Suomessa puhutaan yhä moninaisempia kieliä, mutta yksi keskuudessamme elävä kielivähemmistö eroaa muista enemmän kuin muut toisistaan. Kuurojen ja kuulovammaisten käyttämä viittomakieli ei perustu puheeseen ja kirjoitukseen vaan käsillä tapahtuvaan viittomiseen. Viittomakieltä on varmaan käytetty niin kauan kuin kuuroja on ollut. Kuitenkin vasta 1700-luvun lopulla Ranskassa alettiin viittomakieltä käyttää kouluopetuksessa Charles Michel d'Epéen ansiosta.

Viittomakieliä on useita, lähes joka maassa on omansa, vaikka ne eivät liitykään mitenkään maan puhuttuun kieleen. Esimerkiksi amerikkalainen viittomakieli muistuttaa enemmän ranskan kuin englannin viittomakieltä. Suomi sai oman viittomakielen 1800-luvun puolivälissä. Suomalainen kuuro Carl Oscar Malm oli Ruotsissa opiskellut sikäläistä kuurojenkieltä ja vuonna 1846 hän perusti Porvooseen Suomen ensimmäisen kuurojenkoulun. Pian Malmin mukanaan tuoma ruotsalainen viittomakieli eriytyi Suomessa omaksi kielekseen. Hyvän alun jälkeen koitti kuitenkin alamäki, kun vuosisadan lopulla kuurojen opetuksessa alettiin soveltaa puhemetodia ja viittomakieli kiellettiin. Vasta 70-luvulla viittomakieli alkoi yleistyä opetuksessa ja vuonna 1995 viittomakieli sai perustuslaillisen aseman.

Tänään kysymme, onko viittomakielessä fraaseja. Vastaajana on viittomakielen tutkija Päivi Rainó, joka kiinnostui viittomakielestä siksi, että hänen kuurot vanhempansa puhuivat viittomakieltä. Rainó ei kuitenkaan oppinut viittomakieltä lapsena vaan kiinnostui siitä vasta aikuisena opiskeltuaan suomen kieltä. Suomen kielen maisterina Rainó tajusi, että hänen äidinkielensä on suomi, jota hänen viittomakieliset vanhempansa puhuivat hänen lapsuudenkodissaan kuten vieraskieliset.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Meillä ei ole tietoa siitä, onko suomalaisten lisääntynyt maallistuminen nostanut tai laskenut taivaaseen pääsevien määriä, mutta elossa olevien kommunikaation sekavuutta se joka tapauksessa on lisännyt. Niin sanottu iso kirja on niin tiukasti eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin ja sivistyksen pohjalla, että paatuneinkaan ateisti ei voi montaa lausetta sanoa siteeraamatta vahingossa vaikkapa evankelistoja. Raamattua pidetään Suomessa vain vakaumuksellisena kirjana, vaikka se on avain viimeisten kahden tuhannen vuoden aikana kerrottuihin kertomuksiin, filosofisiin keksintöihin ja vaikkapa elokuvien ja mainonnan vaikutusmekanismeihin.

Tai sitten tämä seuraava esimerkki kertoo vain viime vuosien finanssikriisin takana olevien finanssi-ihmisten maailmankuvasta. Helsingin Sanomat raportoi helmikuussa Handelsbankenin uuden johtajan ajatuksista näin:

On puuttunut sellainen profeetta omalla maalla -tunne. Nyt on kivaa tulla takaisin profeetaksi.

Kuulijaystävämme Fevronia Orfanos siteeraa Luukkaan evankeliumia ja pohtii pankki-ihmisen ajatusmaailmaa:

”Totisesti minä sanon teille: ei kukaan profeetta ole otollinen kotikaupungissaan".
(Luuk. 4:24)
Varsinainen masokisti, tämä johtaja!”

Aristoteleen kantapään fraasirikospyhäkoulu jättää pankkiirin tällä kertaa ilman lammas-aiheista tarraa ja määrää hänet ensi sunnuntaihin mennessä lukemaan kotiläksyksi raamatun läpi sata kertaa, ole hyvä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Pahaa aavistamaton kolumnistikin voi osua samaan vanhaan viisauteen kuin ikivanha edeltäjänsäkin. Viime vuosien aikana Suomi on nimittäin ollut kauhuissaan, kun kansalaisille on paljastunut se, miten politiikkaa tehdään ja se, että lihan matka sikalan pahnoilta marketin marinoituun muovirasiaan onkin teollisuutta.

Viimeksi nämä asiat yhdisti Helsingin Sanomien kolumnisti A. Silfverberg, joka kirjoitti huhtikuun puolivälissä, että:

”Suomalaisessa tehotuotannossa ilmeiset ja helposti tarkistettavat valheet ovat yhtä yleisiä kuin sisäpolitiikassa.”

Kauhistelun keskiössä ovat tiedotusvälineet, joiden toimittajille on yhä uudelleen karmaiseva järkyttävä yllätys, että päätöksiä ei tehdäkään pelkän idealismin voimin, ja että halpoja elintarvikkeita saa markettien hyllyille vain soveltamalla eläinten hoitoon teollisen tuotannon menetelmiä.

Kaikille nämä asiat eivät ole yllätyksiä. Jo rautakanslerina tunnettu Saksan yhdistäjä Otto von Bismarck tiesi 1800-luvulla asian, joka saksasta vapaasti suomennettuna kuuluu näin:

”Joka tietää, miten lakeja ja makkaraa tehdään, ei enää voi nukkua öitään rauhassa”.

Olisivatko asiat paremmin, jos lakien säätäminen eli politiikka olisi verrattavissa luomuruisleivän valmistamiseen? Lannan levittämiseen luomupellolle ja jyvien väkivaltaiseen murskaamiseen?

Tämän jätämme kansan mietittäväksi unettomina öinään.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aistimme ja sanontamme ovat tottuneet toimimaan maailmassa, jossa vallitsevat klassiset mekaniikan lait. Nämä newtonilaiset fysiikan lait eivät nykyään ole läheskään koko totuus maailmankaikkeudesta, mutta arjessa ne riittävät aivan hyvin. Kuten nyt vaikka kuvailmauksessa lumipalloefekti. Sehän tarkoittaa sitä tilannetta, kun pieni partikkeli lähtee pyörimään vuorenrinnettä nuoskalumessa ja kasvaa pian huikeisiin mittoihin, niin kuin lumipallo. Lumipalloefekti syntyy vain, kun kaikki osatekijät – lumen lämpötila, rinteen kaltevuus ja partikkelin alkuvauhti – ovat suotuisat. Niinpä ilmausta käytetään usein ns. menestyskierteen synonyyminä: kun kaikki asiat toimivat, kaikki asiat vaan toimivat ja lopputulos on iso lumipallo.

Mitä sanonnan merkitykselle tapahtuu, kun sen käyttäjä murtaa perinteiset luonnonlait ja käyttää sitä niin kuin MTV3:n urheilutoimitus Vancouverin talviolympialaisten mitaliodotuksia käsitelleessä jutussaan helmikuussa:

Liian suuret tavoitteet kääntyvät itseään vastaan ja lumipallo alkaa pyöriä väärään suuntaan.

Kun lumipallo pyörii väärään suuntaan eli ylöspäin, seurauksena on ilmeisesti negatiivinen lumipalloefekti, jossa kaikki lumipalloon vaikuttavat voimat kumoavat toisensa ja tuloksena on painovoimaa vastustava ylöspäin vierivä pienen pieni partikkeli.

Haastava kuvailmaus, mutta osoittaa, että jo pienetkin annokset fysiikkaa antavat kielenkäyttöön runsaasti ainutlaatuista lisäväriä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

"Jos haluaa helpon homman, voi alkaa vaikkapa Punaisen ristin tiedottajaksi". Suurinpiirtein niin sanoo tupakkalobbari Nick Naylor hienossa, vuonna 2006 ilmestyneessä elokuvassa Thank You for Smoking.

Ja niinhän se on, olisi varmasti helpompi edustaa radiokeskustelussa Amnestyä tai Kirkon ulkomaanapua kuin ylikansallista tupakkajättiä Philip Morrisia. Tupakka kun on absoluuttisesti paha asia, tappaa vuodessa enemmän kuin huumeet, AIDS, sikainfluenssa, alkoholi tai liikenne yhteensä. Tämän tietää myös haastattelemani Philip Morrisin Suomen maajohtaja Marju Vähimaa.

Tupakkayhtiöt ovat viime vuosina vaihtaneet strategiaa. Aiemmin tapana oli, että ne kiistiviät tupakan epäterveellisyyden, ostivat lääkäreitä antamaan ristiriitaisia lausuntoja ja yrittivät kaikilla eri tavoilla vaikuttaa siihen, että tavallinen tupakoitsija saisi niin sekavaa tietoa tupakoinnista, että jäisi jotenkin
muka epäselväksi onko se nyt niin epäterveellistä vai ei. Amerin johtaja Olli Laiho meni aikoinaan tekemään sen virheen myöntämällä, että tupakka aiheuttaa syöpää. Seuraavana päivänä hän veti lausuntonsa takaisin, mutta sai silti potkut.

Uusi strategia on taas myöntää että "kyllä, tupakka tappaa". Näin sanoi myös Marju Välimaa useaan otteeseen haastattelussa. Philip Morris vastustaa suunniteltua tupakkalakia, joka kieltäisi tupakkalogojen näkymisen kaupoissa ja tähtää täysin savuttomaan Suomeen. Perustelun logiikka menee suurinpiirtein näin; joo, tupakointi on epäterveellistä, mutta koska ihmiset kuitenkin polttavat, on parempi, että sen tekevät vastuulliset isot firmat.
Aiemmin tupakkafirmat eivät ole olleet lainkaan vastuullisia; niiden historian lukeminen saisi huumeliigojenkin pyörittäjät kateelliseksi. Suosittelen mm. Heikki Hiilamon kirjoja Valheen mesenaatit ja Kieltämisen ammattilaiset.

Kaikkihan sen tietävät, että tupakka on vaarallista ja siihen sen hienous on juuri perustunut. Nuoret eivät ala polttaa huolimatta siitä, että tupakka on vaarallista, vaan juuri sen takia että se on vaarallista. Tämän takia tupakkayhtiöt ovat liittäneet mainoksia juuri hengenvaarallisten asioiden, kuten formuloiden yhteyteen.

Tupakka on ollut aikuistumisriitti ja se on aloitettu nimenomaan alaikäisenä. Jos aloittaa tupakanpolton täysi-ikäisenä, ennuste on paljon parempi. Silloin jää paljon epätodennäköisemmin koukkuun. On muuten jännää, että monet epäkaupallisina vasemmistolaisina itseään brändäävät henkilöt, kuten elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki puolusti pitkään tupakointia ja tupakoi joka kuvassa uhmakkaasti. Samalla hän tietysti toimi yhdysvaltalaisen tupakkafirman mainospellenä. Nyt Kaurismäkikin on kuulemma lopettanut,
kuten myös Jörn Donner ja Loka Laitinen. Sen sijaan Stefan Lindfors ei ole lopettanut. Hän oli ohjelmassani puhelimessa Los Angelesista puolustamassa tupakointia. Ja kyllähän se myös niin on, että niin kauan kuin tupakka on laillista, sitä saa myös polttaa. Tupakoitsijoiden pöydässä on myös perinteisesti raikunut naurunremakka ja siellä on ollut rennoimmat jutut, kun nipottajien pöydässä on ollut hiljaista. Nämä ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Entinen tv-pomo Heikki Lehmusto taas lopetti tupakanpolton vuonna 2000 matkalla Sydneyn olympialaisiin. Hän on kirjoittanut lopettamisesta kirjan, josta hän oli ohjelmassani puhumassa. Eri ihmisille sopivat erilaiset lopettamistavat. Miten tupakanpolton voi lopettaa? Onko Suomesta tulossa täysin savuton. Tästä keskusteltiin tänään.

Jotkut saattavat muistaa neljänkymmenen vuoden takaa laulun 20 perheestä. Näin siinä kysyttiin: ”Missä on se mahti, joka puuttuu eduskunnalta”, ja näin siinä vastattiin: ”valta kulkee narussa, josta se ei pääse suuren rahan voimaa puremaan.”

Suomessa on parin vuosikymmenen aikana tapahtunut yksityisomistuksen historian merkittävin omaisuuksien uusjako. Ennen olivat patruunat, jotka teki rahaa omimalla toisten tekemän työn tuloksia. Tänään rahavallan kettuherrat tekevät rahaa rahasta, ja kapitalismi on finanssioitu: omistettava on pörssitetty, arvopaperistettu, johdannaistettu ja virtuaalistettu.

Suomalaisesta työeläkejärjestelmästä on tullut uuden rahavallan käenpoikanen, joka kylmästi viskoo rahan pesästä ulos vanhoja perheitä ja sukuja.

Tänään julkistetaan työeläkeyhtiöiden moraalikatoa syventävä ”asiantuntijoiden” ehdotus käenpoikasen vallan vahvistamisesta. Vertaapa sitä koskevaa median kritiikittömyyttä siihen, mitä minä sanon seuraavaksi.

Monet eläkeläiset luulevat itse maksaneensa eläkkeensä. Se on harhaluulo, sillä jokainen työeläkeläinen on saanut eläkkeensä työssä käyville kanssaihmisille maksamatta jätettävistä palkoista. Työeläkemaksuja kerätään enemmän kuin rahaa tarvitaan eläkkeisiin, ja ylimäärät rahastoidaan työeläkeyhtiöihin; mihin tarkoituksiin, siitä ei ole päätöksiä. Eläkkeisiin niitä ei aiota käyttää.

Työeläkerahastoissa on 125 miljardia euroa, yli kaksinkertaisesti Suomen valtion budjetin verran. Suomessa ei ole mitään siihen verrattavaa taloudellisen vallan keskittymää. Yksityisten työeläkeyhtiöiden rahastovaltaa käyttää työeläkeaateli, joka on hajuton ja näkymätön, mutta ei siniverinen aateli vaan sinipunainen.

Työnantajien, siis työnostajien ja työnottajien, puhemiehenä pitkään toiminut Seppo Riski todisti televisiossa, että työehtosopimuksia tehtiin Etelärannassa niin, että ensin työnantajat neuvottelivat ratkaisun sosialidemokraattien kanssa, sitten demarit kiersivät talon ja palasivat tapahtumapaikalle liittojen muiden edustajien kanssa hyväksymään valmiit sopimukset. Työeläkejärjestelmä on yhtä sinipunainen.

Vasemmisto on perinteisesti kohdellut työeläkeyhtiöitä silkkihansikkain siitä syystä, että näiden yksityisten yhtiöiden hallintoelimiin on valittu ammattiliittopamppuja. Ay-liike tuntuu hyväksyvän kaiken, mitä työeläkeyhtiöt julkeavat ehdottaa, minkä ohella se lobbaa eduskunnan vasemmiston toimimaan suomalaisen korporatismin etäispäätteenä työeläkerahojen sijoitustoiminnan uusliberalisoimisen lisäämiseksi. Korporatiivisen eliitin systeemin kivitaulu on usko pörssikeinottelun ihmeitä tekevään voimaan. Korporatismia on pyhä kolminaisuus valtiovallan, ay-liikkeen ja työnostajien kesken, ja siinä konsensuksessa ay-liike on vasemmiston oma pikku Kehittyvien Maakuntien Suomi, joka rahoittaa vaaleissa yksittäisiä ja myös liittoon kuulumattomia työeläkesopuleita.

Työeläkevaroista on sijoitettu 2/3 ulkomaille. Korporatismin kesyttämä ay-liike ei vaadi työeläkeyhtiöitä sijoittamaan enemmän kotimaahan - ja muuten sijoittaa suurimman osan omistakin jäsenmaksuylijäämistään ulkomaille.

Kun työeläkerahastojen osakesijoitusten arvo aleni vuonna 2008 lähes 22 miljardia euroa, kuudenneksen rahastojen kokonaisarvosta, eduskunta pantiin säätämään erityislaki, jolla näiden yksityisten mutta korporatismin saastuttamien työeläkeyhtiöiden taseisiin annettiin eläkeläisille kuuluvista varoista 1400 miljoonaa euroa taseiden valohoitona. Sen jälkeen, tällä kertaa tosin ilman eduskunnan myötävaikutusta, eläkeläisiltä on otettu miljardi euroa niille suuryhtiöille, jotka ovat lakkauttaneet omat eläkesäätiönsä.

Mutta ei tässä kaikki. Nyt huhtikuun alussa eduskunta jatkoi työeläkeyhtiöiden taseiden valohoitoa jatkamalla pörssien romahduksen aikana säädettyä tilapäistä valohoitolakia. Lähetän lämpimiä terveisiä kaikille niille kuudelle vasemmistoliiton ja demareiden kansanedustajalle, joilla oli rohkeutta puolustaa eläkeläisten rahoja työeläkemaksujen asiakaspalautuksia vastaan. Nämä terveiset menevät Jaakko Laaksolle, Markus Mustajärvelle, Raimo Piiraiselle, Pentti Tiusaselle, Unto Valppaalle ja Jyrki Yrttiaholle.

Mutta puhallushan jatkuu ! Tänään siis julkistaa työnsä tuloksen työryhmä, joka edustaa työeläkeyhtiöiden mielipidettä työeläkeyhtiöiden rahastosijoitusten turvaaavuuden pysyvästä murentamisesta. Seuratkaapa uutisointia, kuinka kvasineutraali onkaan media korporatistisen raharutsavallan puolustajana ! Miten se aina onnistuukin pukemaan työeläkeaatelin asian välttämättömyyden valekaapuun !

Ajankohtainen Ykkönen 20.4.2010

Kumpi voittaa kun bisnekset ja pieni tulivuori ottavat mittaa toisistaan ?

Ilmatieteen laitoksen logistiikkaapäällikkö Mika Kalakoski heräsi purkautuvan tulivuoren vieressä ja on nyt tehnyt päiväkausia kotimatkaa.

Finnairin lentoturvallisuusjohtaja Jussi Ekman vastaa studiossa muun muassa siihen, oliko lentokielto perusteltua vai liioittelua.

Työmarkinaneuvotteluissa palkkavaatimukset ovat pienet, mutta lakot ja työsulut suuret. Mitä oikein tapahtuu ?

Ajankohtainen Ykkönen hämmästelee myös lännen saavutuksia Afganistanissa. Huumeiden vastaisen taistelun seurauksena Afganistanista on tullut nyt paitsi oppiumin myös hasiksen suurin tuottaja maailmassa.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina kello 12.15 ja uusintana illansuussa. Yle radio 1.ssä.

Kaikkein paras tarjous on tietenkin se iankaikkinen elämä.

Mutta ennen kuin liittyy johonkin uskontoon, kannattaa varmaankin tarkistaa, mitä kaikkea tuohon iankaikkiseen elämään sisältyy. Iäisyys kun on niin mahdottoman pitkä aika.
Tarkistaminen on siis paikallaan.

Lastenlaulussa se sanotaan näin:
Älä silmä pieni katso mihin vain, älä korva pieni kuule mitä vain, älä käsi pieni koske mitä vain, älä jalka pieni astu mihin vain, älä kieli pieni puhu mitä vain, älä sydän pieni mieti mitä vain, älä sydän pieni mieti mitä vain.

Joten tuon lastenlaulunkin perusteella on syytä olla tarkkana kun valitsee uskontoaan, eikä haksahtaa aivan mihin vain.

Edut ja haitat kannattaa punnita tosi tarkkaan.

Ettei vahingossakaan joudu viettämään sitä iäisyyttään ala-arvoissa oloissa.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 21.4.2010 klo 9.05-10.00)

Kun keskustellaan tuloeroista ja yhteiskuntaluokista Suomessa, vastassa on kaksi usein esitettyä kantaa. Toisen mukaan "olemme kaikki keskiluokkaa", toisen mukaan tuloerot Suomessa ovat repeytyneet jyrkästi kahden laman seurauksena.

Onko Suomi edelleen vähäisten tulo- ja luokkaerojen maa, vai onko maahan syntynyt rikkaiden luokka, joka ei enää ole minkäänlaisessa suhteessa toisten kansanryhmien ansioihin ja omaisuustuloihin?

Luokan käsite on ollut voimakkaasti politisoitunut, mutta uudella tutkimuksella on saatu yhä tarkempi kuva suomalaisesta yhteiskunnasta.

Asiaa selvittämässä akatemiatutkija Jani Erola.

Tuskinpa olen ainoa lapsi, joka on saanut kuulla ukkomustilaisen tulevan ja vievän mukanaan jos ei ole kunnolla. Pelkkä ajatus kotoa pois joutumisesta ventovieraiden matkaan sai pikku-Markun hiljaiseksi. Sittemmin suhde ventovieraisiin on muuttunut kiehtovammaksi. Ketkä tänään pitävät ukkomustilaisen paikkaa mielissämme? Kenen nimeä ei saa lausua ääneen?

Aikuisena olen ystävystynyt joidenkin aiemmin ventovieraina pitämien ihmisten kanssa. Kuten erään romanin kanssa. Kerran menimme yhdessä tilaisuuteen, jossa tapasin yllättäin muitakin tuttaviani. Siinä yllätin itseni pohtimasta, että mitäköhän he mahtavat ajatella suhteestamme? Olikohan se ihan ok? Pitäisikö minun valkolaisena tilittää ystävyyttäni ”heimotovereilleni”? En ollut varautunut moista outoa itsetutkiskelua varten. Se tuli yllätyksenä kuin faksi Annelille aikoinaan. Mistä sitten tulikaan? Ystäväni tarinoiden valossa olen voinut tutustua romanien elämään nyky-Suomessa. Elämä on tullut eri tavoin lähelle kuin sosiologista vähemmistötutkimusta lukemalla (vaikka esim. Martti Grönforsin kirjoitukset ovat mielenkiintoisia) Jossain sisimmässä kohtaamisemme on nostanut esiin outouden ja vierauden tunnetta. Mutta se on ihastuttanutkin. Omien ennakkoluulojen setviminen ei ole heti kättelyssä imartelevaa. Jokin outo ja minulle vieras on tullut tutummaksi myös itsessäni.

Kuinka paljon erilaiset ennakkoaavistukset ja ennakkokäsitykset rajoittavatkaan tekemistämme, vuorovaikutusta ja luovuutta? Jostain syystä Suomessa hakeudumme mieluummin juttusille oletettavasti samanmielisten ennalta-arvattavaan seuraan. Kaihdamme konflikteja ja toisenlaisia kohtaamisia. Siitäkin huolimatta, että meillä on kaikilla niitä kivoja kokemuksia siitä kuinka ennakkoluulomme ovat saaneet kyytiä kun olemme lähteneet rakentamaan tietä kohti meille vierasta ja tuntematonta. Luovuuden, keksimisen ja uuden löytämisen maailmassa oudot ja kummalliset, ei totunnaiset ja epäsovinnaiset kombinaatiot herättävät toisenlaista kipinää. Pieni riski ja vaaran elementti sisältää myös mahdollisuuksien maailman.

Ei ole ihme, että esim. politiikassa säkenöivää ystävyyttä syntyy useammin kansanedustajilla, jotka tulevat eri puolueista. Samassa puolueessa, omassa jengissä, ammattikunnassa on kilpailua. Kyynärpäätaktiikka ja mustamaalaminenkin tuttua. Kuinka paljon tämän ”meisyyden ” ylläpitämiseen hukkuu energiaa, joka on poissa ravistelevista kohtaamisista vieraissa leireissä, jossa jokin uusi ajatus liikkuisi esiin.

Taloudellisen toimeliaisuudenkin nimissä pitäisi tarttua asioihin, joita on aina pelännyt ja vältellyt. Miksi laulaa samaa laulua ja pyöriä samaa latua varsinkin kun se alkaa maistua puulta?

Jokaisessa meissä on toiseus. Yhden mielen ja kielen ja kansan harhaisista odotuksista huolimatta me olemme kaikki myös erillisiä, yksilöllisesti olemassa olevia erilaisia olentoja. Maahanmuuttajan aseman parantaminen voi lähteä siitä, että suomalaisena tajuaa oman siirtolaisuutensa.

Kainuun aatelisen seurassa Niina Lappalainen, kulttuurin tutkija, Sami Koivisto toimittaja ja Wali Hashi, tv-toimittaja eivät keskustele monikulttuurisuudesta, koska kulttuuriin sisältyy jo valmiiksi ajatus moniarvoisuudesta. He keskustelevat elämänsä ennakkoluuloista, jotka estävät meitä tutustumasta toisiimme ja itseemme.
Kun pelkää toista jää itselleen vieraaksi.