Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.

Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.

Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.

Iso joukko kaupungin nisäkkäistä on hämärän liikkujia, joita ei ole helppo havaita. Kaupungin eläimissä on maahanmuuttajia kuten siili, jolla on lukuisia kaksijalkaisia tukijoita tai paluumuuttajia kuten salojen yksinäinen vaeltaja, ilves, joka on löytänyt tiensä takaisin Uudellemaalle.

Kiinnostavaa on ajatella, että sata vuotta sitten Pasilassa luikki kyitä ja vaskitsoja. Käpylässä oli liito-oravia, hirvi vasoi Oulunkylässä ja Lauttasaaressa pesi metso. Ajatella, että Töölön viljapelloilla metsästettiin syksyisin teeriä. Näistä elämistä voi eksyä joskus Helsinkiin joku hirviparka, joka lopuksi koituu viranomaisen aseen suusta lähtevä luoti.

Oravaa, joka oli 1900-luvun alussa vielä riistaeläin voitaneen pitää ”alkuperäisenä” helsinkiläisenä. Orava kesyyntyi 1930-luvulla. Se on äänestetty kaupungin tunnuseläimeksi. Mutta niin on rusakkokin, jonka sanotaan tulleen Helsinkiin Karjalan Kannakselta 1930-luvulla tänään kaikille tuttu puistoalueilta ja talojen takapihoilta.

Mustarotta rantautui Suomeen 1500- luvulla mutta 1800-l. kauppalaivojen mukana tullut isorotta vei siltä elintilan. Rotan lisäksi ovat mm. piisami, supikoira, valkohäntäpeura on ihmisten liikkeiden mukana tulleita eläimiä. Supikoirat liikkuvat Helsingissä aivan asuintalojen liepeillä.

Luontokeitaat ovat osaltaan kadonneet yhdyskuntarakenteen rytkyessä. Sammakoille ja päästäiselle ei ole majapaikkaa kun lätäköt ja purot ovat kadonneet viemäreihin. Metsot, teeret ja pyyt ovat käyneet harvinaisiksi. Mutta Helsingissä on saaristoa, meren rantaa ja Viikin ja keskuspuiston kaltaisia luontokeitaita, joissa on eläimillekin tilaa.

Suomen luontoon on viime vuosina kotiutunut kymmeniä vierasperäisiä lajeja: citykaneja, merimetsoja, kurtturuusuja ja mäntyankeroisia, jotka ovat alkaneet lauhojen talvien vuoksi menestyä ja toisin paikoin aiheuttaa myös merkittäviä tuhoja.

Helsingissä on elänyt tuhansien city-kanien populaatio, joka lienee saanut alkunsa 1990-luvulla Arabianrannasta. Kanit ovat hämmästyttäneet ja ilahduttaneet kansalaisia ja aiheuttaneet päänvaivaa puistotyöntekijöille. Citykaneja on yritetty tuhota mm. ampumalla ja loukkupyynnillä. Pisteenä iin päälle on syntynyt keskustelu kanien tuhoamisen eettisyydestä.

Osa hämärän eläimistä on löytänyt hyvin paikkansa kasvavan kaupungin sykkeessä. Ihmisten kulutuskeskeisestä elämäntavasta syntyvät jätteet ja ystävällisyys ovat luoneet menestymisen edellytyksiä toisille nisäkkäille. Kettuja on havaittu hakemassa ruoantähteitä Itäkeskuksen metroaseman liepeiltä. Löysipä repolainen tiensä Korkeasaaren flamingojenkin luo.

Millaiseksi kaupunkilaisten ja eläinten rauhanomainen yhteiselo sekä olemassaolon taistelu on muodostumassa? Miten ihmisten ja eläinten muuttoliikkeet liittyvät yhteen tänään?

Kainuun aatelisen kanssa kaupungin ekologiaan tutustuvat Päivi Leikas, Helsingin kaupungin ympäristötarkastaja, Tuula Nyström, Eduskunnan ympäristö - ja luontoryhmän sihteeri sekä
Janne Heikkinen, tuholaistorjuntapalveluiden asiantuntija.

Soitamme lähetyksestä Katja Holmalalle riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselle sekä Korkeasaaren kuraattorille Paula Holmalle

Kuuntelijakysymys: Minkälaisia havaintoja olet tehnyt kotikaupunkisi
supikoirista, rotista, rusakoista, kärpistä, mäyristä, hiiristä, oravista,
siileistä, lepakoista- entäpä ketuista, hirvistä tai ilveksistä?

Keskusta suursiivosi puoluejohtonsa kuin hurmoksen vallassa. Saiko Suomi nyt ympäripyöreitä puhuvan prinsessan vai päämäärätietoisen pääministerin? Entä miten Matti Vanhanen arvioi itse omia pääministeri- ja puoluejohtajavuosiaan?

Studiossa viikonvaihteen vallanvaihdosta arvioimassa professori Heikki Paloheimo, emeritus-päätoimittaja Erkki Laatikainen ja Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Unto Hämäläinen.

Arja Alho pohtii kolumnissaan naisjohtajan valintaa ja Ruben Stiller ruotii kokoomusta.

Lisäksi asiaa suomalaisen kulttuuriviennin ongelmista.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina klo 12.15-13.00, uusinta 17.20-18.05

Suomessa elätellään usein kuvitelmaa siitä, että yhteisöllisyyttä voi todella esiintyä vain maalaisympäristössä. Kaupunkilaiset puolestaan tuhahtavat tuollaiselle puheelle ja pitävät maaseudun yhteisöllisyyttä lähinnä kyttäämisenä ja naapurikateutena.

Kuitenkin monet kaupunkilaiset muuttavat maalle vaikkapa vanhoihin koulurakennuksiin. Ehkä eniten tämä koskee taitelijoita ja luovaa luokkaa, joiden läsnäolosta kaupungeissa ollaan huolestuneita.

Helsingin Jätkäsaareen on nousemassa taloyhtiö, jossa osakkaat sitoutuvat tiettyihin yhteisöllisiin sääntöihin.

Se ei ole mikään kommuuni, vaikka talossa on esimerkiksi myös yhteiset ruokailutilat. Kyse on mittavasta hankkeesta, eikä sen takana ole varsinaista ideologiaa - vain visio paremmasta elämänlaadusta.

Kiinnostus on kova, ja talo vetää puoleensa ihmisiä kaikista väestöryhmistä. Onko tässä uuden, urbaanin asumismuodon pioneerihanke?

Keskustelemassa talohankkeen johtokunnan puheenjohtaja Salla Korpela.

Kiinnostava dokumentti voi kertoa muustakin kuin sukupuolenkorjausta läpikäyvistä sairaanloisen ylipainoisista nudistilesbokaksosista. (Sinänsä mielenkiintoinen idea muuten tuokin.)

Oululaislähtöinen dokumentaristi Visa Koiso-Kanttila on ohjannut hienon elokuvan lapsuudenkaveristaan Kallesta. Kalle on vajaa nelikymppinen yksinhuoltajaisä, jolla ei mene hyvin. Ulkoisesti kyllä, mutta sisäisesti ei. Kalle on ihan solmussa tunteidensa kanssa. Ehkä iso syy siihen on, että Kallen alkoholisoitunut
isä teki itsemurhan juuri samanikäisenä mitä Kalle on nyt. Isä ei jättänyt mitään viestiä, maalasi ainoastaan kuvan itsestään, meni ullakolle ja ampui itsensä. Kallen isä veti halpaa viskiä, Kalle
taas maistelee hienosti punaviiniä. Lähes joka ilta.

Dokumentti on hienosti tehty. Toisaalta myös Kalle on oman aikansa lapsi; hän ajattelee, että loputtomalla tunteista puhumisella ja terapioinilla voi ratkaista kaikki ongelmat. Mutta parempi ylipsykologisoitunut yhteiskunta kuin
itsemurhat. Tänään keskusteltiin siitä minkälaisia tapoja on olla mies. Miehenä oleminen on muuttunut aivan älyttömästi viime vuosikymmeninä. Vielä 60-luvulla oli erittäin harvinaista, että isä vaihtoi vaipat. Nyt isät osal listuvat vanhemmuuteen paljon aktiivisemmin.

Muita keskustelijoita olivatmiestyön kehittäjä Visa Kuusikallio Ensi- ja turvakotien liitosta sekä Setan entinen pääsihteeri Tiia Aarnipuu, joka on kirjoittanut draq-historiikin. Eli kirjan naiseksi pukeutuvista miehistä (Ja myös miehiksi pukeutuvista naisista).

Kesällä 1982 Tänään iltapäivällä –lähetyksessä Yleisradion rinnakkaisohjelmassa klo 14-16 oli sarja nimeltä Kenet haluaisit tavata? Pyysimme kuuntelijoita kirjoittamaan ja kertomaan, kenet he haluaisivat tavata ja miksi. Vastauksia tuli enemmän kuin odotimme, yli 800.

Sen sijaan meitä toimituksessa ei yllättänyt se, että ylivoimaisesti suurin osa kirjoittaneista, noin 500, halusi tavata keväällä valitun uuden Tasavallan presidentin Mauno Koiviston ja/tai hänen puolisonsa Tellervon. Myös presidenttiparin tytärtä Assi Koivistoa kaipaili moni – ja olipa siellä
presidenttiparin Santtu-koirakin mainittu nimeltä.

Aie onnistui, toivomus täyttyi outokumpulaiselle eläkkeellä olevalle pankkivirkailijalle Elina Hyväriselle ja hänen Joensuussa asuvalle pojantyttärelleen Katjalle. Valinta ei ollut helppo. Muistelen, että Elina Hyvärisen valintaan vaikutti hänen kaunis käsialansa ja huolensa kotipaikkakuntansa työttömyysluvuista. Meitä oli Kultarantavierailulle Hyväristen kanssa menossa kaksi toimittajaa, TIP-ohjelman toimituspäällikkö Adolf Turakainen ja minä. Toimituspäällikkö Turakainen oli tietysti itseoikeutettu presidenttiohjelman tekijä – minä pääsin mukaan varmaan jonkun armon käydessä oikeudesta(!). Oli tietysti pläkkiselvää, että päällikkö määräsi minut nuoremmakseni käymään läpi koko tuon melkoisen kirjemäärän ja tekemään esitykset, kuka kenet tapaisi. Se oli melkoinen urakka, ja tein työtä käskettyä.

Muistan, että valituiksi tulivat mm. rouva, joka halusi tavata kirjailija Paavo Rintalan, Tuupovaarasta oleva koulutyttö toiveenaan teatterikriitikko Jukka Kajavan tapaaminen, ja porilainen rouva ihanteenaan laulajatar Taru Valjakka Savonlinnan Oopperajuhlilla. Näistä kaksi viimeksi mainittua kuullaan maanantaiaamun ohjelmassani.

Niin kuullaan toki myös osa vierailusta presidenttiparin luo Kultarantaan. Radioituna Kultaranta-ohjelma oli tietysti sarjan pisin, yli 55 minuuttia, eikä se kokonaan nyt maanantaiaamuun mahtuisikaan. Ohjelman tekovaiheessa kulissien taakse jäi muutamia asioita, joita itse ohjelmassa ei tietenkään ole, mutta jotka (toivottavasti ymmärrettävästi!) jäivät mieleeni – ne kun kirpaisivat tapahtuessaan aika tavalla. Kultarantavierailuun liittyi tietysti kaikenlaisia tarkistuksia tasavallan presidentin kanslian kanssa ja aikataulujen rukkaamista – miten ja milloin Hyväriset tulisivat Joensuun junalla ja miten siitä eteenpäin Naantaliin jne. Oma huolensa oli meidän ohjelman toimittajien, Turakaisen ja minun osuudessa. Sanomattakin oli selvää, että toimituspäällikkö Turakainen piti vierailua äärimmäisen tärkeänä, ja siihen piti myös sillä tavalla suhtautua.

Minun osaltani automatkan aamu alkoi katastrofilla. Lähtöajaksi toimituspäällikkö oli määrännyt 8.30 - vaikka meidän piti olla Kultarannassa vasta niin, että kello 14 olisimme valmiina kartanopuiston terassilla. Olin yksinhuoltaja, minulla oli toimituksen pisin työmatka kolmella liikennevälineellä Vuosaaresta Pasilaan –ja juuri sinä aamuna nelivuotias tyttäreni sai oikkuilukohtauksen. Villatakin hän halusi napittaa itse ennen päiväkotiin menoa – siinä eivät äidin epätoivoiset hoputukset auttaneet… Saatuani tytön vihdoin päiväkotiin hain sitten ensin Hyväriset junalta ja kiirehdin Pasilaan. Myöhästyin neljä minuuttia. Toimituspäällikkö karjui tulipunaisena: ”Kuinka sinä kehtaat myöhästyä Tasavallan Presidentin luo vievän matkan alkamisajasta ??? !!!” Menin mykäksi. Tietysti tiesin, ettei meillä olisi Naantaliin ajossa mitään kiirettä – aikaa olisi runsaasti, vaikka lähtisimme vaikka tuntia myöhemmin. Ajatuksesta ei ollut apua. Työtoverit kertoivat jälkeenpäin, että olin valahtanut täysin kalpeaksi.

Ajomatkan alku toimituspäällikön autolla sujui siis täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Minä päätin olla puhumatta ja päällikköä selvästikin hävetti, mutta anteeksi hän ei osannut pyytää. Hyvin hitaasti ja vähitellen siinä sitten jotenkin alettiin sanailla ja päästä normaaliin päiväjärjestykseen.

Naantalissa olimme muistaakseni siinä jotain klo 11 maissa ja odottelimme sitten rantakahvilassa istuen, että kello mataisi lähemmäs 14:ta. Minua huvitti, mutta sitä ei passannut näyttää, kun koko asia oli niin Tärkeä.

Sain sitten toimituspäälliköltä ohjeet ottaa mukana olevalla (omalla) kamerallani niin paljon kuin mahdollista sellaisia kuvia, joissa toimituspäällikkö Turakainen olisi yhdessä presidentin tai rouvan kanssa. Tein työtä käskettyä, kun sitten lopulta olimme päässeet Kultarannan terassille ja isäntäväen tervehtiminen aloitti iltapäivän mehuhetken. Tulos on kuultavissa maanantaiaamun ohjelman loppupuolella. Siellä ei kylläkään kuulu se, että otettuani kymmeniä kuvia Turakaisesta, presidentistä ja rouva Koivistosta pyysin toimituspäällikköä ottamaan sellaisen kuvan, jossa minä sitten todistettavasti olisin yhdessä presidenttiparin kanssa. Juuri sillä hetkellä toimituspäällikkö Turakaisen mielestä kuvia oli otettu tarpeeksi, niitä ei enää tarvittaisi.

Niinpä minulla on tilaisuudesta muistona kuva, jossa näkyvät Kultarannan terassin portaat, linnanvouti Arimo Raeste, 8-vuotias Katja Hyvärinen ja minä. Mitä siitä nyt meteliä nostamaan, hyvä kun on sekin…

Mitä voikaan tapahtua suomalaisessa kesäyössä!

Sinipiika verhoutuu ensi näkemältä kesäisen yön luonnon kokemukseksi, mutta ehkä se on jotakin vielä syvempää. Ehkä se on onneton rakkaus tai jotakin muuta syvältä sielua viiltävää. V. A. Koskenniemen runossa kaivataan jotakin saavuttamatonta, mitä se sitten onkaan. Mitään ei ole menetetty, kun mitään ei ole ollutkaan, on vain sielun vangitseva houkutus, joka vie mielenrauhan lopullisesti.

Oopperalaulaja Soile Isokoski ja pianotaiteilija Marita Viitasalo analysoivat laulua. Mutkan jatkoilla klo 14.30 – 15.00 kuuntelemme Toivo Kuulan musiikkia.

Flyygelin mutkassa keskiviikkona 9.6.2010 klo 14.00 – 14.30

Toimittaja Paula Nurmentaus.

Kirjailija Henning Mankellin sukat heittävät synkän varjonsa prinsessa Victorian häiden ylle.

Kuulitte aivan oikein: Henning Mankell, Gazan avustussaattueen sankari, syytti matkapäiväkirjassaan israelilaisia kommandoja sukkiensa varastamisesta.

Hiljennymme nyt näiden legendaaristen sukkien äärelle pohtimaan suhdettamme Ruotsiin ja ruotsalaisiin.

Suomalaiset nauravat mielleään ruotsalaisten kyvyttömyydelle tehdä nopeita päätöksiä. Ruotsissa keskustellaan liikaa, siellä istutaan loputtomissa yltiödemokraattisissa palavereissa ja äänestetään eurostakin kansanäänestyksissä. Täällä Suomessa tiedetään , miten hommat hoidetaan; täällä osataan vaieta kahdella kielellä ja jyrätä päätökset läpi ilman turhia kansanäänestyksiä.

Mutta mille me suomalaiset suomalaiset oikeastaan nauramme kun nauramme ruotsalaiselle demokratialle?

Me nauramme maalle jossa länsimaalaisen demokratian perinne on vahvempi ja vanhempi kuin Suomessa. Suomi on suomettumisen suosta noussut maa jossa opetellaan vapaata yhteiskunnallista debattia. Täällä rehennellään edelleen omilla myyttisillä sodilla , jotka ovat opettaneet reserviupseerit tekemään ikäviä päätöksiä nopeasti, ilman turhaa keskustelua.

Eläköön siis autoritäärinen suomalainen perinne, eläkään suomettuminen, eläköön sotien jatkuva märehtiminen! Näillä mennään, tällä perinteellä kannattaa todella ratsastaa!

Entä hovidraama?

Ruotsilla on avioliittoon lipuva Victoria ja sydänsurujaan poteva Madeleine. Mutta on meilläkin millä mällätä: myöhäispuberteettinen pääministeri, joka humaltui vallasta ja löysi libidonsa netistä.

Kumpaakin maata yhdistää median pyörittämä saippuaooppera, jossa kuninkaalliset ja tasavallan poliitikot ovat viihdeartistin roolissa. Heidän tehtävänään on tuottaa juoruja kansalaisten kahvipöytään. Poliitikot ja kuninkaallliset ovat menettäneet mediasirkuksessa salaperäisen, etäisen auransa --- he ovat julkkiksia , joiden ihmissuhdesekoilu edistää iltapäivälehtien myyntiä.

Ruotsissa tilanne on tosin terveempi kuin Suomessa. Kuningas ei saa puuttua politiikkaan, joten hänen tehtävänsä on puhtaasti symbolinen. Suomessa monet kaipaavat edelleen vahvaa johtajaa, presidenttiä, joka leijuu likaisen parlamentarismin yläpuolella valtaa käyttävänä pylväspyhimyksenä.

Tämäkin osoittaa, että demokraattinen mentaliteetti on Ruotsissa paremmin kehittynyt kuin Suomessa. Suomessa jopa teeskennellään että meillä on kuninkaallinen hovi --- kerran vuodessa katselemme presidentin hovidraamaa Linnan juhlilla. Emme saaneet Hessenin prinssiä kuninkaaksemme, mutta voimme silti katsella joulukuun alussa miten maan eliitti jonottaa päästäkseen syömään pullaa.

Onneksi Victoria menee naimisiin. Suomalaiset saavat jo ennen joulukuutta nauttia säihkyvästä ruotsalaisesta glamourista, johon Linnan juhlat eivät koskaan yllä. Ja hurraa ; pitkästä aikaa Ruotsi kiinnostaa suomalaisia.

Suomessahan hoidetaan nykyään vanhoja kansallisia komplekseja saarnaamalla ruotsin kielen oppimisen turhuudesta. Suomalaisen nousukasmaisen kansainvälisyys ilmenee ruotsin kielen vastustustamisena ja epätoivoisena yrityksenä unohtaa koko Skandinavia. Monet suomalaiset luulevat olevansa eurooppalaisia sillä perusteella etteivät osaa maan toista virallista kieltä.

Ehdotan, että he katsovat karttaa --- Skandinavia ei ole häipynyt minnekään.

Opetelkaa ruotsia. Se on kiinnostava kieli. Henning Mankeels strumpor är också intressanta. Grattis Victoria, grattis Henning on Hennings strumpor!

Ajankohtainen Ykkönen 8.6.2010