Minusta yhden hyvän hitin kuuntelu kerta toisensa jälkeen on huomattavasti mielekkäämpää puuhaa kuin kuunnella vaikka Neil Youngin huonointa levyä uudestaan ja uudestaan siltä varalta, että se olisi sittenkin mainettaan parempi, Jukka Haarma kirjoittaa.
Kukaan ei haluaisi jäädä yhden hitin ihmeeksi. Sitä on pidetty jotenkin nolona. Uskottavat artistit tekevät albumeja. Hitti ei ole mitään ilman täysipainoista albumia.
Näin on ajateltu jo vuosikymmeniä, Beatlesista ja Led Zeppelinistä alkaen. Maailma muuttuu joka hetki nopeammin, mutta musiikkiin liittyvät arvot hitaasti.
Nettivallankumous musiikissa on vaikuttanut ratkaisevasti yksittäisen biisin ja albumin suhteeseen, edellisen eduksi. Biisejä ladataan, streamataan, kuunnellaan, soitetaan radiossa, klubeissa ja bileissä ennen näkemätöntä tahtia. Musiikin kuuntelusta on tullut valtaosalle pääosin biisikeskeistä. (Tai onko niin, että näin on aina ollut?)
Rockkritiikki on edelleen keskittynyt albumeihin, ei biiseihin. Lisäksi yhden hitin artistit ovat yleensä rockin harrastajien ja siitä kirjoittavien keskuudessa arvoasteikon alapäässä. Siellä missä ennestään ovat lähinnä tyttöpopparit ja poikabändit.
Rock-ihmiset ja levybisnes on tässä asiassa samalla puolella. Bisneksen kannalta yhden hitin artistit ovat monesti huteja, koska pitkät, uskottavat ja menestyksekkäät artistiurat ovat myös parasta bisnestä. Ne luovat ailahtaville markkinoille vakautta. Albumit olivat myös pitkään levybisneksen selkäranka: rahavirrat albumeista (joko fyysisessä tai ladattavassa muodossa) ovat olleet aivan eri luokkaa kuin yksittäisistä kappaleista.
Viimeksi yhden hitin artistiksi on leimattu Sini Sabotage. Jotkut rock-kirjoittajat ovat olleet oudon vahingoniloisia, kun juuri nyt näyttää siltä, että Sinin ura saattaisi jäädä yhteen hittiin. Hänen ensialbumiaan on pidetty rocklehdissä kyseisen yhden hitin, Levikset repee, ympärille nopeasti kyhättynä tekeleenä, joka ei kovasta julkisuusbuumista huolimatta ole menestynyt albumilistoilla. Onneksi.
”Kovasti tätä Siniä yritetään edelleen puskea pinnalle, vaikka kyseessä on täydellinen pohjanoteeraus. En jää kaipaamaan”, kirjoitti FB-kaverini ja sai paljon peukutuksia.
Oliko miespuolisen suomiräpin alku aikoinaan jotenkin niin taiteellisesti kunniakas, että Sini tuntuu siihen verrattuna kuin petokselta? (Ei, Sini ei ole enää ensimmäinen suomalainen naisräppäri, mutta montako sinä pystyt luettelemaan? Karri Miettisen Rappiotaidetta -Suomiräpin tekijät -kirjassa esitellään 30 merkittävää sanataiteilijaa, joista yksi on nainen, Mariska).
Artisti ja levy-yhtiö eivät varmaankaan ole menestykseen tältä osin tyytyväisiä. Mutta toisaalta aika moni artisti voisi olla tyytyväinen tähän yhden hitin ihmeeseen: Levikset repee -single on saanut kultalevyn, sitä on kuunneltu Spotifystä yli kolme miljoonaa kertaa ja Youtubessa oli 4,5 miljoonaa kertaa. Eivät kaikki kriitikotkaan ole biisiä täysin lytänneet. Nyt-lehti arvioi sen jopa timanttiseksi pophitiksi.
Ei, mutta Sini ei ole oikea artisti, koska hänen albuminsa on niin paska, että ei edes turhanpäiväinen julkisuus nostanut sitä listoille.
Sitkeästi on rockin estetiikka kiinni vanhassa. Vinyylin paluu vain lisännyt tuota sidettä. Vinyylialbumit ovat tuoneet takaisin kiireettömän albumikuuntelun ja niihin liittyvän kokonaisuuden estetiikan. Sinänsä kaunis ja kannatettava asia, sekin.
Toisaalta voisihan tähän listata niitä albumeja, jotka aikoinaan kyhättiin yhden jo nyt ehkä klassikkohitin ympärille. Mistäs aloitetaan? Tai kuinka monta albumia voitaisiin loppujen lopuksi typistää pariin hyvään biisiin?
Tai oliko Soft Cell huono bändi, vaikka se muistetaan vain hitistään Tainted Love? Onko väärin, että The Verve -yhtye tunnetaan vain hiteistään Bitter Sweet Symphony ja The Drugs Don’t Work? Onko täysin väärin, että suuri yleisö tuntee Procol Harumin vain A Whiter Shale Of Palesta? Tai Noitalinna huraa -yhtyeen vain Pikkuveljestä? Vääriä biisejä?
Minusta yhden hyvän hitin kuuntelu kerta toisensa jälkeen on huomattavasti mielekkäämpää puuhaa kuin kuunnella vaikka Neil Youngin huonointa levyä uudestaan ja uudestaan siltä varalta, että se olisi sittenkin mainettaan parempi.
Kriitikko Dave Marsh kirjoitti 80-luvun lopulla hienon kirjan The Heart Of Rock & Soul -The 1001 Greatest Singles Ever Made. Sen esipuheessa Marsh kertoo, kuinka jo kirjan alkuvaiheessa kaveri kysyi, mikset tee kirjaa 1001 parhaasta albumista. Silmää räpäyttämättä hän vastasi: "koska kukaan ei hyräile mennessään kokonaisia albumeja". Marshin vastaus on aivan yhtä olennainen esteettinen lähtökohta kuin albumin näkeminen ”ennen kaikkea taiteellisena kokonaisuutena”.
Andy Warholin vanha lause ”In the future, everyone will be famous for 15 minutes” tuntuu entistä tarkemmalta analyysilta populaaritaiteesta. Nykymaailmassa mainetta on jakamassa ja uraa tekemässä liian monta ihmistä, jotta niitä riittäisi koko ajan kaikille.
Popmusiikin kohdalla Warholin lause kiteytyy kolmeminuuttiseen hittibiisiin, ehkä uran ainoaan.
Ai ei riitä? Kannattaa kysykää vaikka Gangnam Stylen tekijöiltä.
JUKKA HAARMA
Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.
Hitin tekeminen ja saaminen on vaikeaa puuhaa. Toki hittialbumin tekeminen on vielä vaikeampaa, mutta yksittäisenkin hitin tekeminen on sitä myös. Mielummin yhden hitin ihme kuin ei mitään koskaan.
Jukka on oikeassa siinä, että nykyään mennään biisien ehdoilla. Mutta ehkä juuri se erottaa musiikkikuluttajan ja todellisen diggarin toisistaan. Albumeja kuunteleva friikki jaksaa antaa
levyn imeytyä ja siitä tulee ikuinen ystävä. Biisit ovat vain kolme minuuttia hyvin tuotettua onnistumista, mutta albumeissa on jatkuvuus. Ja löytämisen riemu. Nythän formaattiradiot veivaajat samoja kappaleita niin että musiikki on muutama sataa biisiä ja turvallinen olotila.
Vaaraa etsivät suuntautuvat ihan muualle ja juiopa kasvaa.
Sinänsä hyvä, että haetaan uutta näkökulmaa, mutta itselleni jää väistämättä kuva, että ensin tuli tarve löytää näkökulma ja sitten vain se piti perustella. En ole samaa mieltä suurelta osaltaan edelleenkään asiasta. Jos tehdään elokuva joka koostuu useista kohtauksista / otoksista. Ja jos jokin sketsi toimii, onko koko elokuva hyvä vai onko siellä vain jokin onnistunut kohtaus? Ja musiikissa, jos joku onnistuu tekemään kertakulutustuotteen sellaisille kuulijoille / tahoille, jotka hylkäävät sen pian saadakseen uutta lihaa mädäntyneen tilalle, onko se muuta kuin einestiskiltä ostettu annos pikaiseen nälän tyydyttämiseen. Harvat kuitenkaan arvostavat eineksiä kulinaristisin perustein. Käytännöllisiä ne kyllä ovat ja kohtuullisen hyvää businesta.
Kiitos näkökulmasta. Hyvää kevättä!
Kyllä joku vielä albumillisen kuunneltavaa julkaisee, joskus, vaikkapa kokoelmana.
Hieno analyysi, Jukka.