Joopajoo.
Huijataan vaan.

Huijaaminen on sellaista puolivillaista toimintaa. Huijaaminen ei aina ole rikollista. Huijaaminen voi olla "hyväksyttävää". (lappuliisat, tulli, vakuutusyhtiö)

Mutta minä satun olemaan sitä mieltä että huijaaminen pitää määritellä uudelleen. Nuoret yrittävät tehdä niin (määritellä huijaamisen rajat uudelleen) - ja saattavat sen takia joutua maksamaan miljoonia euroja korvauksia.

Se ei ole oikein. Se ei palvele taiteilijaa, eikä ketään muutakaan.

Case study:

Kirsi Virtasella on ohjelma Yle Radio1 -kanavalla.
Kirsi Virtasen ohjelma on Yle Areenassa 2kk ensilähetyksen jälkeen. Vaikka hänelle ei makseta sentin vertaa lisää siitä että ohjelma on vapaasti käytettävissä.

Kirsi Virtasen ohjelman voi kuka hyvänsä imuroida netistä, sitä voidaan muokata naurettavaksi ja muullakin tavoin sitä voidaan halventaa. Tai ylistää. Joka tapauksessa: minun tuotokseni (ei tartte auttaa!) ovat täällä netissä kaikkien saatavilla. Käytettävissä.

Ja jos jatketaan kolmannessa persoonassa: onko Kirsi Virtasella tähän mitään vastaanväittämistä: EI.

En edes tahdo väittää vastaan. Mitä enemmän ihmisiä kuuntelee ohjelmiani, sitä parempi. En minä tehnyt näitä ohjelmia siksi että joku "lupaamaksavaeliitti" voisi niitä kuunnella. Minä teen näitä ohjelmia sen takia että ne on tehtävä. Minun puolestani nämä kaikki saa imuroida minne kuka tahansa näkee asiakseen imuroida ne.

Ja nyt joku taho ajattelee tekevänsä teineistä rikollisia???

Eikös nyt jonkun pitäisi herätä? Siis jonkun toisen kuin minun?

Johan mahtui paatosta...huh.

T. Kirsi

Vähävaraisemmille suomalaisille julkiset palvelut ovat tärkeämpiä kuin säännöllisessä työssä käyvälle väestölle, jotka kuuluvat työterveyshuollon piiriin. Yhteiskunnan eriytyminen ja eriarvoistuminen näkyy siinä, että meille on muodostumassa kahden tason työmarkkinoiden ja koulutuslaitoksen lisäksi myös vähintään kaksitasoinen terveydenhuoltojärjestelmä. Juhlapuheissa vielä jauhetaan lähimmäisenrakkaudesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta vaikka sen peruspilarit uhkaavat rapautua. Puhutaan kauniita ja samalla hivuutetaan markkinat palvelualoille, jotka aiemmin osattiin tuotettaa kustannustehokkaasti julkisilla varoilla. Joillekin palvelualoille markkinoiden uskotaan sopivan.

2000-luvulla ovat julkiset palvelut markkinoistuneet Suomessa.Yksityiset yhtiöt tuottivat 1990-luvulla kymmenisen prosenttia terveydenhuollon palveluista, nyt jo 20–25 prosenttia. Suomessa saa tehdä kansainvälisille osakkeenomistajille voittoa kansalaisten terveydellä. Sitä tehdään ja samalla puhutaan kauniisti valinnanvapaudesta, yksilöllisistä ja laadukkaista palveluista.

Kaikista palavimpien markkinataloususkovaisten paratiisissa yksityinen yhtiö toimii kaikissa olosuhteissa tehokkaammin kuin julkinen palvelu. Tämän uskomuksen tueksi ei löydy faktaa. Kuntien terveydenhuollon yksityistäminen ei ole tuonut kunnille säästöjä vaan menot ovat jopa kasvaneet. Kokonaisia julkisen terveydenhuollon terveyskeskuksia on siirretty yksityisten lääkäriyritysten hoidettavaksi vaikka tutkimustulosten mukaan siitä ei koidu säästöjä eikä ylenmääräistä tehokkuuttakaan.

Yksityisessä terveydenhuollossa on yritys lopultakin vastuussa vain omistajilleen. Julkisen tuottajan kansanterveydellinen vastuu on sen sijaan todellinen. Luin eräästä tapauksesta Tanskasta, jossa yksityisten palveluntuottajien vetäytyminen markkinoilta sai vanhustenpalvelujen kunnalliset tilaajat ja kilpailuttajat hädän partaalle. Vanhukset jäivät palvelua kaipaamaan kun tuottajayritys otti ja lähti tuottoisemmille seuduille. Heippa!

Terveydenhuollon järjestäminen vaatii nyt ryhtiliikettä. Kaiken kivan perässä ajelehtimisessa ei ole tolkun häivää eikä siihen ole köyhtyvillä kunnilla varaa eikä aikaa. Esimerkiksi palvelusetelijärjestelmän toimivuutta epäillään vähäväkisissä kunnissa, jossa ei ole edes palveluntuottajia joita kilpailuttaa. Ja markkinoiden valvominen maksaa jos joku sen homman edes taitaa. Vähävaraisilla ei ole varaa seteleihin eikä kunnan kirstussa ole pätäkkää, jolla korottaa palvelusetelien arvoa taivaisiin.

Olisiko vanhan terveyskeskusjärjestelmän kunnianpalautuksessa vara parempi? Voisiko kuntauudistuksella odottaa jotain tolkullista? Kävisikö hallintorajat ylittävä järkevä palvelu-uudistus?

Toivon, että yksityistäminen ja kilpailuttaminen on avannut kunnallisten päättäjien silmät huomaamaan, että terveyskeskukset voivat tehdä itsestään kilpailukykyisemmän ottamalla mallia yksityiseltä puolelta sekä lääkäreiden että hoitajien työn organisointimalleista että palkkausasioissa. Pysyvä kunnanlääkäri luo hyvinvointia aivan eri tahtiin kuin kiertävä reissulassi. Hyvästä voisi pitää kii!

Toiseen suuntaan kulkee Sitra uudella huikentelevalla rahastomallillaan, jossa julkinen ja yksityinen terveydenhuolto rinnastettaan samalle viivalle. Sitra ehdottaa kansallista tilaamisesta ja rahoittamisesta vastaavaa elintä, valtakunnallista tilaaja- ja rahoittajatahoa, "Katiraa", jolle kaikki terveydenhuoltoon käytettävä julkinen raha kootaan. Se tarkoittaisi yksityistetyn terveydenhuoltoa tukemista julkisen rahaston kautta. Tukimaatalouden ja yritystukien rinnalla saisimme siis tule myös terveysmarkkinoiden luomista tukirahalla. Huh, vaatii lisäselvityksiä...

Hurjimpien mukaan valtio ja kunnat saisivat jo menettää vahvan roolinsa asukkaiden terveyspalvelujen itsenäisinä järjestäjinä. Siinä menisi kunnalliselta demokratialta ja hyvinvointiyhteiskunnalta ideologinen pohja. Tilalle tarjotaan mm. terveysvakuutusjärjestelmää, jossa terveyspalvelujen järjestämistehtävä siirrettäisiin alueellisille vakuutuspiireille. Se lisäisi Kelan roolia ja valtaa. Vakuutusperusteisen hyvinvointijärjestelmän ns. vakuutusmallin vakuutusmaksut kerättäisiin etukäteen määriteltyihin tarkoituksiin. Samalla sanoisimme hyvästit yhteisvastuulle ja solidaarisuudelle, mikä joillekin etupiireille näyttää ideologisesti sopivan.

Elämme mielenkiintoisia aikoja myös terveyspoliittisesti. Kansa voi jakautua kahtia mutta riittääkö yhteisiä varoja kahden eri järjestelmän ylläpitämiseen?

Jääkö julkisen terveydenhuollon tehostaminen, kuntatalouden
kestävyydestä huolen pitäminen sekä palvelujen tasapuolisen saatavuuden varmistaminen yksityistämishumun jalkoihin?

Yksityistämisen ihanuutta palveluntuotannossa ovat ruotimassa Kainuun
aatelisen seurassa Reijo Vuorento, suunnittelupäällikkö Suomen
Kuntaliitosta, Jouko Isolauri, Keski-Suomen sairaanhoitopiirin johtaja
sekä Kari Varkila, Tampereen Lääkärikeskuksen toimitusjohtaja.

Puhelimessa Sitran yliasiamies Mikko Kosonen ja Kelan Terveysturvan tutkimuksen päällikkö Hennamari Mikkola.

Tekstiviestillä voi vastata aamun kuuntelijakysymys: Mistä moinen hoppu julkisten palveluiden markkinoistumiselle juuri Suomessa oikein kielii?

Synti on voimakas sana. Sen historiallinen muutos on kuitenkin valtavaa.

Lisäksi syntiä voi alkaa tarkastella teologisesti: mikä rikkomus synti on, ja ketä kohtaan? Toinen tapa lähestyä asiaa on historiallinen: mitä yhteisön normia rikotaan?

Ehkä kiperin kysymys on, tarvitseeko ihminen uskontoa voidakseen olla moraalinen ja eettinen.

Akatemiatutkija Ilkka Pyysiäinen on voimakkaasti sitä mieltä, että ei tarvitse - ja niin olen muuten minäkin.

Ilkka Pyysiäinen keskustelee myös vanhoillislestadiolaisuudesta ja viime aikoina esillä olleista insestitapauksista; niistä keskusteltiin jo 1970-luvun lopulla.

Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä, miten voisimme viettää hyvän elämän, ja voiko väkivallan kierteelle olla loppua. Johtopäätökset saattavat surettaa.

Tampereen teatterikesä 1984 on jäänyt mieleeni – toivottavasti se siellä pysyykin..!

Nykyään ei taida uskaltaa sanoa ”muistan ikäni kaiken” , kun uudet muistisairaudet ovat tulleet meitä uhkaamaan jo ennen vanhuuden vuosiakin. Mielelläni kyllä haluaisin muistaa elämäni loppuun saakka Suomen laajimman ja usein laadukkaimmankin teatterifestivaalin monet hienot vuodet korkeatasoisine esityksineen. Apuna minulla on Tampereen Teatterikesän yllättävä tuliainen elokuulta 1984. Se katsoo minua kotini seinältä commedia dell’ arte -hahmona
– olisiko lähinnä Harlekiinin muodossa…

Kerron kuvan tarinan. Elokuuksi –84 Tampereen Teatterikesän ikimuistettava toiminnanjohtaja Vivica Bandler oli onnistunut saamaan festivaalivieraiksi todella huimat alan ihmiset , näyttelijä-näytelmäkirjailija Dario Fo’n ja hänen vaimonsa, näyttelijä Franca Ramen. Tuomisinaan heillä oli
monologinäytelmä (mikä laimea ilmaus, kun Dario Fo’sta on kysymys!) Mysteerio Buffo ja naisten elämää otsikolla Donna. Nämä nähtävänä kaikille teatterikesän onnekkaille lipunsaajille. Vivica Bandler oli esitysten lisäksi saanut vieraat pitämään kahden päivän kurssia suomalaiselle teatteriväelle. Paitsi lippunsa lunastaneet, varsinaiset onnen potkimat olimme siis me, jotka saimme ottaa osaa näiden kahden italialaisen teatteri-ihmisen ilotulituksenomaiseen koulutukseen, demonstraatioihin ja näyttelijäntaiteen käytännön esittelyyn.

Kaksi päivää ulvoimme naurusta, älyn väläyksistä, näyttelijäntyön riemusta, pyyhimme milloin naurun, milloin pinnan alla muhivan sosiaalisen kauhunkin kyyneleitä – sekä Fo’n että Ramen
näyttämöllisen farssitekniikan alla kun on aina pienen ihmisen puolustaminen, syrjityn tai köyhän puolelle asettuminen. Ja kun sen osaa, kuten nämä kaksi: nauruaaltojen keskellä katsoja yhtäkkiä tajuaa, mistä on kysymys, kun hintojen nousun rassaama työläispariskunta päättää ”Ei makseta! Ei makseta!”, eikä suostu maksamaan lähikaupassaan elintarvikkeista vaadittuja kiskurihintoja, vaan omat, kohtuullisiksi katsomansa hinnat. Mitä siitä seuraa, on nyt jo teatterihistoriaa…

Näitten taiturillisten teatteriälykköjen anti suomalaiselle teatteriväelle oli todella unohtumaton – siitä todistavat maanantaiohjelmani haastateltavat, mm. Ritva ja Kalle Holmberg, Tytti Oittinen ja Suomen Dario Fo -ekspertti Vili Auvinen, viimeksi mainittu jo edesmennyt.

Kun kurssi päättyi, jäi moni norkoilemaan italialaisten osaajien luo, kiittelemään, sanomaan jonkun täydestä sydämestä pursuavan kommentin. Viimeisiksi vuoroaan odottamaan jäimme me kaksi, Jukka Sipilä ja minä. Jukka kysäisi jotain. Vastaukseksi Dario Fo tarttui siniseen tussiin ja vetäisi muutamalla viivalla fläppitaululle kädet pään päällä heiluvan commedia dell’ arte – hahmon, se selittäisi parhaalla tavalla mitä maestro tarkoittaa. Jukka kuunteli ja katseli vastausta ja kysyi sitten, saisiko hän tuon Fo’n fläppitaulun ohuelle paperille piirtämän hahmon muistoksi. Tottakai, vastasi Dario Fo ja kysyi keskustelukumppaninsa nimeä. Jukan etunimi paperiin, alle ” Dario Fo 84 Tampere”. Harvoin olen Jukan, ohjaajan ja tutun koomikon kasvoja nähnyt niin aurinkoisina, vaikka monenlaisissa rooleissa hänen pyöreä naamansa olikin katsojia hauskuttanut.

En halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi. Suorastaan kiihkeästi huudahdin: ”Minulle myös!”. Ja Dario Fo suostui, varmaan ehkä senkin vuoksi, ettei minun jälkeeni ollut enää ketään norkoamassa.
Niin sain oman commedia dell’ arte –hahmoni minäkin, tietysti omistuksella ”Päivi / Dario Fo 84 Tampere”.

Kuva on kehystettynä kotini seinällä. Nobel-palkinto Dario Fo’lle tuli vuosia myöhemmin, meidän mielestämme hän olisi ansainnut sen jo 80-luvulla. Aina kun katson hänen piirtämäänsä kuvaa seinälläni, muistan edesmenneen kollegan Jukka Sipilän ja toki myös elämän onnenkantamoisen… Ei sitä ihan joka tyypillä ole Nobel –kirjailijan tekemää kuvaa kotoisen olohuoneensa seinällä..!
Eläköön se kesä – kertokoon jälkeenjäänyt äänite jotain sen hurmasta…

(YLE Radio 1 maanantaina 7.6.2010 klo 9.05 - 10.00)

Ruotsi, Ruotsi,Ruotsi ! Ajankohtainen Ykkönen kuninkaanlinnan sinisessä salissa aistimassa morsiusparin onnea.

Tiistaina 8.6. Ajankohtainen ykkönen valmistautuu paitsi prisessahäihin myös Ruotsin syyskuisiin vaaleihin. Molemmissa tehdään historiaa. Ensi kertaa Ruotsin historiassa vallassaoleva valtionpäämies taluttaa alttarille seuraavan valtionpäämiehen. Vaaleissa Ruotsi puolestaan saa joko historiansa ensimmäisen naispääministerin tai ensimmäisen porvarihallituksen, joka on vallassa kaksi kautta. Lisäksi asiaa myös uudesta, nousevasta ruotsinsuomalaisten sukupolvesta.

Studiovieraina professori Henrik Meinander ja Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Hannu Olkinuora.

Suomalaisen johtajuuden kriisistä esimerkkinä Mänttä, missä sairaalan johto ja henkilökunta ovat joutuneet törmäyskurssille.

Keskustan puoluekokoukseen valmistaudumme syntymäkepulaisen, kempeläisen Ahti Tahkolan kanssa.

Viikon kolumnistimme on Ruben Stiller.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina 8.6.2010 klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05.

Siteeraan väsymättä taloustieteen Nobelilla palkittua Milton Friedmannia asiassa, jossa hän on poikkeuksellisen tarkkanäköinen ja harvinaisen oikeassa. Monissa muissa asioissa hän on väärässä, ja erityisen väärässä hän on ajaessaan markkinoiden diktatuuria samaan tapaan kuin Marx oli proletariaatin diktatuurin miehiä. Tässä asiassa Milton Friedmann on kapitalismin Lenin, suuri vallankumousteoreetikko:
”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että meidän tehtävämme on kehittää nykyiselle politiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.”

Kreikan kriisiä riensivät välittömästi käyttämään hyväkseen EU:n federalistit, tuo euronationalistinen liittovaltioliike, joka pitää väsymättömänä elossa ja tarjolla EU:n liittovaltioimista siinä Konjakissa syntyneen ja kuolemansa jälkeen EU:ssa pyhitetyn Jean Monnetin julki lausumassa friedmannilaisessa hengessä, että ”Euroopan kansoja pitäisi ohjata kohden supervaltiota niin, että niiden kansat eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä voidaan saavuttaa toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon mutta jotka väistämättä ja peruuttamattomasti johtavat liittovaltioon.”

Tämän opin mukaan Olli Rehn ja muut liittovaltiovoimat käyttävät euron, tuon epävakaan yhteisvaluutan, kriisiä savuverhona vaatiessaan lisää EU:ta ja enemmän liittovaltiota.

Siinä sivussa nämä liittovaltiovoimat ovat antautuivat eurooppalaisen kapitalismin vaatimusten edessä käynnistämällä velanantajien vaihtoviikot pankkien voittojen turvaamiseksi. Me otamme pankeilta kontollemme Kreikan lainoja, emmekä me tiedä, mitä se meille maksaa. Se on hinta euron käytöstä ja tulee maksuun, kun Kreikalle ruvetaan antamaan velkoja anteeksi. Pankkien riskit sosialisoidaan ja niiden omistajien hyväksi järjestetään eurooppalaisia yhteisvastuukeräyksiä.

Kuinka väärässä olikaan suomalaisen kapitalismin kummipoika Jyrki Katainen, tuo kvasityöväenpuolueen talouspoliittinen guru, joka sanoi, että ”kansanvalta selätti markkinavoimat” ja jolle EU:ssa sopii kaikki, mitä se meiltä vaatii, niin kuin nyt viimeksi se vaatii Kataista esittelemään Suomen valtion budjetin ensin EU:lle ja vasta sitten omalle kansalle.

Mitä on EU:n liittovaltioiminen?

Se on lisää ylikansallista päätöksentekoa. Ylikansallisuus on sitä, että päätöksenteossa vähemmistöön jäävien kansojen on pantava täytäntöön myös sellaiset yhteiset päätökset, joita niiden edustajat ovat yksimielisesti vastustaneet.

EU:n liittovaltioiminen merkitsee valtaa väkiluvun perusteella. Pienten maiden on tyydyttävä isojen maiden tahtoon.

EU:n liittovaltioiminen pakottaa kansallisia virkamiehiä toteuttamaan omassa maassaan vieraan vallan tahdon. Jos on ristiriidassa EU:n laki ja Suomen laki, suomalaisten valtion virkamiesten on pantava täytäntöön EU:n laki.

EU:n liittovaltioimista on se, että meitä hallinnoidaan entistä enemmän ylikansallisella lainsäädännöllä, että meidät pannaan noudattamaan muiden meille säätämiä lakeja, että Suomen oikeuslaitos pakotetaan säätämään meille EU:n määräämiä rangaistuksia.

EU:n liittovaltioimista ovat yhteiset symbolit: lippu, laulu, ylikansallispäivä ja raha. Meitä yritetään suostutella nousemaan seisomaan, kun soitetaan EU:n hymni. Suomalaisena minä en nouse, vaikka euronationalistit nousevat.

EU:n liittovaltioimista on yhteinen raha, euro, myös sisäisen devalvaation pakkokeinoina. Euro ei jousta. Sen sijaan palkkojen, eläkkeiden, sosiaaliturvan ja työllisyyden pitää joustaa.

Kun loppuviikolla nostetaan salkoon Suomen lippuja ja kun lauletaan lippuvalaa ”sinun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin”, en laula. En halua suomalaisten kuolevan EU:n iskujoukkojen hyökkäysoperaatioissa kaukana Suomen rajojen ulkopuolella – mikä sekin on EU:n liittovaltioimista.

Esko Seppänen, Ajankohtainen Ykkönen 1.6.2010

En ole koskaan ollut töissä paikassa, jossa jossain vaiheessa pikkujouluja ei alettaisi haukkua ainakin jotakin pomoa selän takana. Se kuuluu pomon hommiin, kuten myös hännystelijöiden kestäminen. Ihminen on hierarkkinen eläin; toiset seuraavat ja toiset johtavat. Mutta onko valtaa aina viisasta antaa niille, jotka sitä eniten haluavat?
Nykyään on muodikasta vannoa demokraattisen ja avoimen johtamiskulttuurin nimeen ja hakkua vanhaa sanelukulttuuria.

Entinen Ylepomo Jungnerin Mikke meni niin pitkälle, että poisti ensitöikseen työhuoneestaan
oven aloittaessaan demareiden puoluesihteerinä. Itseäni ainakin ärsyttäisi, jos kuka tahansa aikavaras voisi rynnätä sisään ja katkaista tärkeän Facebookissa ja iltapäivälehtien sivuilla surffailemiseni. Mutta ymmärrän pointin; avoimuus ja keskustelu on tärkeää. Mutta, miten sellainen sitten näkyy kriisitilanteissa? Tarkoittaako se myös sitä, että vastuu on kaikilla. Eli ei siis kellään.

Tänään keskustelimme siitä, että minkälainen on hyvä pomo. Mirkku Kullberg johtaa Artekia ja Juhani Ollila on johtavana psykologina Työterveyslaitoksessa. Juhani Ollila on testannut paljon johtotehtäviin hakevia, ääriesimerkkinä sellaisia, jotka lähtevät napajäätiköille ääriolosuhteisiin. Vaikka voisi luulla päin vastoin, siinä hommassa ei kuulemma saa olla liian kova riskinottaja.

Tämän viikon keskiviikon ohjelma on uusinta.
On minun syytäni että se tulee uusintana.
Minä pyysin että ohjelma uusitaan juuri nyt.

Kutakuinkin jokainen meistä on selvillä siitä että Israel hyökkäsi aktivistien aluksia vastaan kansainvälisellä merialueella.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski kirjoitti näin: ”On vaikea nähdä, että maanantain veriorgiat olivat välttämättömiä, siis eivät vältettävissä.” (HS 1.6.2010)

Minä olen samaa mieltä: on mielettömän vaikeaa yrittää tajuta tapahtunutta.

Epäilemättä jotkut kuvittelevat osaavansa selittää – ja jopa kykenevänsä ymmärtää.
Minä en pysty kumpaankaan.

Siksi tämä ohjelma tulee uusintana juuri nyt.

Tässä ohjelmassa kerrotaan muista ylilyönneistä.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 2.6.2010 klo 9.05-10.00)

Aloitin Radioteatterin päällikkönä keväällä 1990. Se oli Yleisradion suuren radiouudistuksen aikaa. Perustettiin mm. Radiomafia, populaarikulttuurin kanava. Ylen Ykkönen (nykyinen Yle Radio 1) ja Radiomafia muodostivat organisatorisesti ns. radioyksikön, jonka johtaja oli Olli Alho. Olli Alho oli sekä korkeakulttuurin että populaarikulttuurin tuntija. Hänelle olivat yhtä tärkeitä niin Alivaltiosihteeri, Gösta Sundqvist kuin RSO:kin. Tuo aika oli kulttuurin ja radiokulttuurin yltäkylläisyyden aikaa.

Radioteatteri sijoitettiin tässä organisaatiossa Ylen Ykkönen -kanavalle, mutta sen tehtävä oli tuottaa draama- ja fiktio-ohjelmistoa kaikille suomenkielisille radiokanaville (siis Ylen Ykköselle, Radio Suomelle ja Radiomafialle).

Me Radioteatterissa olimme jatkuvassa yhteydessä Radiomafian tuottajiin, me ideoimme yhdessä erilaisia ohjelmia ja ohjelmamuotoja. Kaikki draama oli kestoltaan lyhyttä, osa oli improvisoitua, osa suoraa lähetystä mitä erilaisimmista paikoista, syksyiseltä uimarannalta muun muassa. Oli jopa yhden kauden mittainen stand up –kokeilu ravintolassa suorana lähetyksenä, oli lyhytdekkareita, oli rokkarielämäkertatarinoita, oli draamaa ja iltasatuja lapsille. Kaikki muistavat legendaarisen Nalle Puh –tulkinnan, jossa Matti Pellonpää ja Kari Väänänen tekivät kaikki roolit. Oli Teatteri 1990, jonka muodostivat ns. Jumalan teatterin näyttelijät, oli kirjallisuuden klassikoilta viidessä minuutissa.

Olin säännöllisessä yhteydessä Radiomafian johtaja Pentti Kemppaiseen ja ohjelmakoordinaattori Ismo Nykäseen. Radioteatteria ja Radiomafian ohjelmaprofiilia istutettiin yhteen. Rahat vain eivät riittäneet kaikkiin niihin ideoihin, joita syntyi. Tärkeitä yhteistyökumppaneita olivat Radiomafian toimittaja/tuottajat Tarleena Sammalkorpi, Nadja Nowak, Marika Kecskemeti, Jake Nyman, Pertti Ylikojola.

Radioteatteri eli tuolloin vahvaa kautta. Se tuotti paljon ohjelmistoa Radiomafiaan ja kehitteli populaaria ja nuoremmalle yleisölle suunnattua radiofiktiota. Sitten valitettavasti ajat muuttuivat. Talous tiukkeni ja siitä kärsivät erityisesti radiodraaman kaltaiset suhteellisen kalliit ohjelmamuodot.

Minusta tuntuu, että sitten 1950-luvun Radio Days –aikojen Yleisradiossa ei ole eletty vastaavaa radiorenessanssin aikaa kuin tuolloin 1990-luvun alussa, kun kuulijoita kunnioitettiin kulttuuri-ihmisinä, olivat he sitten korkean tai matalan kulttuurin harrastajia, tai molempia. Heitä ei tuolloin vielä nähty kuluttajina/asiakkaina.

Ilma on sakeanaan puoluekokouksia ja poliittisia intohimoja. Alkuperäinen työväenpuolue julistautui viikonloppuna Joensuussa Rakkausliikkeeksi.

Pääministeripuolueessa puolestaan pääministerinvaihdos on jäämässä puoluesihteeritaiston varjoon.

Gallupien ykköspuolueesta ei juuri nyt kukaan puhu mitään.

Missä ja mihin politiikassa oikein mennään? Studiossa arvioimassa Turun Sanomien ja Turun Päivälehden entinen pätoimittaja Aimo Massinen, politiikan tutkija, dosentti Ville Pernaa ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen.

Lisäksi asiaa internetistä ja yksityisyyden suojasta.

Viikon kolumnisti on Esko Seppänen.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina kello 12.15-13.00 ja uusintana 17.20-18.05.