Purjehduskieli on malliesimerkki tietyn alan ammatti- ja harrastusslangista, josta ulkopuolisen on vaikea saada tolkkua. Termit ovat muodostuneet vuosisatojen meret ylittävän kanssakäymisen aikana, vaikka usein sanan alkuperän voikin päätellä sanan ulkoasusta. Suomen vilkkaasta meriyhteydestä länteen kertoo se, että suurin osa purjehdusslangin sanoista tulee ruotsista, englannista ja hollannista.

Näin on purjehdusvälineiden laita, mutta kuulijanimimerkkimme Merenkyntökoneen kuljettaja kysyy, päteekö tämä myös ihmisiin kuten merikarhu ja maakrapu. Merikarhuhan on kokenut merenkävijä päinvastoin kuin maakrapu, joka mieluummin pitää jalkansa kuivalla maalla.

Kielitoimiston ystävällisellä sanakirja-avustuksella pääsemme näiden sanojen kanssa Itämerta pitkin vain ruotsiin saakka, jonka satamissa sjöbjörnit ja landkrabbit tunnetaan. Käännöslainat näistä sanoista löytyvät kirjallisuudestamme jo 1920-luvulta. Sitä aiemmin esimerkiksi Lönnrot jo tiesi maakravun, mutta vain eläimenä, Gecarcinus ruricolana. Merikarhut taas ovat olleet biologian kirjoissamme turkishylkeitä. Saksassa seilaamista kammoava maakrapu on Landratte eli maarotta ja englannissa merenkyntäjä merikarhu on sea dog eli merikoira.

Näin perinpohjaisten tutkimusten valossa on siis ilmeistä, että ihmisten kohdalla purjehdusslangi ei ole niin kansainvälistä vaan termit pysyttelevät oman kulttuuripiirin keskuudessa. Ei siis muuta kuin eläimellistä purjehduskesää kaikille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi suomalaisten juhlapäivien merkillisyyksistä on se, miksi sanassa äitienpäivä äiti on monikossa mutta isä sanassa isänpäivä yksikössä. Onko isä yksilöllisempi ja tärkeämpi kuin äiti?

Kielentutkija Matti Vilppula pohtii asiaa Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen internetsivuilla. Tietenkään omituisuudelle ei ole mitään konkreettista selitystä, mutta pari käytäntöä tukevaa näkökohtaa Vilppula tarjoaa.

Ensinnäkin äitienpäivää alettiin viettää Suomessa vuodesta 1919 lähtien, kun taas isänpäivä tuli meille vasta vuonna 1970. Ehkä monikko tuntui vuosisadan alussa paremmalta kuin vuosisadan lopulla.

Parhaiten Vilppulan selvitys osuu asian mahdolliseen ytimeen kysyessään, millä muulla tavoin päivien nimet voisi olla. Äidinpäivässä on suomalaisille ongelmallinen d-kirjain, joka varmaan muuttuisi puhekielessä t:ksi tai r:ksi. Isienpäivä taas viittaisi sanaan isi, joka tuo mieleen pikkulasten isukit. Muoto isäinpäivä taas on auttamattoman vanhahtava.

Yksikön ja monikon valinnassa on siis ilmeisesti sittenkin takana kielellinen peruste, vaikka lopputulos paneekin miettimään sukupuolten arvostusta. Joten ulos siitä poimimaan äideille kimppu leskenlehtiä äitienpäivän kunniaksi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ahtaajien lakko aiheutti keväällä suomalaisissa raivoa. "Nyt on väärä aika lakkoilla"
sanoivat monet ja viittasivat viennin romahdukseen ja BKT:n laskuun. Mutta toisaalta;
eikö hyvä lakko juuri olekin hankala? Se osoittaa, että näitä tyyppejä todella
tarvitaan. Light-lakko, joka ei häiritsisi ketään, ei tietenkään aiheuttaisi samanlaista pelkoa. Eikä sitä kautta mitään edistystä. Ja milloin sitten on oikea aika lakkoilla?

Koska taloudessa oikeasti tapahtuu niin vähän mielenkiintoista, sitä tulkitaan kriisien kautta, siihen kuuluu kriisipuhe. Joten, talous on koko ajan kriisissä, vaikka ei oikeasti olekaan.

Lakkoja on monenlaisia. Oma suosikkini on ns. italialainen lakko, jossa mennään kyllä työpaikalle, mutta pottuillaan työnantajalle tottelemalla kaikki käskyt pilkuntarkasti. Jos olisin työnantaja, käyttäisin asian tietysti hyväkseni, antaisin vain täsmällisiä neuvoja, enkä provosoituisi. Sekä pää- että valtionvarainministeri ehdottivat lakko-oikeuden rajaamista niin, että ns. "avainalojen" lakko-oikeutta rajoitettaisiin, että yksi ryhmä ei saisi kohtuuttomasti kiristää muita.

Tätä mieltä oli myös kokoomuksen kansanedustaja Arto Satonen, joka oli myös studiossa. Sen lisäksi vieraana oli AKT:n puheenjohtaja, kevään kiistelty lakkokenraali Timo Räty. Kyynisempi voisi ajatella, että kevään ahtaajalakko oli hänen vaalikampanjansa AKT:n johtoon. Tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu, mutta saatiin pidettyä kovan miehen maine jäsenistön edessä. Toisaalta; sehän AKT:n johtajan homma onkin: ajaa jäsentensä etua niin kovaa kuin kehtaa. Samaa sanovat myös markkinatalouteen uskovat: yrityksen pitää ajatella vain omaa etuansa. Ei sen jälkeen voi sanoa, ettei muiden pitäisi.

Itse en ole koskaan ollut lakossa, enkä ole ajatellutkaan. Ja ärsyttäväähän se olisi, jos jäisi lakkoon, eikä ketään häiritsisi.

Politiikan ja talouden johtajat ovat istuneet ilmastoiduissa kokoussaleissaan kuulemassa gurujen luentoja globalisaatiosta. He kertovat meille kuinka globaalitalous edellyttää selviämistä taloudellisessa kilpailussa ja että se puolestaan edellyttää verokilpailua, tuottavuuskilpailua, hintakilpailua ja työvoimakilpailua. Pyörimme vuoteissamme levottomina miettiessämme mihin saamme tungetuksi Suomi-brändin? Kilpailussa mihin? Muruistako kilpailemme maailman nälkäisten, kodittomien ja työttömien kanssa kapitalismin pidoissa?

Galileo Galilei todisti maapallon pyöreäksi. Löytöretkeilijät saivat piirretyksi maapallolle kartan. Nautimme kahvista ja chilistä. Moderni aika toi sähkösanomat ja digitaaliaika jatkuvan on-line-uutisvirran. YK:n perustajat vuonna 1945 kokivat, että ihmiskuntaa uhkaavia maailmanlaajuisia sotia ja koettelemuksia on hillittävät ja hallittava. ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Yltiökapitalismi on piilottanut avoimen väkivallan talouden vallaksi muun yli. Kassakone on tässä järjestyksessä korvannut järjen, kilpailu omantunnon ja ahneus veljeyden. Ahneuden ja voitontavoittelun nimissä niin pääomat, investoinnit, tavarat kuin palvelutkin voivat liikkua vapaasti vailla pidäkkeitä.

Mutta ihmiset eivät voi. Silti luonnononnettomuudet, sodat ja vaino pakottavat liikkeelle. Auringonkaipuu tosin käy syyksi. Kapitalismin uusliberalistinen muoto on kiertänyt maanosasta toiseen jyräämällä ensin matalaksi olemassa olevan, jonka jälkeen yksityiset tulevat myymään entistä yhteistä. Irakissa on pula puhtaasta vedestä, vaan ei öljystä. Afganistanissa on tuhottu kerran kymmenessä vuodessa koululaitos ja toimiva hallinto. Somaliassa klaanit jatkavat sotimista koska asekauppiaita riittää. Tämä on globaalitaloutta.

Euroopan Unioni on länsimaisen sivistyksen kehto. Siihen kuuluu käsitys jokaisen jakamattomasta ihmisarvosta. Kuitenkin turvaa hakevien pakolaisten ja parempia olosuhteita etsivien siirtotyöläisten kohtelussa sivistys saa taipua. EU:n sisäasiainministerit pohtivat kokouksissaan millaiset keräily- ja säilytysleirit olisivat tehokkaimmat. Vaikka turvapaikanhakijat olisivat saaneet oleskeluluvan jo jossain EU-maassa, he liikkuvat eteenpäin. Osin siksi, etteivät muusta tiedä. Osin siksi, etteivät he pysty elämään oman onnensa nojassa maissa, jonka kieltä tai viranomaiskäytäntöjä he eivät tunne. Heidän keskuudessaan kulkee sana jostain paremmasta, Shangri-lasta, missä voi tehdä töitä, oppia kieltä, hankkia kodin ja kenties lähettää rahaa kotimaahan jääneille. He eivät vain tiedä, ettei parempaa ole ja että heidän kohtalonsa on elää satamissa, vastaanottokeskuksissa ja kaduilla ja että onnekas on se, joka on elossa ja syytettynä kaikista onnettomuuksista: rikoksista, työttömyydestä, asunnottomuudesta, epäsovusta, erilaisuudesta.

Nyt ei ole kyse siitä mihin kapitalismin suuressa ostoskeskuksessa pannaan rahattomat ja huonosti pukeutuvat. Kyse on siitä, että maailma ei ole ostoskeskus. Ellei ole kapitalismin vastaista politiikkaa, ei ole globaalipolitiikkaa, joka yrittäisi vähentää eriarvoisuutta maailmassa ja ratkoa liikkeelle lähteneitten ihmisten virran aiheuttamia ongelmia. Tämä puhe ei ole puolueettomien humanistien korulauseita ja leijonatkin saavat pitää makeiskorinsa. Tämä on puhetta kapitalismista, globaalista maailmastamme, demokratiasta, kehityksen mittareista ja ihmisarvosta. Tähän tarvitaan johtajuutta. Portsarit ovat jo täystyöllistettyjä.

Ajankohtainen Ykkönen 4.5.2010, YLE Radio 1

Nyt kun Jungner on lähtenyt Yleisradiosta ja kertonut mitä sai viidessä vuodessa aikaan, minäkin ajattelin kertoa Ylestä lähdöstäni, mutta en siitä mitä mahdollisesti sain aikaan 23 vuodessa, vaan siitä miltä tuntui eläkkeellejäämisen jälkeen. Jäin eläkkeelle kolmetoista kuukautta sitten. Radioteatterista jossa olin ollut koko yleurani ajan.

Olen viime kuukausina lukenut kaksi teosta, jotka käsittelevät mm. työelämästä, yliopistourasta luopumista. Ne ovat Antti Eskolan ”Mikä henki meitä kantaa” ja Merete Mazzarellan ”Matkalla puoleen hintaan” (Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär). Professorin eläkkeelle jääminen on tietenkin eri asia kuin paperitehtaan työläisen tai kauppa-apulaisen. Professori voi jatkaa itsenäistä työtään ja paljon vapaammin kuin virassa ollessaan. Mutta professorikin joutuu miettimään, mitä merkitsee viran ja päivittäisten rutiinien, hallinnon ja opettamisen, byrokratian ja organisaatiouudistuksiin osallistumisen loppuminen. Vaikka näiden professorien ura itseään ilmaisevina ja luovina tekijöinä edelleen jatkuu, pohtivat hekin sitä mitä merkitsee se, että ei enää ole siinä yhteisössä, jota on johtanut vuosikaudet, jonka kehittämistä on pitänyt tärkeänä ja johon on kuin kasvanut kiinni.

Kun ihmisen työvuodet loppuvat, alkaa eräänlainen loppunousun vaihe, johon pitäisi osata suhtautua. Ja suhtautua nimenomaan nousuna eikä laskuna. Minä olin eläkkeelle jäämisestä iloinen, koska pystyin sitä seuraavan puolen vuoden aikana tekemään 12-osaisen radio-ohjelman ja monta pienempää hommaa Ylelle ja jotain muillekin työnantajille. Sain vihdoin tehdä jotakin sellaista minkä tunsin vain minun omaksi työkseni. Ei tarvinnut ajatella Radioteatterin ohjelmistoa, ei henkilöstön kehittämistä, ei sen hyvinvointia, ei rahojen riittämistä.

Mutta samalla kun tein näitä töitäni (se tapahtui eräässä freelancer-huoneessa Radioteatterin tiloissa), saatoin edelleen seurata sivusta entistä työyhteisöäni. Ja ennen kaikkea sitä, että se näytti toimivan niin kuin ennenkin. Vain minä en enää kuulunut siihen. Se yhteisö joka oli ollut 23 vuotta keskeinen ja päivittäinen, ja jonka eteen olin tehnyt töitä iltaisin ja viikonloppuisin jatkoi edelleen toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tämä on kai se eläkkeelle jäämisen suurin oppi. On osattava suojata itsensä siltä yksinäisyydeltä, joka syntyy kun se mikä on antanut elämälle, tarkemmin sanottuna toiminnalle, kaiken sisällön eräänä päivänä loppuu. Työtoverit kiittävät, halaavat ja hyvästelevät, kukittavat kuin vainajan. Ja juotuaan lasillinen palaavat jokapäiväiseen työhönsä. Vain minä en enää sinne palaa. Tämä on kosminen hetki. Työelämä oli siinä. Siinä seison kadulla keskellä yötä odottamassa taksia kotiin. Olin yksi siinä eläkkeelle siirtyjien sarakkeessa, jonka avulla henkilöstöhallinto kalkyloi htv-poistumia.

Opin päällikkönä (mutta varmaan vasta liian myöhään) sen, että kun ihmisen työura loppuu, siihen ei pitäisi suhtautua henkilötyövuosipoistumana, vaan sinä mikä se on. Erään elämänvaiheen loppuna, joka on eläkkeelle lähtijälle ainutkertainen asia ja suuren muutoksen paikka. Ja panee hänet katsomaan omaa elämänkaartaan aivan uudesta näkökulmasta. Esimiehethän kokevat poistumia tavan takaa ja heille se on byroktraattinen kirjaus. Saavutus ja ilo.

Radioteatteri oli minulle kaikki kaikessa. Erittäin uhanalaisena ja perifeerisinä ohjelmalajina se tuntui sitäkin tärkeämmältä. Minulla on pahvilaatikossa nelisenkymmentä muistikirjaani ylevuosiltani, niissä on kehityssuunnitelmia, organisaatiokaavailuja, ohjelmasuunnitelmia, budjettikehittelyjä, mutta myös purkauksia asioista jotka eivät onnistu, jotka eivät mene niin kuin toivoisi. Luonnoksia puheiksi eläkkeellelähtijöille. Ja muuta sellaista. Kaikki muut paperit heitin roskikseen.ja johtamistaidon oppaat annoin muille. Tuon pahvilaatikon sisältöön en palaa vähään aikaan. Nyt olen ottanut Radioteatteriin henkistä etäisyyttä. Se ei ole enää minun asiani. Vain tekijänä haluaisin palata sinne joskus. Ehkä tuosta pahvilaatikosta on silloin iloa.

Suomessa kuolee joka vuosi kaksitoista taaperoikäistä vauvaa omien
vanhempiensa pahoinpiteleminä.
Kuolleiden lasten lisäksi kolmesataa lasta vammautuu pysyvästi.

Lapsen hakkaaminen, tukistaminen, korvasta vetäminen, retuuttaminen – nämä kaikki ovat Suomessa rikoksia. Lapseen ei saa käydä käsiksi, ei millään tavalla eikä mistään syystä. Kaikenlainen lapsen fyysinen vahingoittaminen on rikos.

Mutta sehän ei suomalaisia äitejä tai isejä haittaa tai hidasta.
Meillä piiskataan ja tukistetaan lapsia surutta. Se ei suomalaisen isän tai äidin
mielestä edes ole väkivaltaa, vaan ruumiillista kurittamista.

Anteeksi, ehkä minä olen jollakin tavalla tyhmä, mutta miten hakkaaminen
muuttuu hyväksytyksi jos sitä kutustaan kurittamiseksi? Samasta asiastahan
on kyse, eri nimikkeistä vain.

Minusta lapsen hakkaamista ja lyömistä puolustavat ihmiset ovat perverssejä
surkimuksia. Piste. Jos olet tästä asiasta eri mieltä, saat toki olla.
Mutta silloin sinäkin olet aikamoinen surkimus.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 5.5.2010 klo 9.05-10.00)

Kreikka sai ensimmäisen rahalähetyksen, mutta rauhoittuuko kuohuva kansa tai epäilevät euromarkkinat. Mitä rahaliiton lurjuksille jatkossa tehdään ja miten Brysselin otetta euromaiden rahapolitiikasta kiristetään, sen kertoo pitkäaikainen EU-asiantuntija Esko Antola.

Onko miljardivippi nykyajan ainoaa kansainvälistä solidaarisuutta ? Näin vapun jälkitunnelmissa kysymme, mihin vasemmisto kadotti senkin ihanteensa ? Äänessä 70-luvun konkareita ja tämän päivän vasemmistonuoria. Studiossa historiantutkija Tapio Bergholm SAK:sta ja vasemmiston vaivoja ruotinut Tommi Uschanov.

Vieläkö Tshernobyl säteilee 24 vuoden takaisten ydinsateiden kastamassa ylioppilaslakissa ? Stuk tutki ja vastaus kuullaan lähetyksessä.

Viikon kolumnistina on Arja Alho.

Ajankohtainen Ykkönen 4.5.2010 klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05

Estynyt persoonalllisuus - epävakaa, narsistinen, passiivis-aggressiivinen persoonallisuus... Kuulostaako tutulta?

Ei ihme, jos kuulostaa. Nämä psykiatrian termit ovat levinneet normaaliin puheeseen valtavaa vauhtia, ja useimmiten perusteettomasti käytettynä.

Milloin pomo on "patologinen narsisti" tai vaimo "läheisriippuvainen"...

Psykiatrian erikoislääkäri Juha Kemppinen johdattaa persoonallisuushäiriöiden maailmaan vähemmän leimaavalla ja kannustavalla otteella.

Ohjelmassa selviää myös, milloin lääkehoito on paikallaan ja milloin terapiasta on jopa haittaa.

Wapun jälkeen kysyy Kainuun aatelinen Kainuun radion studiosta miten
maahanmuuttajista voisi tulla syrjäseutujen pelastus?

Eilen vieraili Kainuun opistossa Mieslahdessa Maahanmuuttaja maaseudun voimavaraksi- seminaarissa mm. ministeri Thors, jonka mukaan Euroopassa on polttava tarve jopa 50 miljoonalle työntekijälle EU:n ulkopuoliselle työntekijälle. Harmaantuvassa Euroopassa voi olla edessä mantereen laajuinen kilpailu osaavasta työvoimasta.

Jos näin on soppii kysyä miten Suomen väestötappioista kärsivät syrjäseudut pysyvät näillä työmarkkinoilla mukana. Tulisiko Kainuullakin olla oman maahanmuuttajaystävällinen visionsa? Eilisen seminaarin valossa asioita tehdään jo.

Väestöennusteet ovat kohtalokkaita Kainuun korkeudella. Maakunnan väki harmaantuu ja harvenee melkoisella rytinällä. Kohta tarvittaisiin sosiaali- ja terveyssektorille paljon työtätekeviä käsiä.

Maahanmuuttajat eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä tai porukka Kainuussakaan. Suurin osa väestöstä on tullut Kainuuseenkin perhesiteiden tai työn perässä. Turvapaikanhakijoita ja kiintiöpakolaisia on vähemmän. Tällä hetkellä Kajaanin vastaanottokeskusessa on parisen sataa asiakasta. Vastaanottokiintiö laskee viiteenkymmeneen vuodessa. Kymmenen vuoden aikana tuhannet ihmiset ovat saaneet apua ja ohjausta Kajaanin vastaanottokeskuksessa, jonka kuluista pitää valtio huolta.

Suurin osa Kainuun maahanmuuttajista on venäläisiä, joilla on vähintään toisen asteen koulutus eli ammattikoulu käytynä. Mutta tämä varsin hyvin koulutettu porukkakaan ei työllisty helposti vaikka turuilla ja toreilla huhuillaan Venäjän osaajien perään.

Kauppakadun vinkkelistä katsoen Kainuu on monikulttuuristunut kymmenen vuoden aikana reippaasti. Maakunnassa puhutaan kymmeniä vieraita kieliä. Metässä ja pilkillä voi tavata irakilaisia, iranilaisia, afganistanilaisia,sudanilaisia, khmerejä, nepalilaisia, somaleja, kongolaisia.

Kotoutumisen haasteita ovat eritasoisen kielikoulutuksen järjestäminen ja työelämään sijoittuminen. Työnsyrjään kiinni pääseminen vaikuttaisi molempiin pullonkauloihin.

Kainuulaiset eivät Kajaanin kaupunginjohtaja Tolosen mielestä ole muukalaisvastaisia vaan hyväntahtoisella tavalla "salauteliasta" väkeä. Olisiko siinä uuden elämän siemen maakunnalle?

Aivan aluksi on tehtävä tuttavuutta ja tultava tutuksi.
Kajaanin radion studioon kokoontuvat suoraan lähetykseen 23-vuotias, kahden lapsen äiti, uzbekistanista kotoisin oleva Dilnozahon Ahmedova, joka on Kajaanista turvapaikan saanut poliittinen pakolainen, Samuel Luak, joka on Sudanissa kasvanut kiintiöpakolainen, KAO:n maahanmuuttajakoulutuksesta vastaava Outi Piirainen sekä Eira Ojalehto Kajaanin kaupungin maahanmuuttopalveluiden johtaja.

Ministeri Astrid Thors kommentoi miksi työvoiman saatavuusharkinnasta pitää luopua juuri nyt?

Aamun kysymys: Jos kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi niin mitä kantaväestö voisi tehdä maahanmuuttajien elämän helpottamiseksi?

Parantuneet liikenneyhteydet ja television dokumenttiohjelmat ovat viime vuosikymmeninä lähentäneet kansoja. Matkailu kaukaisiin maihin on opettanut meitä ymmärtämään syvällisesti eksoottisten maiden ihmisten elämää, tapoja ja ajattelua. Niinpä lähes kaikki suomalaiset ovat nykyään humaaneja kosmopoliitteja, jotka osaavat kaikkialla maailmassa tilata hampurilaisensa McDonald´sissa, kahvinsa Starbucksissa ja bensansa Shelliltä alkuperäiskansoja ymmärtävän maailmanhenkilön ottein.

Joskus paikalliset tavat laittavat kuitenkin yhä härmäläisen kielen solmuun. Näin kävi radioasema Groove FM:n toimittajalle tammikuussa hänen esittäessään etnografista esitelmää kiinalaisesta ruokakulttuurista. Toimittaja kehui erästä paikallista ravintolaa näin:

Siellä saa varmasti vastinetta makunystyröilleen.

Ilmiantajakuulijamme Wagneristi pohtii paikallisen vaihtotalouden kiemuroita – käytetäänkö kielen pinnan makunystyjä tosiaankin maksuvälineinä jossain?

Aristoteleen kantapään makutuomarit erottavat kuitenkin fraasirikoksen ikävän jälkimaun tuhansien makujen joukosta, ja prätkäyttävät radiotoimittajalle rangaistukseksi pelättyä kidutusmuotoa: kiinalaisia soijakastiketippoja kolme kertaa päivässä ruokailun yhteydessä kunnes oppii, miten vastinetta mistäkin millekin saadaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi