Pasila: Pekka Loukiala ja "Kannat kattoon"
Viimeinen viikko ei ole sujunut ilman suru-uutisia viihdemaailmasta. Aluksi muonavahvuudesta poistui amerikkalainen powerpop-legenda Alex Chilton ja alkuviikosta tiistaina turkulaisen rockmusiikin keskeinen pioneeri Pekka Loukiala. Keskitymme tässä bloggauksessa heistä jälkimmäiseen.
Menetys on kova pelkästään jo siksi, että Loukialan mukana meni manan majoille raskas arsenaali turkulaisen rockhistorian keskeistä muistitietoa. Föribeatissa Pekkaa ja hänen kommenttejaan toki kuultiin mutta moni tarina jäi vielä kuulemattakin.
Loukiala oli rock'n'roll-legenda paitsi laulajana myös persoonana. Aina sattui ja tapahtui ja tarinoitakin riitti. Joskus jälkikäteenkin. Muistan itsekin takavuosina soitelleeni Suomen hallitsevalle rock-kuninkaalle vuodelta 1961 (tuon vuoden jälkeen palkintoa ei ole jaettu) arvokasta taustahaastattelua Föribeatiin kärkkyen. Antero Laiho ja Iiro Andersson lopulta hankkeessa onnistuivat. Hyvä että edes he onnistuivat. Edes jotain jäi talteen tästä poikkeuksellisesta elämäntarinasta.
Loukiala oli turkulaisen rockmusiikin pioneeri yhdessä veljensä Jukan, Mauritz Åkermanin, Rapi Tuomisen orkesterin, Tommie Mansfieldin ja monen muun kanssa. He panivat yhdessä manageri Helge Siimeksen kanssa alulle elävän rock-kulttuurin Turussa. Keväästä 1960 eteenpäin rock ei ollut enää pelkästään elokuvia, muotitanssia tai hilpeää idolisaatiota vaan aitoa ja oikeaa ruohonjuuritason kulttuuritoimintaa, jota harrastivat paikalliset nuoret Aurajoen rannoillakin.
Turun pieni mutta piskuinen pioneerirockyhteisö laittoi kannat kattoon Aurakatu 1:ssa, elokuvateatteri Alhambrassa (Humalistonkatu) ja minne ikinä ehtikin. Ja ehtiväthän he; Helsinkiin, ruotsinkieliseen saaristoon, yhdessä Helsingin ensimmäisten rock-soittajien kanssa ihan oikeaan Ruotsiin saakkakin. "Mukana myös kaiku", kuten samaa joukkiota myöhemmin rautalanka-aikoina mainostettiin.
Turkulaisen rockin historian ensimmäinen levytys kautta aikain, Loukialan "Kannat kattoon" täyttää viisikymmentä vuotta Turun kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. Nähtäväksi jää, miten Cay Sevón ja kumppanit aikovat tätä merkkipaalua (tai omatoimisen klubi - ja konserttitoiminnan alkamisen 50-vuotisjuhlia) muistaa.
Syitä muistamiselle ainakin olisi. Näistä veijareista alkoi ja alkaa täysin uusi luku turkulaisessa paikallishistoriassa. Sitä kutsutaan urbaanihistoriaksi, globalisaation saapumiseksi, sotamuistoista vapautumiseksi ja ennen kaikkea tolkuttoman hyväksi bailuhengeksi, hurmioksi ja elämänasenteeksi jota muistellaan alkuvaiheen rokkaripiireissä edelleen.
"Se oli oikeastaan Bill Haley, kun mun elämän muutti. Kipinä puri ja sit se vei kokonaan mukanaan", kuten Rapi Tuominen on asian tiivistänyt.
PS. YLE:n Elävä Areena tarjoaa historiallisen kuvanäytteen Loukialan ja kumppaneiden rock'n'roll -toiminnasta 1960-luvun alusta. Ääniraita Helsingin Oklahoma Rock Showsta ei ole säilynyt jälkipolville mutta kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa turkulaisten ja helsinkiläisten rokkareiden nuoresta energiasta. Muoti ja ajan henki välittyvät minuutin mittaisesta näytteestä upeasti. Linkki harvinaiseen arkistoherkkuun löytyy tästä.
