räjäytä tajuntaa, ei laukaise aivoja singolla avaruuteen eikä pursota alkoholissa marinoidun keskushermoston päälle kermavaahtoa. Puutarhaletkulla. Ilman venttiiliä. 

Keikan jälkeen selväpäisellä on usein käytössään vain yksi vaihtoehto. Mikäli ei jaksa vängätä jokaisen puolitutun kanssa siitä, miksi ei juo ja miksi ei nyt sittenkään juo ja miksi ei edes yhtä juo, edessä on kotiinlähtö. Sama kohtalo häämöttää myös silloin, jos ei satu olemaan sosiaalisesti lahjakas tilanteiden herra tai kärsivällisesti muiden päihtymistä seuraava askeetti. Yritä siinä sitten viettää pitkää iltaa.

Tietenkään kaikki eivät tarvitse promilleja verenkiertoonsa nauttiakseen keikoista. On silti kiinnostava tosiasia, että livemusiikin ahkerimmat kuluttajat ovat usein myös alkoholin suurkuluttajia. Osittain tämä johtunee rock'n'rollin hedonistisesta historiasta, osittain alkoholin tarjoamista teenage kickseistä ja osittain juomiseen kannustavasta keikkaetiketistä – siis siitä, että moni keikka järjestetään baariympäristössä ja toisinaan myös rahoitetaan alkoholin myynnillä. Yhtä lailla on mahdollista, että kyse on jostain paljon alkukantaisemmasta. Niin kuin nyt vaikka siitä, että musiikki ja alkoholi nostavat yhdessä pintaan ihmismielen mekanismeista voimakkaimman: tunteet.

MERVI VUORELA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja sekä musiikin ja alkoholin sekakäyttäjä.