Jokin aika sitten Helsingin Sanomien kolumnisti Pertti Avola kirjoitti Kanavalla-palstalla radion kuuntelusta. Hän jakoi kuulijat kahteen ryhmään: "vanhaa linjaa" edustaviin ohjelmien kuuntelijoihin ja "uudemman linjan" kuuntelijoihin, jotka kuuntelevat radiosta lähetysvirtaa, satunnaisesti ja lyhyissä pätkissä. Hänen mukaansa vanhan linjan kuuntelijoille radio on vastaanotin, laatikko pöydällä, kun taas uuden linjan kuuntelijoille radio on osa netin, kännykkän tai mp3-soittimen audiota.

Minä en oikein usko näin yksinkertaiseen jakoon vanhaan ja uuteen linjaan. Ei radiosta ohjelmia kuuntelevillekaan ole olennainen se laite, laatikko, mistä ohjelmia kuunnellaan, vaan itse ohjelmat. On vain niin, että esim. netin, mp3:n tai kännykän kautta ei vielä saa sitä ohjelmavalikoimaa, minkä ns. perinteiset radion ohjelmakanavat tarjoavat.

Radio liittyy elämäntapaan. Se joka on kiinnostunut ympäröivästä todellisuudesta, yhteiskunnasta, historiasta, kulttuurista, muutoksesta, se lukee kirjoja, aikausijulkaisuja ja lehtiä sekä epäilemättä kuuntelee ohjelmia radiosta.

Radion kuuntelemisen olennainen helppous on siinä, että kuuntelija voi vain olla, vaikka silmät kiinni. Radion voi avata umpimähkään vaikka kesken jonkin tiedeohjelman ja ajautua asian ja aiheen lumoihin, vaikkei koskaan olisi edes tullut ajatelleeksi että voisi olla kiinnostunut esim. kymmeniätuhansia vuosia vanhan kallioperän synnystä tai slaavilaisten kielten syntaksista. Tällainen kuulija on valmis yllätyksille. Radio ei vaadi mitään, mutta se mitä se tarjoaa voi viedä mukanaan.

Jos elämäntapaan kuuluu se, että on kiinnostunut huulenheitosta ja ns. populaarimusiikista, niin tällaisia kuulijoita varrten ovat erityisesti kaupalliset radiokanavat kilpailuineen ja nettipalveluineen. Kanavien tarkoitus on pitää määrätyn musiikkiprofiilin kuulijat kanavalla tiettyjä tuoteinformaatiotuokioita varten.

Elämäntavat eivät tietenkään jakaudu yksiniitisesti kahteen kategoriaan, vaan ne voivat olla sekoittuneita. Jonakin päivänä kuuntelen yhdeltä kanavallta ohjelman, jossa käsitellään 50 minuuttia Sofi Oksasen teosta ”Puhdistus” ja jonakin toisena toiselta kanavalta kuuntelen mielelläni Juha Vuorisen vauhdikasta pudottelua.

Meidän visuaalisena aikanamme nopearytminen kuvien välke ja vaihtelu tuodaan myös audiokonsepteihin: nopeata, kepeätä, lyhyttä, vaihtuvaa, viihdyttävää, pintaa. Audiosisältöihin netissä kuuluu aina visuaalisuus; netti kaikkine katselemisen mahdollisuuksineen on kuuntelemisen kanssa samanaikaisesti käytettävissä. On totta että nuorisolle radio ei ole enää erillinen laite, vaan se on audiotarjontaa netissä, mutta tämä ei poista sitä että samat radio-ohjelmien lajit kuin ennenkin ovat edelleen olemassa. Valitettavaa on vain se, että niitä entistä suppeammin vain viljellään. Ajantäyttöpuhuminen ja äänitteiden soittaminen ei ole suinkaan ainoa radio-ohjelman muoto. Radionkuuntelemisen keskeinen muuttuja on ikä. Siksipä toivoisi, että tekijät myös nuorisolle tarjoaisivat radio-ohjemien koko kirjon.

Audion syvin olemus on näkymättömyys, sitä ei aina ymmärretä ja se tuppaa unohtumaan. Osa kuulijoista ei enää uskaltaudu näkymättömyyden vietäväksi, koska audion visuaalisuus on OMIEN MIELIKUVIEN visuaalisuutta. Kuuntelepa vaikka radiodraamaa, feature-ohjelmia tai radiodokumentteja. Yhtä hyvin uutiset, urheilu, tiede ja kulttuuri saavat voimaa mielikuvista. Meidän mielikuvistamme.

Tv:n kuvatulvassa ja välkkeessä on vetovoimaa, joka sitoo katsojan energian visuaaliseen avaruuteen imemällä tämän energian itseensä. Kun taas radion ominaisuus näkymättömänä on energiavirran päinvastainen suunta: se luovuttaa energiaa kuulijalle.

Tiedän että kun oma ikä karttuu, on tyhmää ja vaarallista ruveta sanomaan, että ennen asiat olivat paremmin kuin nyt. Mutta kun on kuunnellut radiota kuutisenkymmentä vuotta, niin kuin olen tehnyt, uskon kokemusta radion kuuntelemisesta kertyneen. Ja siksi uskallan kaikesta huolimatta sanoa, että ennen eräät asiat olivat radiossa paremmin kuin nyt.

Yhdellä tasokkaimmista kanavistamme (Yle Radio 1) on lähetetty eräiden radiolegendojen tekemiä ohjelmia arkistouusintoina. Pekka Tiilikaisen ja Eero Saarenheimon ohjelmia olen kuunnellut. Niistä oppii muutamia perusasioita: ilmaisun selkeys on radiotoimittajan perusavu ja perustyökalu. Ajattelun selkeys, tiedonhankinta ja tiedon välittämisen järjestäminen, suullisen ilmaisun selkeys, johon kuuluvat sekä kielen että puhunnan selkeys ovat se lyijykynä, jolla radiotoimittaja kirjoittaa. Eikä sovi unohtaa äänitystekniikkaa ja äänen editointia, vartta jonka varassa lyijy pysyy.

Tänään kuulee tasokkaillakin radiokanavilla paitsi höpötystä, josta ei sen enempää, selviä äännevikoja (konsonantit r, l ja s etunenässä) ja äänenmuodotuksen epäkuunneltavuutta honotuksineen ja kälätyksineen. Monet näistä asioista voisivat olla korjattavissa, jos toimittaja ei ajattelisi itseään brändinä, päähenkilönä, vaan työkaluna, välittäjänä. – Tässä muuten huomaatte vanhanaikaisuuteni: ajattelen toimittajaa tiedon ja kokemuksen välittäjänä en päähenkilönä.

Nykyään toimittajat itse äänittävät ja editoivat juttunsa ja ohjelmansa. Lienevätkö he saaneet tähän koulutusta? Monesti haastateltava on viety äänityksellisesti kaikkein vaativimpaan paikkaan (ravintolaan, kadulle tms.) tai äänitetään esim. teatteriesitystä katsomosta, niin että kiinnostavaakin aihetta varjostaa tekninen ärsyttävyys.

Radio on tekninen väline, jolla välitetään auditiivisia viestejä. Auditiiviset viestit ovat ääntä eli kieltä, puhetta, toimittajan pelottomuutta olla läsnä tilanteessa, musiikkia, luonnon ja todellisuuden ääniä, tehtyjä tehosteita ja kaiken tämän järjestämistä ja editoimista. Tässä riittää toimittajalle harjoiteltavaa. Sekä Tiilikainen että Saarenheimo olivat harjoitelleet.

Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.

Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.

Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.

Ohjelman sivut ovat muuttaneet.

Uudet sivut löytyvät täältä.