Kreikan tukipaketin eduskuntakäsittelyssä hallituspuolueiden pääjehut syyttävät pääoppositiopuoluetta populismista, koska se ei ollut demokraattisen päätöksenteon sisällöistä ja tavoista aivan yksimielinen valtaapitävien porvaripuolueiden kanssa. Nähtäväksi jää realisoituuko oppositiosta kuulunut vieno toive saattaa myös riskejä ottaneet finassispekulantit ja pankit Kreikan kriisin maksumiehiksi?

Tokkopa oli luottamus ehtinyt edes palautua täysin rahoitusmarkkinoille finanssikriisin jälkeen, tuon torndaon jonka juuret olivat mm. Yhdysvaltojen asuntorahoitusmarkkinoilla, veroparatiiseissa, Kiinan valuuttavaraintopeleissä kun jo tummat epäluottamuksen pilvet nousivat markkinavoimien pesästä uhkaamaan EU: n orastavaa talouskasvua.

Vapaat kansainväliset rahoituspääomat ovat olleet vapaita mellestämään ja voimakkaita keinottelemaan ja keikuttamaan valuuttoja ja valtioitakin. Luin, että jopa 80% valuuttamarkkinoiden volyymistä on alle viikon pituisia nopeita valuuttakauppoja siis lähinnä keinotteluluonteisesta voitontavoittelua. Tässä virtuaalikapitalismissa osto- ja pikavoittoja tekevät osto-ja myyntiliikkeet ovat saaneet olla irrallaan reaalitaloudesta, joka perinteisesti on luonut työtä, toimeentuloa ja yhteistä jaettavaa eli hyvinvointia. Ja pankkijärjestelmän keskinäiset riippuvuudet ovat kehkeytyneet niin monimutkaisiksi, ettei rahoituspäätösten riskien suuruuksita ota selkoa se kuuluisa erkkikään.
En ymmärrä miten luottamusta voidaan taikoa jos edes riskien suuruudesta ei saada selkoa.

Voi markkinat, oi markkinavoimat kun en mä tunne teitä. HS:n päätoimittaja Mikael Pentikäisen kirjoitti sunnuntain lehdessä että markkinavoimista on tullut vallan todellinen vahtikoira. Minusta näyttäisi siltäkin, että markkinavoimista on tullut todellinen vallankäyttäjä, joka on sysännyt demokraattisen päätöksenteon ja politiikan porstuan kenkäkomeroon.

Viime viikolla laadittiin EU:ssa massiivinen Euro-alueen vakaus- ja kasvusopimus markkinoiden luottamuksen herättämiseksi. Se lienee ollut ihan välttämätön todisteltiin oppositionkin penkistä. Luottamusta, markkinoiden luottamusta on nyt rakennettu Euroopan rahaliittoon EU:n ja IMF:n massiivisella vakauspaketilla, jota toivon mukaan ei tarvitse suomalaistenkaan veromarkkoja käyttää. EKP on lupautunut jonkinlaiseen roskapankin osaan eli ostamaan valtioiden, yritysten ja pankkien velkakirjoja. Palatsien puhujainpöntöistä on julistettu, että julkisen talouden alijäämiä laitetaan nyt kuriin ja valtiovelkaa pyritään leikkaamaan. Mutta eikö olennaista ole miten hetkellinen alijäämä on aikaansaatu. Ei se sinälläään ole kauhistus eikä itkun paikka. Tiukka yksisilmäinen, oppikirjamainen leikkuriajattelu sensijaan voikurjistaa talouksia ja johtaa työttömyyteen. Kreikalle osoitettu tiukka leikkauspanta voi kurjistaa taloutta entisestään. No, ehkä markkinat leppyvät jos taseet tokenevat. Viis ihmisistä!

Tähän asti rahaliiton jäsenyyden peruskriteerejä on rikottu EU:ssa ihan kaikessa rauhassa. Talouskurista on saanut varsinkin Välimeren rantavaltiossa lipua kuin purjevene kimmeltävillä aalloilla. Julkinen velka on kasvanut ja budjettivajeet perässä. Samaan aikaan toisaalla on samaisessa monenlaisten valtioiden rahaliitossa on euro tuonut Suomelle vakautta ja Euroopan alhaisimpia korkoja eli virtaa talouteen. On niin nuori tää mun euro-rakkautein. Sen siedän.

Kiinnostavaa on, että finassikriisin ja Kreikan kriisin jälkeen markkinatalouden oikeista ongelmista puhutaan nyt vastuullisemmin. Tiedä vaikka puhuminen johtaa myös politiikkaan, jolla EU:n rahoitusmarkkinoita uudistetaan. Kaikki maailman hedge fundit tulkaa ulos kaapeistanne! Tiistaina on agendalla esim. rahoitusmarkkinavero sekä Ruotsin mallin mukainen pankkivero. Keskustelun aiheina ovat myös pankkien vakavaraisuussääntöjen tiukentaminen, johdannaismarkkinoiden riskikasautumien parempi hallinta. Millä välineillä rahoitusmarkkinoiden uusintaminen voisi tapahtua EU:ssa -entäpä globaaleilla finassimarkkinoilla?

Kera viisaiden vieraitteni eli finanssivalvonnan apulaisjohtaja Jukka Vesalan,
kansanedustaja Erkki Pulliaisen ja tutkija Lauri Holapan minä Kainuun aatelinen yritän tässä Euroalueen kriisin jaloissa käydä läpi rahoitusmarkkinoiden säätelyyn liittyviä perusasioita, jotta edes hitusen verran pääsisin lähemmäksi vapaita kansainvälisiä rahoituspääomia, jotka ovat pienelle ihmiselle jääneet etäiseksi.

Tänään tuli poukkoilevaa keskustelua tekijänoikeuksista. Kuka maksaa tulevaisuudessa muusikon palkan ja minkälaista taidetta siitä syntyy? Nythän lähes kaiken saa netistä ilmaiseksi. Vieraana oli Piraattipuolueen puoluesihteeri Ahto Apajalahti. Ajattelin etukäteen että tässä on kyse jonkin sortin sosialistista, mutta Apajalahti vaatiikin kulttuurimaailmaan lisää markkinalogiikkaa. Se kuulemma loppujen lopuksi
rahoittaa kaiken. Ihmiset kuitenkin haluavat maksaa siitä, että joku tekee heidät onnelliseksi. Ihan tarkka ansaintalogiikka (anteeksi konsulttikieleni) jäi kyllä vielä hieman epäselväksi. Itsestä tuntuisi ainakin kivemmalta maksaa vuokrayksiössä asuvalle suomalaismuusikolle kuin Madonnalle.

Konkreettisempana vaatimuksena puolue haluaa sähköisiä jokamiehenoikeuksia. Mitä se sitten suomeksi tarkoittaa, sitä yritin haastattelun aikana selvittää. Joka tapauksessa kolme neljästä 15-vuotiaasta on ottanut nämä jokamiehenoikeudet jo käsiinsä; kolme neljästä sen ikäisestä on ladannut laittomasti netistä. Joka kolmas tekee sitä joka päivä. Koska ihmistä on hankalampi muuttaa, pitäisikö muuttaa lakia? Kenties löysemmäksi ja vielä tiukemmaksi. A.W. Yrjänä kertoi että CMX on saanut juuri valmiiksi uuden levynsä, jonka tekeminen maksoi 30 000 euroa. Ja siihen ei edes ole laskettu muusikoiden palkkoja. Joku senkin on maksanut ja haluaa tästä varmaan jossain vaiheessa tuottoja.

Kuuntele ohjelma Ylen Areenasta www.yle.fi/areena. Ilmaiseksi muuten. Tai siis lupamaksun hinnalla. Paikalla oli kahden aiemmin mainitun lisäksi myös professori Jukka Kemppinen, joka on asiantuntija tekijänoikeusasioissa. Kemppinen puhui polveleivasti ja pitkään, mutta mielenkiintoisia. Sanoin muistaakseni neljä kertaa ohjelman aikana että "maailma on muuttunut". Se ei ole merkki siitä, että maailma olisi muuttunut, vaan siitä että on itse ihan pihalla.

Aina meistä tuntuu siltä, että se muuttuu erityisen paljon juuri omana aikanaan. Löysin juuri divarista taistolaisuuden perustajan Taisto Sinisalon kirjan Niin muuttuu maailma. Se oli vuodelta 1978. Juuri silloin maailma oli hänen mielestään isossa murroksessa. Mitäköhän Taisto olisi sanonut netistä? Taisto Sinisalon kirjan lisäksi suosittelen aiheesta kiinnostuneille Wired-lehden päätoimittajan Chris Andersonin kirjaa Free, joka on myös suomennettu.

Onko siitä todella jo 15 vuotta, kun puheenaiheena oli Pekingissä järjestetty YK:n 4. naisten asemaa koskeva maailmankonferenssi elo-syyskuussa -95? Niin sanoo lahjomaton allakka – mutta mihin nuo 15 vuotta ovat hävinneet? Sitä voi ihmetellä… On jo olemassa parikymppisten sukupolvi, jolla ei ehkä ole mitään tietoa YK:n suurista konferensseista, joissa naisten asemaa kansainvälisesti parannettiin. Niissä tuotiin esiin niitä oikeudenloukkauksia, joita naisiin kohdistui ja kyllä kohdistuu edelleenkin - konferensseja asiasta vain ei enää pidetä.

Omia muistoja Pekingin-konferenssista on monenlaisia. Jo matkan suunnitteluvaiheet ovat luku sinänsä: matkatoimistot olivat helisemässä, kun hotellivaraukset muuttuivat moneen kertaan, tapahtumapaikat vaihtuivat, välillä ei tiennyt, uskaltaako lähetä, kun ei majapaikasta ollut mitään tietoa, ei myöskään ohjelmasta… Oli hiukan ”kiinalainen juttu”…

Kuitenkin – kun perille päästiin - tapahtuman värikkyys, naisten keskinäinen solidaarisuus, hauskat tapaamiset, mielenkiintoiset seminaarit ja keskustelut jäivät mieleen. Muistissa ovat aivan erityisesti Afrikan komeat, karismaattiset naiset kansallisasuineen – miten ylväästi he kantoivatkaan päähineitään ja pitkiä helmojaan!

Myös itse Peking – tai Beijing - yllätti… Vastassa oli yllättävän moderni miljoonakaupunki pilvenpiirtäjineen. Valtavat hotellikolossit imivät sisäänsä konferenssin osanottajat – minäkin asuin 22. kerroksessa… Ehkä sen vuoksikin vierailu perinteellisen hutongin varrella olevassa teehuoneessa oli elämys: ryhmämme viihtyvyydestä vastasi tarjoiluhenkilökunnan lisäksi
ihastuttava vanhoja kiinalaisinstrumentteja soittava bändi – tuli paikallisväriä ääninauhalle…

Hutongit ovat kortteleita sisäpihoin, jotka taas ovat perätysten kapeiden kujien varrella. Pääkujat ovat leveämpiä . Esimerkiksi kattojen rakenteet ovat samoja kuin ikivanhoissa temppeleissä, vain vaatimattomia ja harmaita. Samanlaiset eläinkuviot vartioivat talojen kattosiivekkeitä kuin temppeleissäkin. Vanhoja rakennuksia kunnostettiin muuraamalla samoja kattotiilimalleja kuin satoja vuosia sitten, aina koristekuvioita myöten. Toki näkyi myös alueita, joilla puskutraktorit tekivät tehtäväänsä: vanhat hutongit saivat väistyä uuden pilvenpiirtäjä-Pekingin tieltä…
Sääli.

Erikseen ongelmia tuottivat studio-olosuhteet. Niistä ei etukäteen saanut mitään selvää – mutta ei kyllä juuri itse paikallakaan… Missä ja kenen kanssa montteerata nauhamateriaalinsa valmiiksi ohjelmaksi? Palvelualtis konferenssihenkilökunta hymyili ja toisteli sanoja ”yes, yes” – siinä taisi olla monen englanninkielen varasto… Minutkin neuvottiin puolen tunnin taksimatkan päähän – siellä olisi studio. Oli – mutta se oli tv-studio! Alkoi olla jo hätätilanne – ohjelman dead line vaani nurkan takana. Sain neuvon: ”Soita Willylle!” Soitin. Willy vastasi. Ihana Willy! Hän oli paikalle tuotetun YK-radion vetäjä, ja hän otti minut suojelukseensa. Tuli mukava kiinalainen äänitarkkailija työskentelemään kanssani. Hänen nimensä oli Hr – siis Hr, mutta hän puhui hyvää englantia. Opettelin lausumaan hänen nimensä – ja sitten yhteistyömme sujuikin mainiosti. Valmis Naisten tunti lähti sitten nauhana ensimmäisten palaajien mukana Pasilaan, ja tuli ulos ajallaan. Niin toimittiin vielä 1995.

Yksi iso mokakin tapahtui – mainio tapaus, jota olin todistamassa ja josta olisi tullut Pekingistä tehtyjen konferenssiohjelmien todellinen helmi. Satuin eräänä aamuna paikalle juuri kun Helvi Sipilämme muutaman YK-virkahenkilön kanssa oli pyrkimässä erääseen konferenssikeskukseen. Osanottajatodistus eli kaulassa roikkuva ns. badge oli häneltä jäänyt hotelliin ja niinpä nuori kiinalaisnainen, ovivahti nosti kätensä eikä päästänyt Helviä rakennukseen. YK-virkailijat järkyttyivät ja korottivat ääntään: ”Ettekö te tunne HELVI SIPILÄÄ..?” Helvi ei ollut moksiskaan, hän päinvastoin sanoi: ”Tämä nuori nainen toimii aivan oikein, nämä ovat määräykset ja nyt lähdetään vain hotellista hakemaan minun ’kaulanauhaani’. ” Minulla tietysti nauhuri pyöri – tai niin luulin… Ojentelin mikrofoniani saadakseni varmasti koko kohtauksen nauhalle… Ja Helvi Sipilää nauratti…

Minua ei sitten jälkeenpäin naurattanut yhtään! Oli käynyt kuten kiireessä käy: mikrofonin piuha oli siinä sohelluksessa osunut väärään reikään eikä nauhalle ollut tietysti tallentunut ääntäkään… Helvi Sipilä kyllä muisti tapauksen vuosikausia ja nauroi mokalleni kerta toisensa jälkeen … Se vasta olisi ollut upeaa kerrottavaa – oikea Peking-tarina n:o 1: Helvi Sipilä ei pääse YK-konferenssiin. Tekemättä siis jäi – ja tarinankin kerron nyt vasta.

Lisää vastaavaa: eräänä päivänä yritin valtavassa tungoksessa päästä kuuntelemaan amerikkalaista näyttelijää Jane Fondaa, nuoruuden suosikkiani. Ihmismassan puristuksessa se ei onnistunut, ja niin olin myöhästyneenä tilanteessa, jossa Jane Fonda ison seurueen myötä purjehti vastaani suuresta salista johtavassa käytävässä. Minulla oli kyllä nauhuri päällä ja mikrofoni auki, mutta tilanne oli täysin toivoton, ei mitään mahdollisuutta edes kyynärpäätaktiikalla yrittää päästä lähemmäs kysymään jotain … Kysymään mitä?

Sillä hetkellä kun liu’uimme toistemme ohi, minua alkoi huvittaa.. Mitä jos jotenkin onnistuisin pääsemään lähelle, mitä ehtisin kysyä? Ainoa mikä tuli mieleen ja minkä ehkä ehtisin siinä tilanteessa sanoa, oli kysymys: ”Are you you? Are you real? – Oletteko te te? Oletteko te todellinen?” Se pani nauramaan ääneen - tuntui tosi hupsulta. Ja niin, Jane Fondan seurueineen häipyessä nurkan taa, olin ihan tyytyväinen, etten tuota kysymystä hänelle päässyt esittämään.

Se tilaisuus tuli sitten yli 10 vuotta myöhemmin, vuonna 2006 , jolloin Jane Fonda kävi Suomessa markkinoimassa elämäkertaansa. Haastattelin häntä silloin ja kerroin, että itse asiassa olemme nähneet tosiemme jo aikaisemmin, vaikkei hän sitä tiedä. Kerroin tuon pienen Peking-tapauksen, ja kyllä siinä sitten riemua riitti… Tilannekomiikan hallitsevana Jane Fonda nauroi täyttä kurkkua ja
kehotti minua nipistämään itseään käsivarresta, minkä sitten teinkin. Todellinen oli, ihan oikea Jane Fonda…

(YLE Radio 1 maanantaina 17.5.2010 klo 9.05 -10.00.)

Eettisyyttä ja moraalia peräänkuulutetaan kaikkialla.
Työpaikoilla on omat eettiset ohjeensa, lomamatkailun pitää olla moraalisesti ja eettisesti kestävää.

Mutta mistä me saisimme sitä moraalioppia? Tai no, minun kohdallani taitaa jo olla liian myöhäistä. Mutta lapset?

Kouluihin pitäisi ehdottomasti saada eettisyysopetusta.
Enkä nyt tarkoita uskonnonopetusta – se ei ole sama asia.
Sitä paitsi liian suppea eettinen koulutus saattaa johtaa fundamentalistiseen ajatteluun: vain minun arvomaailmani on se ainoa oikea.

Uskonnonopetusta pitäisi vähentää rajusti – ja tilalle pitäisi luoda laajapohjainen ja avarakatseinen etiikka-oppiaine.
Mitä eettisyyttä se muka kehittää että ekaluokkalaisille opetetaan että ”jumala loi taivaan ja maan”?

Tulevaisuudessa moraali ja etiikka tulevat nousemaan entistä tärkeimmiksi asioiksi koko yhteiskunnassa. Teemme lapsillemme karhunpalveluksen jos emme huomioi tätä asiaa opetuksessa.

Ja toistan nyt itseäni: uskonnonopetus ei riitä tarjoamaan laajaa, avarakatseista ja nykyaikaista eettistä pohjaa.
WWJD? – What Would Jesus Do? – ei tänä päivänä ole riittävä eettinen ohjenuora.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 12.5.2010 klo 9.05-10.00)

Tukipaketoitu Kreikka on käytännössä menettänyt itsenäisyytensä ja muut EU-maat ottivat sunnuntaina aimoaskeleen kohti liittovaltiota. Tätäkö me eurooppalaiset olemme halunneet vai onko meiltä edes kysytty?

Kommentteja uudesta uljaasta Euroopasta rahamaailmasta, Iso-Britanniasta, Saksasta ja demokratiatutkijalta. Studiossa EU-konkarit Pertti Salolainen(Kok.) ja Esko Seppänen(Vas.).

Viikon kolumnisti on Nils Torvalds.

Ajatushautomo Demos Helsinki ja Maailman luonnonsäätiö julkaisivat Onnellisuusmanifestin.

Sen tarkoitus on vaikuttaa kansalaisiin ja poliitikkoihin, jotta onnellisuus ymmärrettäisiin myös politiikan päämääränä.

Mutta mitä onnellisuus onkaan? Onko moderni käsityksemme onnellisuudesta jotenkin pielessä?

Kenties antiikin kreikkalaisten oppi hyvästä elämästä oli paljon parempi. Ja onko järkevämpää pohtia merkityksellisyyttä pikemminkin kuin onnea?

Ainakin vaikuttaisi siltä, että ajatus onnellisuudesta pysyvänä olotilana, joka voidaan kerran saavuttaa, johtaa väärille jäljille. Onnellisuus on kuin yhteisöllisen toiminnan sivutuote - ja hyvä sellainen.

Minulla on teoria. En vain voi koskaan todistaa sitä oikeaksi. Olen vain ajatellut sitä noin 15 vuotta eikä kukaan ole pystynyt osoittamaan minulle, etteikö ajatuksessa voisi olla perää…

Olen miettinyt, mistä syystä ja millä keinoin viime vuosina on jälleen esille ja pintaan nostettu, julkisuuden estraadeille tuomalla tuotu perinteinen glamour girl, ikiaikainen naisenkuva?

Sen tunnusmerkkejä ovat vaikkapa puoliavoimet huulet, silmissä makuukamari-ilme, decolleté eli kaula-aukko taatusti niin avara ettei jää mitään arvailun varaan, kasvojen ilme säikähtänyt kuin kauriin näköisellä Julia Robertsilla ja asento apua pyytävä, 7-10 sentin korkkareilla kun et pakoon pääse…

Mistä tämä kummallinen kuvatus uudestaan ilmestyi julkisiin tiloihin, bussipysäkeille, ilmoituksiin, meitä ympäröiviin mainoskuviin, lakanankokoisena tavaratalojen parvekkeilla tai ulkoseinillä roikkumaan? Mitä tarkoitusta tuo naiskuva palvelee?

Väitän, että tämän naisenkuvan (-kuvatuksen?) piti olla jo ohitettu vaihe ainakin niinsanotuilla kehittyneillä länsimailla. Meillä oli ollut 60-70-luvun ja vielä 80-luvunkin tasa-arvoistava kehitysvaihe: naiset pääsivät vihdoinkin opiskelemaan ja työelämään ilman ihmettelyä. Suuri kysymys lasten päivähoidosta ajettiin vuosikausien työllä läpi eduskunnassa. Tulevaisuudessa näytti häämöttävän muutakin kuin vauvanriepuja ja kotitöitä, ja jopa muotigurut keksivät unisex-vaatteita sopimaan molemmille sukupuolille. Yliopistoihin ja korkeakouluihin saatiin oppiaineeksi naistutkimus, tosin ison taistelun tuloksena. Vitkalleen, mutta kuitenkin naisten asema työelämässä parani.

Pidettiin itsestään selvänä, että nainen hankki itselleen koulutusta ja ammatin. Luulen, että monella ikäiselläni oli takanaan samanlainen kotimuisto kuin minullakin. Lahjakas, tarmokas ja aikaansaapa äiti, joka kuitenkaan ei päässyt niin sanotusti toteuttamaan lahjakkuuttaan ainakaan kodin seinien ulkopuolella – siitä piti lapsikatras huolen. Muistan ikäni äidin huokaisun: muista , että hankit itsellesi kunnon ammatin. Minä hankin kaksi.

Naiset alkoivat siis (ainakin jossain ja jossain määrin!) olla ihmisiä, ihmisiä miesten rinnalla. Mutta mitä sitten tapahtui? Miksi esimerkiksi minulle tuollaiset 15 vuotta kertoo jotakin?

Väitän seuraavaa: maailman naisliike sai ns. toiseen aaltoonsa voimaa kansainvälisesti niin, että esim. YK:ssa alkoi kehittyä ajatus naisten ihmisoikeuksista. Meidän Helvi Sipilällämme oli sen ajatuksen läpiviemisessä suuri ja ratkaiseva osuus. Naisten hyväksi tehty työ tuotiin maailman valtioiden käsittelyyn isoissa konferensseissa (Mexico City, Nairobi, Kööpenhamina ja sitten Peking), hitaasti mutta kuitenkin varmasti alkoi ajatus tasa-arvosta ihmisten, siis myös sukupuolten välillä tihkua läpi jähmettyneiden rakenteiden…

Sitten tultiin vuoteen 1995 ja naisten asemaa käsittelevään konferenssiin Pekingiin. Kokoukseen oli valmistauduttu huolella niin maailman valtioiden kuin kansalaisjärjestöjenkin taholla. Pekingin kaksiviikkoinen elokuussa –95 oli mukanaolijoille todellinen elämys. Konferenssin päätavoite oli saada hyväksytyksi ns. 12 kohdan ohjelma, jossa maailman valtiot sitoutuisivat toimimaan naisten aseman korjaamiseksi tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vääntö Pekingissä ( ja viisi vuotta myöhemmin ns. Peking+5 –tarkasteluistunnossa ) oli melkoinen. Mieleeni ovat jääneet pitkälliset istunnot, joissa yritettiin taivutella milloin Sudania, milloin Vatikaania yhteisten tavoitteiden hyväksymiseen. Se onnistui sitten loppujen lopuksi, ja todennettiin vielä 5 vuotta myöhemmin New Yorkissa. Sen jälkeen ei ole kuulunut juuri mitään – tuntuu, että naiskysymykset on siirretty jonnekin mappiin Ö.

Mitä sitten tapahtui, ei äkkiä vaan vähitellen, hivuttamalla..? Kaikkialta päälle tunkeva mainosmaailma, uudeksi toimijaksi tulleet markkinavoimat ja media alkoivat yhä enemmän rummuttaa esiin glamour girliä, tuota pin up –kuvastoihin jäänyttä (50-luvun?) rynnästyttöä, miesten katseen kohdetta, objektia. Yhtäkkiä hän oli ympärillä puoli-alastomana: bussipysäkkimainoksissa, lehdissä, mainoskuvissa, televisiossa, ja sitten jo katukuvassa.

Yhtäkkiä ”keksittiin uudestaan” seksikkäät sukkanauhaliivit ja alusvaateideologiaakin hyödyntävät jenkkityyliset hääseremoniat. Yhä nuoremmat joutuivat uuden pukeutumistyylin pauloihin, äidit kamppailivat ”normaalivaatteiden” puolesta tytärtensä kanssa, lurexit siirtyivät illasta arkipäivän vaatetukseen. Julkinen tila alkoi käyttää aiemmin pornografian puolelle kuulunutta kuvastoa, ja sitä alettiin vähitellen pitää ”ihan tavallisena”.

Olisiko niin, että Pekingin saavutukset naisten ihmisoikeuksien puolesta olisivat olleet jotenkin ”liikaa”? Kyllähän maailman sivu on tehty julkilausumia, solmittu sopimuksia, allekirjoitettu papereita – eikä niillä usein ole ollut merkitystä. Kuitenkin erityisesti kehitysmaiden naisia Pekingin konferenssin 12 kohdan toimintaohjelma on auttanut, he ovat niihin vedonneet enemmän kuin länsimaiset siskot.

Kävikö sitten kuitenkin niin, että Pekingin paragrafit olivat liian vaarallisia – maailman naisten yksimielisyys liian uhkaavaa – markkinavoimille? Tässäkö avain naiskuvan muutokseen, jonka väitän nyt kestäneen noin 15 vuotta…?

HYVÄÄ ÄITENPÄIVÄN JÄLKEISTÄ ARKEA KAIKILLE ÄIDEILLE ja MYÖS YKSINHUOLTAJA-ISILLE!

Suomi on ollut tasa-arvoa tavoittelevana yhteiskuntana kummajainen maailmankaikkeudessa. Nyt ollaan tienristauksessa. Nuoren itsenäisen yhteiskunnan kärsimät kriisit ovat edellyttäneet myös naisilta vahvaa panosta työelämässä. Jo ennen itsenäistymisen virstanpylväitä naiset olivat tottuneet maatalousyhteiskunnassa kovaan työhön. Perheet olivat isompia ja leipä tiukassa. Teollistuminen toi pumpulitehtaan ullat vesistöjen varsiin kohoavien teollisuuskaupunkien parakkikyliin. Sotien jälkeen varsinkin punamultayhteistyöllä vauhditetut hyvinvointiyhteiskunnan päiväkoti- ja koulupalvelut mahdollistivat naisten ansiotumisen työelämän taitajina vaikkakin miehiä pienemmällä paikalla.

Itse elin lapsuuteni sosiaalisesti ehyessä, samanlaisessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jota 80-luvulla syntyneet nuoret aikuiset älyköt leimaavat tasapäiseksi holhousyhteiskunnaksi. Ei ollut kauheasti eroa rikkaan, johtajan ja työläisen lapsen elämän arjessa. Samat pihat ja leikit, vaatteet ja aatteet. Neuvolat ja koulut. Yhteinen vihollinen oli ydinsota ja NL:n pelko. Ehkä se on nostalgiaa mutta äitien arjen todellisuus oli enemmän yhteistä kuin nykyään. Tämä päivän yhteiskunnallinen eriytyminen ja eriarvoistuminen ei voi olla jättämättä jälkeensä äitiyteen, vanhempien ja lasten hyvinvointiin.

Se lienee poliittinen ja ideologinen kysymys näkeekö tämän ongelmana, poliittisena valintana vain luonnollisena markkinatalouden kumulaationa.

Missä on äidin paikka yhteiskunnassa nyt kun asuinalueet, koulut ja perheet eriytyvät? Miten muuttuva neuvola vastaa eriytyvän yhteiskunnan erilaisiin perheisiin, äiteihin ja isiin? Olisiko miehestä tasavertaiseksi huoltajaksi myös sosiaalitoimiston ja oikeuslaitoksen viranhoitajien asiantuntevissa silmissä?

Kainuun aatelisen seurassa neuvolan terveydenhoitaja ja äiti Leena Kallio,
kirjailija ja äiti Nina Honkanen, nuorisotyön suunnittelija ja äiti Kirsi Pihlaja. Puhelimessa on Yhden vanhemman perheiden liiton puheenjohtaja Bodil Rosengren.

Tarina kertoo suomalaismatkailijasta, joka hämmästyi nähdessään Tonavalla jokilaivan nimeltään Pentele. Nimi ei kuitenkaan tullut suomalaisesta manauksesta vaan eräästä Tonavan varrella sijaitsevan unkarilaisen kylän nimestä.

Nimien antaminen laivoille on ikivanha perinne ja nykyään laivalla pitää olla rekisteröity nimi, jotta se hyväksyttäisiin vaikkapa kauppalaivaksi. Niinpä laivat yksilöidään yhä, vaikka niiden toiminta olisikin kuljetuskontin keksimisen jälkeen muuttunut teollisemmaksi ja liukuhihnamaisemmaksi kuin koskaan ennen.

Tietenkään kaikki laivojen nimet eivät ole mitään rakkaudella pohdittuja ja pitkään haudottuja oivalluksia. Monet varustamot päätyvät vaikka laivan toiminta-aluetta toistaviin nimiin, kuten Barents Sea, Baltic Sea ja Arctic Sea. Toisaalta tiedetään myös saksalainen varustamo, joka nimeää laivansa Bundesliigan jalkapallojoukkueiden nimillä ja jopa maalaa laivat kyseisten joukkueiden väreillä.

Huviveneilijöille tämä tapa ja pakko nimetä laiva tarjoaa paitsi päänvaivaa myös väylän uskomattomalle luovuudelle. Kaikki ovat nähneet läheisen venesataman laiturissa rajattoman hauskoja paatti-päätteisiä veneitä kuten Seli Paatti, Sympaatti ja Empaatti. Rajansa leikkisyydelläkin, koska Sosiopaattia ja Psykopaattia ei kukaan tunnusta kohdanneensa vesillämme.

Veneiden nimeämishuumori ei jää myöskään maamme rajojen sisäpuolelle, tarina kertoo yhdysvaltalaisesta muskelijahdista nimeltään Wife Got The House (Vaimo sai talon). Toinen USA:laispursi taas on nimeltään Blood, Sweat, and Beers (Verta, hikeä ja oluita), ja kolmas The Wet Dream (Märkä uni).

Nyt emme kuitenkaan laske leikkiä, vaan kysymme, millaisia suomalaisten laivojen nimet olivat sata vuotta sitten. Anita Schybergson kiinnostui nimistä opiskellessaan semantiikkaa, hän havaitsi että kaikenlaiset nimet olivat yhteydessä siihen, mitä yhteiskunnassa muuten tapahtui. Onneksemme hän päätyi tutkimaan kaikista nimistöistä laivojen nimiä, sillä niitä ei juuri kukaan muu ole vielä tutkinut.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Työelämän muutokset näkyvät vanhojen sanontojen uusissa tulkinnoissa. Ruumiillinen työ moninaisine apuvälineineen on nykyihmiselle yhä vieraampaa, ja tämä näkyy näihin työkaluihin perustuvien ilmausten merkitysten hapertumisena. Kuulijamme Simo lähetti näytteen tietokonelehti Mikro-PC:n alkuvuonna julkaisemasta jutusta, jonka otsikko kuului näin:

Uusiseelantilaiskoulu löi Microsoftille rukkaset kouraan.

Simo fundeeraa: ”Kun työmies panee rukkaset naulaan, hän lopettaa työnteon. Kun tyttö hylkää kosijansa ehdotukset, hän antaa tälle rukkaset. Uutisessa kerrotaan, miten uusiseelantilainen koulu on hylännyt Microsoftin palvelut ja turvautunut muihin järjestelmiin; siis antanut tietokonejätille rukkaset. Niinpä Mikro-PC:n toimittajan olisi hyvä ymmärtää, että jos kosija neidon kättä pyydettyään saa rukkaset, on parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lyödä rukkaset pöytään.”

Kauppalehti taas otsikoi helmikuussa näin:

Rakentajat hoi: remonttivehkeet naulaan.

Kuuntelijamme Jyväskylästä ihmettelee otsikon sanomaa: ”Luulin, että jutussa toppuutellaan ylikuumentunutta rakennusalaa hiljentämään tahtia, mutta tekstissä päinvastoin kehotettiin rakennusliikkeitä käynnistämään uutta asuntorakennusta hintakuplan välttämiseksi. Jos pörssiammattilaisten tarkoitus oli osua otsikolla naulan kantaan, he astuivat pahasti naulaan!”

Aristoteleen fraasirikoslautakunnan rakennustarkastaja on tiukkana ja käskee lehdet purkamaan tökerösti rakennetut rakenteet ja aloittamaan uutisten rakentamisen uudestaan kivijalasta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi