Vaikka joulu on traditionaalinen juhla, on käsittämätöntä, kuinka kuluttajille voidaan vuodesta toiseen myydä samoja lauluja ainoastaan esittäjää ja sovitusta varioimalla, Mervi Vuorela kirjoittaa.
Joulu – tai oikeastaan ajanjakso lokakuun puolivälistä loppiaiseen – on traumatisoivaa aikaa niille, jotka eivät voi sietää joululauluja. Kävipä sitten ruoka-, rauta- tai rättikaupassa, joku humoristi on aina tuikannut stereoihin levyllisen hysteeristä joulumusiikkia, jossa kulkuset ovat saaneet paniikkikohtauksen, aikuiset sössöttävät kuin pikkulapset, pikkulapset sössöttävät kuin vauvat ja kaikilla on niin hel-ve-tin mukavaa. Toinen ääripää ovat virsistä ammentavat vakavammat joululaulut, jotka rauhoittavat mielen yhtä todennäköisesti kuin ES-pärinöissä olevien varhaisteinien kuunteleminen. Siinä vaiheessa kun ahdistus, yksinäisyys tai mikä tahansa inhimillinen kaamos painaa päälle, joulumaa ei todellakaan löydy sydämestä vaan pullonsuusta.
Tänäkin jouluna suomalaisia on (v)ihastutettu monilla uusilla joululevyillä, joita yhdistää se, etteivät ne ole uutuutta nähneetkään. Vaikka joulu onkin traditionaalinen juhla, on käsittämätöntä, kuinka kuluttajille voidaan vuodesta toiseen myydä samoja lauluja ainoastaan esittäjää ja sovitusta varioimalla. Yhtenä jouluna kuunnellaan Vesa-Matti Loirin tulkintaa Heinillä härkien kaukalon -kappaleesta, seuraavana jouluna Eppujen punk-versiota samaisesta biisistä. Väliin laitetaan Katri Helenan yliartikuloima Joulumaa ja perään Joel Hallikaisen versio – yllätys yllätys! – Joulumaasta. Tänä jouluna näitä samoja iänikuisia lauluja kuullaan ainakin Club For Fiven, Paula Koivuniemen ja Johanna Kurkelan tuoreilla albumeilla.
Pahimmat traumat syntyvät levyistä, joiden funktiota on vaikea ymmärtää. Itse näin painajaista kuultuani Raskasta Joulua -kokoelmasarjan uusimman albumin, jolla suomalaishevarit esittävät ”näkemyksiään” tunnetuista joululauluista. Jos unohdetaan se sivuseikka, että Raskasta Joulua on sovitettu tympeimpiä hevikliseitä käyttäen, päästään vielä häiritsevämmän kysymyksen äärelle: miksi tällaisia levyjä oikein julkaistaan? Miksi hevi, joka on esteettisiltä arvoiltaan joulun sanoman ja siihen liittyvän hiljentymisen antiteesi, pitäisi valjastaa palvelemaan Jeesuksen syntymäjuhlaa? Onko kyse helposta rahasta, massojen seuraamisesta vai hyvästä läpästä? Entä ketkä tällaisia levyjä edes ostavat? Mummot Metallicaa kuunteleville pojanpojilleen? Pojanpojat Voice of Finlandia katsoville ”hevimummoilleen”?
Omanlaisensa häh-reaktion aiheutti myös jenkkipunkbändi Bad Religionin Christmas Songs -albumi. Jos yhtye on valinnut logokseen yliviivatun ristin ja rakentanut koko uransa antiautoritääriselle kuvastolle, ajatus joululevystä kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä. Toki on mahdollista, että Bad Religion halusi näpäyttää punkin portinvartijoita ja teki siksi tietoisen ärsytysliikkeen. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että levyllinen punk-filtterin läpi suodatettuja joululauluja kuulostaa luonnonvaroja tuhlaavalta kertakäyttövitsiltä. Suomalainen ex-punkkari Olli Lindholm sentään rakensi Minun jouluni -uutuuslevynsä mittatilaustyönä tehdyistä kappaleista. Pokkaa riitti myös Britain’s Got Talent -kisasta tutulla Susan Boylella, jonka Home for Christmas -albumilta löytyy digitaalisesti luotu duetto Elviksen kanssa.
Kun joululevyille kerran riittää kysyntää, miksi niistä ei yritettäisi tehdä kunnianhimoisempia tai edes siedettäviä? Sen sijaan, että artistit esittävät Juhla Mokalta maistuvia vaaleapaahtoversioita puhkisuodatetuista klassikoista, he voisivat lähestyä joulun herättämiä tuntoja oman biisintekofilosofiansa kautta. Tai sitten voitaisiin vaan rehellisesti sopia, ettei maailma tarvitse enää ainuttakaan tekopirteää saati aivovaurion aiheuttavaa joululaulua – ainakaan, jos asialla on Munamies.
MERVI VUORELA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ajatteli viettää joulunsa musiikkia vältellen ja kirjoja lukien.
O Helga Natt, olen täysin samaa mieltä. Toimittaja Vuorela ihmettelee, miten on mahdollista, että ihmiset ostavat vuodesta toiseen samoja lauluja uusin esittäjin ja sovituksin. Voisikohan vastaus olla se, että siinä missä monet vihaavat joululauluja yli kaiken, monet myös rakastavat niitä suunnattomasti ja pitävät niitä tärkeänä osana joulun perinteitä, nimenomaan niitä samoja iänikuisia puhkisoitettuja lauluja. Ja juuri sen takia, että ne on kuultu niin monta kertaa, on virkistävää, kun joku on tehnyt tutusta laulusta jälleen uuden version. Ja kun asia vielä on niin, että hyvän laulun voi pilata esittäjä tai sovitus, josta ei itse satu pitämään, niin minusta on erittäin toimivaa, että samoista perinteisistä lauluista on versioita moneen makuun. Sitä paitsi olen itse ollut huomaavinani, että kyllä joka joulu ilmestyy myös ihka uusia joululauluja, ainakin pop- tai iskelmäartistien levyillä. Osa niistä jää elämään, suurin osa ei, mutta aina joku tykkää.
Olen pahoillani, että Raskasta Joulua -levy aiheutti toimittaja Vuorelalle painajaisia. Kovasti se on kuitenkin menestynyt, eli yleisön makuun näyttää olevan. Sama se kai on, keitä siihen yleisöön kuuluu, kyllä ne hevimummot ja -pojanpojat ovat arvokkaita kuluttajia muiden joukossa. Jollekulle joulu on tärkeä, ja hevi on myös tärkeä - mikäs siis sen parempaa kuin hevijoululevy?
Olen tosin itsekin sillä kannalla, ettei niitä joululauluja tarvitsisi kokonaista kahta kuukautta joka ikisessä putiikissa kailottaa, sillä vaikkei se itseäni erityisemmin häiritse, tiedän, että todella monia häiritsee. Kotona ja omassa mp3-soittimessa saa jokainen huudattaa just sellaista joulumusiikkia ja just niin paljon kuin huvittaa, mutta sitä väkisintyrkyttämistä voisi pikkuisen rajoittaa. Sama pätee joulunajan mainoksiin, joiden rallatuksista osa menee minullakin aika vahvasti ärsytyskynnyksen yli.
Ps. Juhla Mokassa ei ole mitään vikaa!
"Varmaan aiheesta on kirjoitettu ennenkin, mutta blogistin tekstistä paistoi asian omakohtaisuus ja sovellukset oli itse valittuja. Mitä kukaan voi kirjoittaa, jos pitää olla varma, ettei asiaa ole joku aikaisemminkin tehnyt?"
Hyvä Fellow70 - eikö sama toteamus ja kysymys päde joululauluihinkin? Parhaat, eli nejoululaulutulkinnat, jotka koskettvat ja suosituiksi nousevat, ovat omakohtaisia ja tarjoavat jotain, välittävät tunteen tavalla joka puhuttelee. Eikö tämä ole esittävän taiteen ominaislaatu? Esimerkiksi samojen oopperoiden ja klassisen musiikin kaanonin laajemminki kierrättäminen vielä vuosisatoja syntymisensä jälkeen lepää juuri tämän varassa.
Kyllä minun täytyy jossain määrin olla ensimmäisen Anonyymin kanssa samaa mieltä. Jokapuolelle tunkeva joulumusiikki on tietenkin rasittavaa, mutta joillekin piireille tavanomaisen, kliseisen ja geneerisen joulumusiikin vastustamisen lisäksi olisi mielenkiintoista pohtia miksi joulumusiikki on niin suosittua. Miksi samoja lauluja halutaan laulaa ja miksi uutuusversiot ovat niin suosittuja. Esimerkiksi Vuorelan kammoama Raskasta Jouluahan oli tämän vuoden suosituin joululevy ja myyntiluvut huimia.
Eikä vastaus, tälläkään kertaa, ole se, mitä helppona ja pinnallisena ratkaisuna tähän ilmiöön tarjotaan. Eli tyhmien massojen vedättäminen helpon rahan perässä. Niiden toisten, massojen aliarviointi on silkkaa analyyttistä laiskuutta, vaikka ainakin levy-yhtiöt jouluelvyillä tienannevatkin hyvin. Edes Smurffilevy-kortti ei sitä ylenkatseista selitystä terävämmäksi tee. Sen verran syvästi ne massat vaikuttuneisuuttaan eri versioista eri aikakausina kautta vuosikymmenten ovat ilmaisseet. Mekaanisten ja turhien joululaulutoistojen seasta löytyy aina klassikkoja, vaikka ne olisivatkin uutuustulkintoja. Jussi Björling lauloi O Helga Nattin, yli sata vuotta laulun säveltämisen jälkeen, tavalla, joka elää vieläkin (vaikka se Wallanderin kautta olisikin poimittu populaarimpaan tietoisuuteen), Rajattoman joululevy versioineen, Vesa-Matti Loiri ... Michael Bublén angloamerkkalaiset swing-versioinnit, vaikkapa Jarkko Aholan nousu laajempaan tietoisuuteen yhden Sylvian Joululaulun tulkinnan voimin ja tänä vuonna Raskasta Joulua Tulkoon Jouluineen. Kaikki nämä vaikuttavat aidosti ja syvästi liikuttaneen ihmisiä. Epäanalyyttisen halveksunnan ja tyhjän ihmettelyn sijaan itse lähtisin hakemaan vastausta tämän päivän elävistä rituaaleista ja ihmisten halusta löytää eläviä, tätä aikaa puhuttelevia esilaulajia yhdessä kokemiselle.
Ensimmäinen kirjoittaja Anonyymi 09:57 voi rauhassa ohittaa tällaiset asialliset blogit jos häiritsee. Sen sijaan joka paikassa soivaa musiikkia ei kukaan voi täysin välttää. MInulle Mervin blogissa oli paljonkin uutta ja virkistävää ja ainakin se, etten ole joulumusiikkiin liittyvien ajatuksieni kanssa yksin. Varmaan aiheesta on kirjoitettu ennenkin, mutta blogistin tekstistä paistoi asian omakohtaisuus ja sovellukset oli itse valittuja. Mitä kukaan voi kirjoittaa, jos pitää olla varma, ettei asiaa ole joku aikaisemminkin tehnyt?
Puhut asiaa Mervi! Minua ärsyttää sama ilmiö enkä myöskään juurikaan kuuntele joululauluja, vaikka periaatteessa niistä pidänkin. Niin vähän nykyisin kuulee täysin uutta ja omaehtoisesti syntynyttä joulumusiikkia missään. Olen klassisen joulumusiikkiperinteen ystävä enkä seuraa populääriskeneä juurikaan, mutta sama ilmiö kenties vielä laajemmassa mittakaavassa on myös sillä puolella. Sitten Jean Sibeliuksen ja Carl Collanin ei näytä syntyneen mitään merkittävää.
Ongelma on se että joulu on läpeensä perinnejuhla ja artistit ovat varovaisia poikkeamaan siitä mihinkään suuntaan. Tämä liittyy myös laajempaan musiikin rappioon, eli siihen että kyseinen taiteenlaji on nykyään puhdasta bisnestä, jossa tärkeintä on yleisön nostalgisten muistojen kutitteleminen, ei uuden luominen.
Sen ymmärrän hyvin, että hevimuusikot sovittavat uudelleen "joululauluja", joka on tietenkin heidän tapansa ilmaista oma näkemys perinteisistä lauluista ja joulun perinteisestä sanomasta, joka ei heihin sellaisenaan kolahda. Siis kapinaa eli heviä puhtaimmillaan.
Samaa mieltä, mitä kicksejä voi saada sadannesta uudesta sovituksesta? Onneksi uusia kappaleitakin tehdän, esim. "Jouluaaton aamu kolmosratikassa" Kerrankin laulu, jossa ei lauleta yli-imelästi ääni väristen lumisesta mummon mökistä. Toinen asia mikä hämmentää on joulumusiikkimme amerikkaisuus. Kuuntelin aatonaattona ylen radiokanavaa, ja soitettu joulumusiikki oli vain suomen- tai englanninkielistä. Yhtään saksan, ranskan, espanjan tai italiankielistä joulukappaletta ei soitettu, ei edes vahingossa. Ei edes tuttua joululaulua, mutta jollain muulla kielellä kuin englanniksi. Yksi ruotsinkielinen kappale taisi eksyä joukkoon. Kiitos edes siitä.
Aa, joo, niin, nyt eletään siis taas kerran tätä, että Kalliossa asuu "oikeita ihmisiä", on nähtävissä "elämän koko kirjo", muttei tietenkään silleen niin kuin jossain lähiössä tai muussa urpolassa, vaan ihan silkkaa oikeaa täytyyttä, josta syntyy muistoja siihen elämän helminauhaan. Ja sama pätee Beheritiin ym, niin rujoa ja totta, varsinkin se eka demo. Kyllä ei tosiaankaan ole kyse hevimummoista tai lököttävistä perheenisistä Raskasta Joulua keikoilla, hyi, niistä jotka sortuivat rakentamaan lapsilleen sitä joulua, kantoivat kuuset ja lahjat ja rallattivat lumiukkoa Ti-ti-nallen tahdissa, itkivät päiväkodin joulujuhlassa, hölmöilivät, yrittivät rakastaa ja onnessaan totesivat että elämä on aika kivaa kun tekee mitä tykkää eikä välitä edes siitä mitä sitten ne happamat ja kaikkitietävät ajattelevat. Vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että antaa tarjottimella niille kaiken sen turskin junttiuden, kun ei edes vanhene siten kuin vaikkapa aikuislapsi haluaa, vaan ihan miten huvittaa, vaikka joululauluja oman nuoruuden ääniin sovitettuna kuunnellen. Kuviossahan kaikki voittavat: yksillä on hauskaa ja toisilla, niillä itsensä valikoiduiksi ymmärtävillä, on jotain mille voi muotiblogeissa ja twitterissä vakiomantroin v*ttuilla.
Hyvää joulua sinnekin Anonyymi! Punavuoressa on nykyisin aika iisiä, tattis vaan, koska gentrifikaatio jyllää Kalliossa ja kaikki rööperiläisen hipsterismin ydinmehut on puristettu sinne. On täällä tosin vielä Kvlt-levykauppa, jossa tykkään asioida, joten hipsteriyteni lienee taattu vielä ensi vuonnakin. Siihen asti lupaan kuunnella mm. Maidenia, Savagea, Sodomia, Dark Angelia, Beheritiä ja muitakin hipster-bändejä.
Vuorelaa häiritsee jälleen syvästi, kun kaikki eivät ole yhdestä muotista valettuja pari-kolmekymppisiä hipstereitä punavuoresta.Edellinen toteamus oli kliseisistä kliseisimpään "läppään", heh heh, perustuvaa käsitekuluttamista, mutta tähän sopiva, sillä mikäpä nyt olisi varmempi joulun merkki kuin lukea tällainen blogikirjoitus itseään erittäin syvästi kunnioittavan musiikkitoimittajan kirjoittamana.
Joulu – tai oikeastaan ajanjakso lokakuun puolivälistä loppiaiseen – on traumatisoivaa aikaa niille, jotka ovat kuulleet tätä kirjoitettua valitusmantraa vuodesta toiseen vailla yhtäkään kirjoittajan omaa uutta ajatusta.Siirtykää nyt jo eteenpäin, antakaa uusia näkökulmia, älkää pyörittäkö vanhoja ajatuslevyjä. Lukijat ansaitsevat parempaa!