Vaikka lumilautailu ja punkrock kiinnostavat mediaa yhtä paljon kuin sateenkaari Putinia, niistä pyritään menestyksen hetkellä kerimään irti jokainen sinivalkoinen villakiehkura, Mervi Vuorela kirjoittaa.
Helmikuun 9. päivä suomalaiset nettisivut täyttyivät erikoisista urheilu-uutisista. ”Kotimainen punk siivitti Rukajärven hopealle”, uutisoi Helsingin Sanomat. ”Puhelin taskussa ja suomipunkkia ennen hopealaskua”, komppasi Iltalehti. ”Punkyhtye Kakka-hätä 77 auttoi Rukajärven olympiahopealle”, jatkoi MTV ja muisti tarkentaa, että Enni Rukajärvi kuunteli ennen mitalilaskuaan myös Wastedia.
Iltaan mennessä otsikointi oli noussut sellaisiin sfääreihin, että Rukajärven voittama slopestylen olympiahopea alkoi tuntua Kakka-hätä 77 -laulaja Teemu Bergmanin saavutukselta. Vaikutelmaa ei suinkaan vähentänyt, että Mtv.fi meni kysymään Bergmanilta klassisen ”miltä nyt tuntuu?” -urheilukysymyksen. Epäselväksi tosin jäi, mitä Kakka-hätä 77:n kappaletta Rukajärvi oli kuunnellut ennen hopealaskuaan. Ehkä kyseessä oli Narkata ja kuolla, Hamaan haimatulehdukseen asti, WC:stä terveyskeskukseen tai Elämä on huora. Yhtä mahdollista on, että Rukajärven iPodissa raikasi Bergmanin toisen bändin, niinikään sporttisia olympia-anthemeja esittävän Vaasankatu SS:n kappale Pirihuorasta perheenäidiksi.
Myös Wasted-laulaja Ville Rönköltä tiedusteltiin, mitä hän ajatteli ”osallisuudestaan” Rukajärven olympiahopeaan ja siihen, että nainen oli sanonut pitävänsä voitonjuhlat Wastedin Oulun keikalla. Rönkkö tuumasi, että laittaisi Ennin vieraslistalle ja lahjoittaisi hänelle Wasted-pipon. Suomalaista yhtenäiskulttuuria lujittava suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Kaleva.fi julkaisi traagisen lööpin: ”Enni ei ehdi punk-keikalle Ouluun”. Voi itku!
Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi kaikesta tästä uutisoitiin. Niin, MIKSI? Ehkä suomalaismedia ajatteli, että Kakka-hätä 77:n lyriikoissa näyttäytyvä Raatteentien ympäristö on sukua Rukajärven tielle. Raatteentie tai Rukajärven tie, big difference – onhan kummassakin tavattu ”erikoisolosuhteissa” taistelevia joukko-osastoja. Todennäköisempää (ja vähemmän hauskaa) kuitenkin lienee, että valtamedia yritti tehdä suomipunkista ”koko kansan” musiikkia, aivan kuten Enni Rukajärvestä leivottiin yhdessä yössä ”koko kansan” urheilusankari. Vaikka lumilautailu ja punkrock kiinnostavat normaalioloissa mediaa yhtä paljon kuin sateenkaari Putinia, niistä pyritään menestyksen hetkellä kerimään irti jokainen sinivalkoinen villakiehkura.
Sinänsä tilanteessa ei ole mitään ihmeellistä. Suomessa on aina jahdattu kansallista glooriaa hampaat irvessä – tuli se sitten ämmänkannosta, traktorin tuuppimisesta tai itsensä teho-osastolle saunomisesta. Mitä obskuurimpi laji ja kirkkaampi mitali, sitä todennäköisemmin hyljeksityistä kylähulluista tehdään ”meidän poikia tai tyttöjä”, jotka saavat kutsun linnan juhliin ja tontin keskelle risukkoa. Sama pätee kotimaiseen musiikkiin. Kun Enni Rukajärvi kuuntelee Kakka-hätä 77:aa ja Wastedia ennen mitalilaskuaan, suomalaisesta punkrockista tulee kansainvälisen menestyksen potpuri ja sitä kautta Meidän juttumme. Jos taas kotimainen yhtye menestyy ulkomailla, kyse on automaattisesti suomalaisella sisulla aikaansaadusta koko kansan menestystarinasta. Paskat siitä, kiinnostiko musiikki aikaisemmin. Nyt kiinnostaa vaikka väkisin!
Jos kotimaisella punkilla kerran voitetaan olympiamitaleja, Suomen hallitus voisi ryhtyä tukemaan sitä avokätisemmin. Ehdotankin, että asia otetaan käsittelyyn elokuun budjettiriihessä, sillä näillä näkymin suomipunkilla saadaan valtion vienti nousuun ja budjettialijäämä paikattua. Sitä ennen Taiteen edistämiskeskus voisi myöntää Bergmanille ja Rönkölle viisivuotisen taiteilija-apurahan. Tai vuoden apurahan. Tai puolen vuoden apurahan. Tai edes kaljarahaa.
MERVI VUORELA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka keskittyy seuraavaksi kirjoittamaan kirjaa suomalaisesta punkrockista 90-luvulta tähän päivään. Tattis kaikille lukijoille ja palautteen antajille – tulkaa jatkossa kommentoimaan päin näköä.
Kommentit (0)