Sosiaalinen media - eikö se mennyt jo?

Ei todellakaan: uusia muotoja syntyy jatkuvasti, ja ennen kaikkea yritykset ovat alkaneet kilpajuoksun sosiaaliseen mediaan.

Yhtäältä voi ajatella, että sosiaalinen media on hupailupaikka ja kuitenkin myös ruohonjuuritoiminnan ja kansalaisaktivismin foorumi. Toisaalta sosiaalinen media tarvitsee myös yritysmaailmaa ja sen mainostuloja.

Facebook (josta puhetta riitää) on keskeinen media, mutta sosiaalisen median asiantuntija Mari Koistinen kertoo meille paljon enemmän.

Mitä jää mieleen, kun ammatissaan pääsee tapaamaan ja haastattelemaan todellisia maailmantähtiä…?

Olen aiemmassa blogissani tuonut esiin toimittajan ammattiin liittyviä ennakkokäsityksiä. Nykyään ammattiin hakeutuvat tuovat kerkeästi esiin näkemyksen ”kun saa tavata julkkiksia, kuuluisia ihmisiä”. Väitän, että tuo asia on vain ammatin oheistuote.
Se on lisäarvoa, jolla ammatin arki silloin tällöin saa ylleen juhlavaa hohdetta.

Näin kohdallani olen kokenut. Tuloksista kolme kuullaan maanantaiohjelmassani toukokuun viimeisenä – sen alaotsikkona on Elokuvan tähtiä. Tällä kertaa kronologia on käänteinen. Jane Fondan haastattelu on vuodelta 2006, Audrey Hepburnin vuodelta 1988 ja Andrzej Wajdan on tehty 1983, vain pari vuotta Puolan sotatilaan julistamisen jälkeen.

Jane Fondan kohtaaminen oli itse asiassa jo toinen näkeminen. Olin nähnyt hänet YK:n naisten asemaa käsittelevässä maailmankonferenssissa Pekingissä yhtätoista vuotta aiemmin. Liu’uimme toistemme ohi valtavassa tungoksessa, enkä päässyt kysymään häneltä yhtään mitään, vaikka mikrofoni oli valmiina. Tilanteesta tuli lähinnä humoristinen, kun mietin, mitä sitten olisin häneltä siinä muka kysynyt: ”Oletteko te te, oletteko todellinen?” Onneksi kysymys jäi esittämättä, mietin jo silloin, mutta todellisessa tapaamisessamme maaliskuussa 2006 Helsingissä Jane Fonda yllätti minut. Hän oli täällä markkinoimassa omaelämäkertaansa ”Tähänastinen elämäni”. Kun kerroin tuosta Pekingin-tapauksesta, Jane Fonda tarttui asiaan ja kommentoi tuota tungoksessa kohtaamista todella syvälle menevällä tavalla. Avautui uusi näkökulma siihen, kuka ja millainen on maailmaluokan elokuvatähti. Jane Fonda ainakin on mutkaton, fiksu ja ajatteleva nainen, voisi sanoa vaikkapa loistava feminismin mannekiini.

Ohjelman toinen tähti on jo edesmennyt Audrey Hepburn, nuoruuteni ihailtu jumalatar. Kaikki taskurahani menivät hänen ja toisen idolini Anthony Perkinsin kuvien jahtaamiseen. Ihailijavihkoistani tulikin tosi edustavia, oikeita filmografioita. En voinut silloin hurjimmissa unelmissanikaan kuvitella, että joskus tapaisin hänet, haastattelemisesta puhumattakaan. Niin vain kävi, kun Audrey Unicef-lähettiläänä vieraili Suomessa toukokuussa 1988.

Otin tietysti mukaani tuon ihailijavihkon, ja kun haastatteluvuoroni sitten tuli, esittelyn jälkeen hönkäisin tuolle nuoruuden ihanteelle suorastaan jumaloineeni häntä nuoruuteni vuosina. Vastaus tuli salamannopeasti ja huumorilla: ”Ettekö sitten enää jumaloi?” Kontakti syntyi heti läheisenä, ja sain jopa tervetulotoivotuksen tähden Sveitsin-kotiin. Ajoissa en sinne sittemmin ehtinyt, vaan matka toteutui vasta Audrey Hepburnin kuoleman jälkeen. Kolme vuotta sitten Sveitsin-stipendiaattina kävin hänen haudallaan pienessä Tolochenazin kylässä Geneve-järven rannalla, vähän Lausannesta etelään.
Siellä pienellä hautausmaalla, jota suuri tammi varjostaa, on Audreyn hauta. Paikasta näki, että siellä olivat vierailleet muutkin: vaatimatonta muistomerkkiä koristivat kukkien lisäksi erilaiset pyhimyksenkuvat, pienet ristit ja muistoesineet. Junalla Morgesin kaupungin kautta pääsee perille.

Andrzej Wajdan, yhä vielä nyt yli 80-vuotiaana elokuvia tekevän suuruuden kohdalla tapaamispaikka oli Hotelli Helkan aula – siellä tehtiin korjaustöitä ja äänet kuuluvat nauhoituksessa… Vuosi oli 1983, Puolan lähivuosikymmenten vaikeasta sotatilan julistamisen vaiheesta oli kulunut tuskin kahta vuotta. Se leimasi haastattelua Puolan sodanjälkeisen elokuvan hienoimman mestarin kanssa. Wajda puhui hyvinkin avoimesti maansa tilanteesta ja siitä, miten hän ei juuri silloin päässyt tekemään elokuvia kotimaassaan. Elokuvamahdollisuus oli vain ulkomailla, ja niin ollen Wajda teki teatteria omalla vanhalla näyttämöllään. Suomeen odotettiin silloin hänen ranskalaiselle yhtiölle tekemäänsä elokuvaa Danton, kuvausta Ranskan vallankumouksen vaiheista, toisena päähenkilönä tietysti Robespierre. Oli pakko kysyä, löytyykö assosiaationa ajatus Walesasta Dantonina ja Jaruzelskista Robespierrenä – näin olivat keskieurooppalaiset kriitikot uumoilleet. Wajda kuitenkin kielsi suoran yhteyden – filmiä oli valmisteltu viisi vuotta – todelliset tapahtumat tulivat sitten elokuvan kertomuksen ja rakenteen päälle – sille ei voinut mitään…

Muistojeni lippaaseen nämä kolme elokuvataivaan tähteä jäivät tuikkimaan valovoimaisina, kohtaamiset eivät mielestä haihdu.

(YLE Radio 1 maanantaina 31.5.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Tänä vuonna koko Suomi juhlii, koska tasavuosia täyttää Aku Ankan taskukirja, jonka ensimmäinen numero Mikki kiipelissä ilmestyi tasan 40 vuotta sitten. Lähes yhtä suurta hysteriaa juhlakansan keskuudessa herättää varhaisempi suomalaisuuden perusteos: tänä vuonna juhlimme nimittäin sitä, että tasan 175 vuotta sitten ilmestyi Lönnrotin teos Kalewala – taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista.

Hetkinen, eikös viime vuonna vietetty Kalevalan 160-vuotisjuhlaa? Kyllä, mutta kyseessä oli niin sanottu uusi, eli 1849 ilmestynyt kokonainen Kalevala. Tämän vuoden juhlinnan kohteena on vanha Kalevala, jossa on parikymmentä runoa ja kymmenisen tuhatta säettä vähemmän kuin myöhemmässä kokonaisuudessa.

Ja kyllähän Kalevalaa kannattaa lukea, vaikka ei juhlavuosi olisikaan. Virallinen juhlavuositoimikunta on teemoittanutkin tämän Kalevalan juhlavuoden otsikolla Mieleni Kalevala. Tavoitteena on korostaa Kalevalan tulkinnallisuutta runoelmana, innostaa suomalaisia lukemaan Kalevalaa ja esittämään siitä omia tulkintoja. Eräänlaista uskonpuhdistustoimintaa, siis.

Tänään pohdimme Kalevalan tulkintaa antiikin eepoksia vasten. Homeroksen eeposten mallin mukaista kansalliskertomustahan kaivattiin Suomeen jo ennen kuin Lönnrot lähti keräämään runoja Karjalaan. Moista saagaa kaivattiin kansallisen itsetunnon tueksi osoittamaan, ettemme ole pelkkiä nokinaamaisia metsäläisiä, kuten Ruotsin ja Pietarin hovi oli ajatellut. Tänään emme siis kysy, onko Kalevala itä- vai länsisuomalainen teos, vaan onko sen juuret Hellaassa. Ja kukapa asiasta paremmin tietäisi kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonjohtaja ja kalevalatutkija Lauri Harvilahti.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Demokraattisen järjestelmään kuuluu se, että eduskunta on kansa pienoiskoossa ja poliitikot tavallisia ihmisiä. Niinpä joskus tuntuu kohtuuttomalta, miten monialaista kaikkitietävyyttä päättäjiltämme vaaditaan vain siksi, että he ovat saaneet sata ääntä enemmän kuin joku muu ehdokas.

Otetaan nyt vaikka maamme valtiovarainministeri. Tavallinen perheenisä Siilinjärveltä, joka harrastaa ruoanlaittoa, metsästystä ja urheilua. Teki lopputyönsä Tampereen Yliopiston valtio-opin laitokselle brittiläisten konservatiivipoliitikkojen Euroopan rahaliittoa käsittelevästä retoriikasta. Voiko tällaiselta mieheltä vaatia kaikenkattavia tietoja biologiasta?

Kuvaillessaan helmikuussa omaa rooliaan Kreikan raha-asioista päätettäessä tämä tavallinen jokamiehemme kertoi seuraavaa:

Olen haukkatarhan kukko.

Ilmiantaja-ystävämme Nimetön on huolestunut pohjoissavolaisen lintukannan puolesta:

”Metsästäjänäkin tunnettu valtiovarainministerimme ei nimittäin näytä erottavan kanalintuja nopealiikkeisistä päiväpedoista”.

Onneksi Aristoteleen kantapään päivystävä fraasirikostarkkailija ymmärtää poliitikkojen vaikeudet. Valtiovarainministerin on pitänyt sanoa olen kukko Kreikan roskalainojen tunkiolla, mutta suusta onkin tullut sana haukkatarha.

Fraasirikostarkkailija määrää rikkeentekijän opiskelemaan käytännön lintuoppia ja heräämään seuraavan kolmen kuukauden ajan aamuviideltä ja huutamaan: kukkokiekuu!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Oliko Homeros oikea 2700 vuotta sitten elänyt henkilö vai ei, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Homeros jatkaa kuitenkin seikkailujaan modernissa maailmassa: onhan Simpsoneiden, tuon legendaarisen piirrossarjan perheen isän ja keskeisen päähenkilön etunimi Homer, joka on englantia ja tarkoittaa samaa kuin Homeros.

Kaljaanmenevän isäukko Homerin ja Homeroksen rinnastaminen herättää kiinnostavia ajatuksia. Homeroksen eepoksethan olivat esikuvana kansallisaatteen virittämille eurooppalaisille heidän etsiessään omia juuriaan. Yhdysvaltalaisten juuret ovat lyhyet, joten he luovat omat mytologiset soppansa populaarikulttuurin voimin. Pinnallista, sanomme me eurooppalaiset!

Mutta viime aikojen uutiset kertovatkin, että Homer onkin moderni Shakespeare. Äskettäin uutisoitiin brittiläisen käännöstoimiston tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan kymmenet kieliauktoriteetit ovat sitä mieltä, että Homer Simpson on vaikuttanut moderniin englantiin yhtä paljon kuin Shakespeare.

Wikipedian wikisitaatti-sivusto on koonnut hra Simpsonin kuolemattomia ilmauksia. Kärjessä on tietysti epäonnisen äijämme voihkaisu d´oh kun jokin menee pieleen. Muita tunnettuja ovat hyväntahtoinen nauru He-he-hee, herkutteluajatuksia ilmaiseva Mmm…, miellyttävän yllätyksen huudahdus Woo-hoo ja mielensä pahoittaneen Homerin voihkaisu Ooou...!

Melko huudahduspitoista on modernin Shakespearemme viisausanti. Mutta löytyy listalta yksi käyttökelpoinen suomennettu sanontakin: En ole yleensä rukoileva mies, mutta jos olet siellä, pelasta minut, Teräsmies!

Joten ei muuta kuin Homer-sitaatit mukaan elämän harharetkille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Viinikulttuurin opettelu ei ole Suomessa helppoa. Maassa, jossa alkoholia sisältäviin juomiin suhtaudutaan joko tilastoimalla juomat halvimpien prosenttien mukaan tai tilastoimalla juomat niiden aiheuttamien maksavaurioiden mukaan, saattaa pilaantuneelta marjamehulta maistuvan juoman ja ruoan makuvivahteiden yhdistäminen olla uusi ajatus. Vuosikymmenien saatossa meille on kuitenkin saatu opetettua perusasiat: punaviini lihan kanssa, valkoviini kalan kanssa.

Helsingin Sanomien viiniguru löysi kuitenkin maaliskuussa viinin, joka ei vaaranna terveyttä. Hänen palstansa oli otsikoitu näin:

Sisäelimille sopivan viini.

Tietenkään jutun näkökulma ei ollut pelkästään lääketieteellinen, vaan testattu viini käy viinigurun mukaan mainiosti maksa- ja munuaisruokien pariksi.

Nimimerkki-kuulijamme Ryhdikäs Happo kuitenkin iloitsee:

”Ei enää maksakirroosia ja poksahtaneita munuaisia, ei ainakaan tämän viinin seurassa! Kipaisenpa kauppaan!”

Eikä siinä mitään, sisäelimille kuin sisäelimille sopii varmaan parhaiten mikä viini tahansa, kunhan sitä ei juo liikaa niin, että maksa muuttuu ruttuiseksi rusinaksi, joita tehdään viinirypäleistä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Bioenergian kehittäjät pakenevat Suomesta samaan aikaan kun Ruotsissa
biokaasulle nähdään äärettömät markkinat. Koska 60 kg kodin ruokajätettä riittää tänään tuottamaan biokaasua noin 100 km:n automatkalle niin onko sinulla jotain sitä vastaan, että vuonna 2050 Suomessa olisi kodin, taloyhtiöiden tai asuinalueiden yhteiset biovoimalat? Kuuntelijat voivat kommentoida tätä aamun kysymystä lähettämällä tekstiviestin lähetykseen tai kirjoittamalla tähän blogiin.
Lähiseuden biovoimalat voisivat olla merkityksellisiä monessa mielessä. Taloyhtiön saunat ja pesutuvatkin voisivat olla tervetulleita takaisin hyvän yhteisöelämän ja kestävän kehityksen näkökulmasta.

Joensuun torin laidalla YLE:n studiossa on Kainuun aatelisen seurassa aurinkoisena tiistai-aamuna biokaasun tuottaja ja kehittelijä Erkki Kalmari sekä Pohjois-Karjalan yrittäjien puheenjohtajaja ja kokoomuspolitiikko Ari Alsio.
Ministeri Mauri Pekkarinen ja MTT-teknologiatutkimuksen johtaja Markku Järvenpää vastaavat puhelimeen ruuhka-Suomen humusta.

Joensuussa keskitymme nyt biokaasun hukattuihin saloihin.

Suomessa on arvioitu olevan jopa 700 000 ha peltoa, joka olisi valjastettavissa
biokaasuntuotantoon. Sen bioenergiasisältö mahdollistaisi 800 MW sähkötehon (Loviisan nykyinen atomivoimala) tai 1,4 miljoonan henkilöauton liikennekaasun. Tämä antaisi varovastikin arvioiden töitä yli 10 000 suomalaiselle. Ydinvoiman työllistämisvaikutus on reilusti vähemmän.
Biokaasun käyttöönotto liikuttaisi arviolta jopa 2000 miljoonaa euroa suomalaiselta suomalaiselle. Tästä potista haja-asutusalueiden kunnatkin pääsisivät osalliseksi. Se piristäisi leikkauslistoja laativine kuntien mahdollisuuksia tarjota hyviä peruspalveluita. Biokaasu voisi olla aivan uusi elinkeino maaseudulle ja yrityksille. Mutta kun ei.

Keiden liiketaloudellisia intressejä hallitus nyt ajaa syrjäyttämällä biokaasun? Miksi Suomessa ei panosteta biokaasuun kuten Ruotsissa?

Arvokeskustelua
Pakina: Pekka Jalkanen

Hyvät kuulijat! Kansanmusiikin arvojen maaperää ovat kansa ja maa, maaseutu ja maailma.Kansanmuusikoilla, niin vanhoilla pelimanneilla, kuin uuskansanmuusikoilla ne ovat luonnostaan sitä ilmaa mistä imetään inspiraatiota. Myös tämän päivän valveutunut kaupunkilainen on kunnon kansalaisena huolestunut maan ja ilman tilasta ja ihailee maaseutua. Hän hiihtää, ui ja kalastaa, reuhtoo biodynaamisesti kasvimaalla, halailee puita, haltioituu ilta-auringossa ja yrittää päästä kohti lempeää Äiti Maata.

Tällainen maalaisnostalgia nousi esille 1800-luvun loppupuolella ja on osa ajan niitä romanttisia virtauksia, jotka virtaavat vieläkin: ”Meidän on hylättävä valtatiet ja käytävä peltotielle, hylättävä asutettu maailma ja käytävä kohti asumattomia seutuja, kohti olemisen ymmärtämistä”, lausui Martin Heidegger vielä 1930-luvulla. Tänäänkin ajatus elää osana erilaisina luontoliikkeinä. Luonnonsuojelukysymykset ovat olleet jatkuvasti tapetilla, eläinsuojelussa on edetty jopa ekoterroriksi nimitettyyn radikalismiin. Takaisin luontoon -ajatus on saanut aikaan maallemuuttoa, joka saattaa yleistyä, kun minun ikäluokkani – se suuri – painuu lopullisesti eläkkeelle.

Henkisellä puolella asiaan kuuluu luonnon mystifioiminen. Pyhä Luonto ja Luontoäiti koetaan vaistolla, ne samaistetaan jungilaisittain ”elämän voimaan, ihmisestä riippumattomaan energiaan”. Asiaa auttavat rituaalit, roolileikit, laulu, soitto ja tanssi sekä pyhiinvaellusmatkat vanhoille palvontapaikoille, ”voimaannuttavien” kalliomaalausten ja kuppikivien luokse, jotta voisi kokea edes häivähdyksen ikuisesta elämänvoimasta. Sen teologissävyisiä perusteita ovat teosofiset ja antroposofiset näkemykset, jotka kehottavat ruumiinkulttuuriin, terveellisiin elämäntapoihin, eloperäiseen viljelyyn, vanhoihin parannustapoihin kuten homeopatiaan sekä kasvissyöntiin. Siitä jotkut muistavat Richard Wagnerin, jonka mielestä ihmiset elivät aluksi primitiivisessä viattomuudessaan Aasian tasangoilla. He syyllistyivät perisyntiin tappaessaan ensimmäisen eläimen, mistä saakka verenhimo on hallinnut ihmisrotua. Tien viattomaan vegetarismiin osoitti Kristus viimeisellä aterialla, jossa hän muutti leivän viiniksi ja lihan leiväksi, luopuen sitten elämästään sovittaakseen lihaa syövien ihmisten verenvuodatuksen.

Wagnerin, kuten monen muunkin 1800-luvun ajattelijan, mielestä kaikki on alkanut Intiasta. Siellä on myös modernin ihmisen henkisyyden kehto, käsitys siitä, että yksi on kaikki ja kaikki on yhtä. Bramiinien henkiset harjoitukset ovat keino tämän saavuttamiseen. Niiden avulla saattaa onnistua muistamaan entisiä elämiään jopa kymmenen tuhannen vuoden takaa. ja näin suhteuttaa maan matoisen osaansa.

Kenen ohjelmasta on kyse? Onko tämä Sibelius-Akatemian Kansanmusiikkiosaston henkisen kasvun opetuskokonaisuudesta? Vaiko ehkä vihreiden periaateohjelmasta?

Eipä ei. Tämä on natsien oppia, joka kiteytyi aikoinaan uuspakanalliseksi Blut und Boden -kultiksi, muinaisgermaanien eli arjalaisten mytologiaa hyödyntäväksi veren ja maan liitoksi. Siinä oli myös kyse eri filosofien, kuten Fichten, Schopenhauerin, Nietzschen, Jungin tai Heideggerin joidenkin ajatusten väkivaltaisesta soveltamista Kolmannen valtakunnan henkisiksi rakennustarpeiksi. Jätin äsken tahallani mainitsematta natsien yleiskäsitteen, rotuopin. Se kaataa koko korttipakan nurin, ja tekee pienistä hyvistä asioista suuren pahan työkaluja. Mutta aikoinaan paha oli hyvä. Natsipropagandan mukaan kookas, vaalea ja sinisilmäinen arjalainen valtiasrotu, syntyi Intiassa ja
vaelsi sitten Pohjois-Eurooppaan. Arja oli jalo, rakasti luontoa ja eläimiä. Tästä syystä Saksassa kiellettiin toisen maailmansodan aikana eläinkokeet ja eläinten tarpeeton vahingoittaminen.

Arjalaisten alkuperästä oltiin montaa mieltä. Valtakunnanjohtajat Alfred Rosenberg ja Heirich Himmler kallistuivat sille kannalle, että jumalsukuiset arjat olivat tulleet avaruudesta, asuttivat Atlantin valtameren kohdalla olleen Atlantiksen, ja siirtyivät sitten mantereen romahdettua pitkin maailmaa. Himmlerin Ahnenerbe-järjestö etsi tieteellisesti jälkiä eri puolelta maailmaa, Boliviasta, Tiibetistä, jopa Karjalasta. Ja sieltä löytyi – kantele. Timo Lipitsän viisikielinen koristi vastedes Himmlerin kotialttaria Berliinissä. Olipa puhetta, että Saksan SS-kerhoissa pantaisiin pystyyn kanteleen opetus, jotta tämä ”muinaisgermaaninen” soitin tulisi tutuksi.

Kantele soi Saksassa kesällä 1936 natsien propagandanäytöksessä, Pohjoismaisten päivien pääjuhlassa Travemundessa. Suomesta sinne oli kutsutta itkijä Oksenja Mäkiselkä, viulunsoittaja Emil Risku sekä kanteleensoittajat Teppo Repo ja Antero Vornanen. Viimemainittuja soitatettiin sitten Saksan eri radioissa. Parisen vuotta sitten näitä äänitteitä päätyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkistoon. Kaikesta kuuluu, että haluttiin vain näytettä germaanisuudesta. Musiikilla ei siinä arvokeskustelussa ollut sanan sijaa.

Pekka Jalkanen
Säveltäjä

Mainonta on hiipinyt salakavalasti aivan kaikkialle.
Joskus lehdenkin lukeminen vaatii tarkkuutta jotta tajuaa onko kyseessä maksettu mainos vai toimitettu juttu.
”Ohjelma sisältää tuotesijoittelua” – ohjelmia on tarjolla vaikka kuinka paljon.

”Mainokset eivät vaikuta toimitukselliseen sisältöön.” Tätä mantraa mainosrahoitteiset tahot hokevat hokemasta päästyään. Mutta tajuavatko toimittajat itse että jos joku lahjoittaa ohjelmaan tavaraa ja rekvisiittaa – silloin se väistämättä vaikuttaa ohjelman sisältöön? Varsinkin jos ohjelmaa ei ilman sitä tiettyä tavaraa votaisi tehdä - koska sen ostaminen olisi liian kallista?
Jos ohjelman tekeminen perustuu siihen että ohjelmassa käytetään vain tiettyjen yritysten tuotteita, silloin ollaan aina harmaalla alueella.

Mainosrahoitteiset kanavat tarvitsevat mainostajia pysyäkseen pystyssä, mainokset ovat näille tahoille elinehto. Olisi suorastaan kummallista jos moinen riippuvuus ei näkyisi myös sisällöissä.

Tuotemerkkipesu tarkoittaa sitä, että yritys joka toimii moraalisesti kyseenalaisella alalla, tekee kaikkensa pestäkseen kasvonsa julkisuudessa. Tällaisia moraalisesti kyseenalaisia aloja ovat porno, tupakka, alkoholi – ja RAY:n harjoittama uhkapeli. RAY:n julkisuuskuva antaa ymmärtää että kyse on silkasta hyväntekeväisyydestä ja iloisesta pelaamisesta. Kyse on kuitenkin yksiselitteisesti laillistetusta uhkapelistä.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 26.5.2010 klo 9.05-10.00)

Tänä aikana jolloin korostetaan terveitä elintapoja ja terveellistä ruokaa, on taiteellekin annettu terveysfuntio. Kulttuuriministeri korostaa sitä miten taide on yhteisöllistä. Se ehkäisee yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Taide menee laitoksiin ja saa aikaan ihmeparannuksia. Se on terveellistä ja sosiaalista. Nam.

Mutta kaikki taiteethan eivät ole yhteisöllisiä eivätkä sosiaalisia sävel- ja näyttämötaiteiden tapaan. Ei-sosiaaliset taiteet, kuten kirjallisuus, putoavat terveyden ulkopuolelle. Kirjallisuushan hyvin usein kulttuurihistorian varrella on ollutkin epäterveellistä. Kirjoja on jouduttu kieltämään ja takavarikoimaan ja vetämään jopa oikeuteen. Mitä kulttuuriministerillä on tällaisen taiteen varalle?

Radiodraama on myös ei-sosiaalinen taide. Alkuaikoinaan sitä kokoonnuttiin perhe-, jopa sukukunnittain kuuntelemaan, mutta ei enää pitkään aikaan. Radiodraaman voi ottaa mukaansa ja viedä omaan yksinäisyyteensä, aivan kuten kirjan. Sen pariin voi mennä ja torjua muut ihmiset ja seurueet, ja olla vain yksin. Oma pää, oma vastaanotto, teos ja minä ei muita.

Minulle taide on jotkin muuta kuin vihreätä, kivaa ”yhteistä jakamista”. Siksipä luen kirjoja ja kuuntelen radiodraamaa.