Mainonta on hiipinyt salakavalasti aivan kaikkialle.

Joskus lehdenkin lukeminen vaatii tarkkuutta jotta tajuaa onko kyseessä maksettu mainos vai toimitettu juttu.
”Ohjelma sisältää tuotesijoittelua” – ohjelmia on tarjolla vaikka kuinka paljon.

”Mainokset eivät vaikuta toimitukselliseen sisältöön.” Tätä mantraa mainosrahoitteiset tahot hokevat hokemasta päästyään. Mutta tajuavatko toimittajat itse että jos joku lahjoittaa ohjelmaan tavaraa ja rekvisiittaa – silloin se väistämättä vaikuttaa ohjelman sisältöön?
Jos ohjelman tekeminen perustuu siihen että ohjelmassa käytetään tiettyjen yritysten tuotteita, silloin ollaan aina harmaalla alueella.

Mainosrahoitteiset kanavat tarvitsevat mainostajia pysyäkseen pystyssä, mainokset ovat näille tahoille elinehto. Olisi suorastaan kummallista jos moinen riippuvuus ei näkyisi myös sisällöissä.

Tuotemerkki on yrityksille kultaakin kalliimpi. Maailmassa on yrityksiä joiden toimialat ovat, no, kyseenalaisia:
porno, tupakka, alkoholi ja uhkapelit. Tällaiset yritykset joutuvat harrastamaan niin sanottua tuotemerkkipesua. Se tarkoittaa että peittääkseen oikean, moraalisesti kyseenalaisen toimintansa, yritys nostaa esiin vain sellaisia asioita jotka näyttävät hyviltä. RAY:n saa rahansa uhkapelitoiminnasta. Mutta yrityksen julkisivu pursuaa hyvää tahtoa ja kaunista mieltä.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 26.5.2010 klo 9.05-10.00)

Osta asunto, hoida koiraa
pidä pihaa vaimon kanssa
hanki lapset, jos on saumaa
yks tai kaks, mut hankkikaa ne
tutustu naapureihin
vietä niiden kanssa joskus aikaa
järjestäkää kimppakyyti
jos on sama duunimatka...

Muusikko Samuli Putro osaa hyvin kiteyttää suomalaisen mentaliteetin kunnollisuudesta. Olemme tottuneet siihen, että käymme töissä kahdeksasta neljään, menemme kiltisti kotiin, maksamme asuntolainan lyhennykset ajallaan, emme mokaa - tai ainakaan emme tee sitä virhettä, että myöntäisimme epäonnistuneemme. Olemme vastuuntuntoisia viimeiseen asti.

Mitä tapahtuisi, jos emme yhtäkkiä suorittaisikaan elämäämme täydellisesti?
Tuskin mitään pahaa. Mutta miksi olemme silti niin kunnollisia?

Tätä pohdin ohjelmassani torstaina 27.5.2010 klo 9.05-10.00 YLE Radio 1:ssä ja kunnollisuudesta ovat kanssani keskustelemassa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen, joka on tutkinut erilaisia temperamenttipiirteitä ja mm. kilttejä ihmisiä sekä tietokirjailija Ari Turunen, joka on kirjoittanut kirjan röyhkeydestä. Turusen mieletä
paisunut ego ja liiallinen valta ovat katastrofaalinen yhdistelmä.

KESKUSTELIJOINA Ville Rantanen, uuden Vihreän puolueen aktiivi,
Jarna Pasanen, Maan ystävät ry:n aktiivi ja tutkija,
Kaj Bärlund, entinen ympäristöministeri ja YK:n Euroopan talouskomission
ECE:n ympäristö- ja asuntoasiain entinen johtaja.
PUHELIMESSA Jyrki Kasvi, Vihreiden kansanedustaja

Kesän korvalla joka nurkka vihertää. On värikarttamainoksia lehdissä ja mediatempauksia puoluekokousten yhteydessä. Kylläpä oli sööttejä ne vihreäsävyiset polkupyöräkypärät tv-uutisten kuvissa. Hellanlettas! Nyt itseironian jalon taidon taitavan puolue kannattaisi kirmata puoluekokouksessaan pyörillä varustetuilla potkureilla. Se olisi todellinen neljän vuodenajan tykki! Sitten voisi nauraa paskaset naurut puolueiden polleille eleille, joista tulisi erottaa arkisemmin tai oikeammin vihreä.

Samaiset arkisemmin tai oikeammin vihertävät puolueet mahtuvat samaan hallitukseen ja harjoittavat yksituumaisesti yhdensuuntaista liberalistista talouspolitiikkaa. Kokoomuksen puisto-osastoksi mainitut Vihreät vaikuttaa ihan tavalliselta keskilinjan puolueelta, joka haluaa olla vallan kahvassa kiinni ja haluaa avartaa hyväosaisten keskiluokkaisten elämänlaatua. Se on ihan okei ellei välitä siitä, että rikas on suurempi kuluttaja ja isompi ympäristöriski kuin köyhä. Äänestämällä oikeiden asioiden puolesta saamme rauhoittaa omaatuntoa ja jatkaa kulutusta. Niin keskiluokkaista.

Mutta näinkö maailma pelastuu?

Ekologisemman elämäntavan ja kestävämmän kehityksen tuotantotalouden rakentamisessa on kyse vähän radikaalimmasta asiasta kuin voimajoogasta, vihreän teen juomisesta ja hyvisten eliittiin kuulumisesta. Ehkäpä kyse vallankumouksesta, joka tähtää yhteiskunnan rakenteiden, työn ja vapaa-ajan, elintason ja omistussuhteiden perusteellisiin uudelleen arvionteihin ihan globaalilla tasolla.

Maan ystävien aktiivi, Jarna Pasanen hahmottelee kansanvaltaisen kohtuujaon yhteiskuntaa yhdessä Marko Ulvilan kanssa kirjoittamassaan kirjassa: "Vihreä uusjako - fossiilikapitalismista vapauteen". Tiedä vaikka siinä olisi globaalikapitalismin" Uusi Forssan ohjelma" ?

Vihreää kapitalismia Pasanen ja Ulvila kuvaavat kirjassaan seuraavanlaisesti. ”YK:n ympäristöohjelman UNEP:n ja vihreiden Green New Deal ehdotuksia voidaan pitää keynesiläisen talousajattelun vihreänä muunnelmana: mittavilla julkisilla investoinneilla lisätään kulutuskysyntää ja palautetaan talous kasvu-uralle. Kapitalismia, suuryrityksiä, kasvupakkoa tai muita ongelmien rakenteellisia syitä ei näissä asiakirjoissa tyypillisesti lainkaan mainita, saati haasteta. Siksi tällaista suuntaa onkin alettu kutsua yhä useammin vihreäksi kapitalismiksi. Oma versiomme vihreästä uusjaosta sen sijaan on vallankumouksellinen kahdellakin tavalla. Ensinnäkin näemme, että valtasuhteiden rakenteellinen muuttaminen on tärkein kamppailujen kohde. Muutaman miljoonan ökyrikkaan joukko, joka hallitsee kasvotonta ja voitonnälkäistä pääomaa, ei kerta kaikkiaan kelpaa hyvän yhteiskunnan ylimmän vallan käyttäjäksi. Kansanvallassakin on omat puutteensa ja heikkoutensa, mutta nykyisen kaltainen pääomien ylivalta on vankeutta ja varma resepti kasvaviin kärsimyksiin. Tasa-arvoiset valtasuhteet kaikilla elämän alueilla, oli kyse sitten taloudesta, sukupuolesta, etnisyydestä, tiedosta tai lajeista, merkitsevät vallankumousta nykyjärjestelmään verrattuna.”

Like julkaisee kirjan ensi syksynä. Mutta tiistain ohjelmassa Tampereella asuva Jarna Pasanen kertoo minkälaista vallankumousta hän toivoo maailmalta fossiilikapitalismin jälkeen. Onko demokraattinen tie todellinen vaihtoehto?

Viimeistään finanssikriisi on herättänyt porukat miettimään onko kasvutalous kaikkia hyödyttävä siunaus tai onnellisuuskone. Tutkimukset kertovat, että suomalaisten kokema onnellisuus ei ole lisääntynyt sitten 1970-luvun vaikka talouskasvu- ja kilpailukyky ideologia on tuonut vaurautta alemmalle ja ylemmälle keskiluokalle ja varsinkin siitä ylöspäin. Talouskasvu on hyväksi sille, joka halajaa kasata lisää pääomaa mutta ei se loihdi elämään onnellisuutta. Mitä korkeampi on bruttokansantuote per kansalainen sitä suurempi on myös ekologinen jalanjälki. Mitä suuremmat tulot sitä suurempi saastuttaja. Eikö siis ylikuluttavan luokan tulisi maksaa vaikkapa verotuksen progressiivisuutta lisäämällä? Entäpä jos talouslaskun purkaminen onkin hyvä tapa vähentää ympäristönkuormitusta.

Maamme ympäristöjärjestöt ovat nimittäneet tämä eri tavoin vihertävän porvarihallituksen, historian ympäristökielteisimmäksi. Nyt porvarihallitus puhuu aluehallinnon uudistamisesta ja ajaa ympäristöhallinnon resursseja alas. Lähetykseen osallistuu myös Porvoossa vaikuttava Kaj Bärlund, joka oli ympäristöministeri Holkerin sinipunahallituksessa 80-luvun lopulla. Kaj Bärlund, joka oli ympäristöministerinä vuosina 1987–1991 Harri Holkerin sinipunahallituksessa tulee lähetykseen Porvoosta käsin kertomaan minne hävisi ympäristöministeriön synnyttäneiltä demareilta kyky pitää meteliä ekologisista kysymyksistä.

SDP laati Suomen ensimmäisen ympäristöohjelman vuonna 1969. Siinä oli esillä mm. vesistöjen suojelu, Itämeren pilaantumisen estäminen, vesilainsäädännön kehittäminen, ilmansuojelu, meluntorjunta ja jätehuolto-kysymykset unohtamatta maapallon väestönkasvua, luonnon, erityisesti metsäluonnon tasapainon säilyttämistä ja kemiallista ja biologista sodankäyntiä. HUH! Ei mitään uutta auringon alla, toteaisi Saarnaaja.

” Sosialidemokraattisen puolueen tavoitteena on ihmisen valinnanvapauksien lisääminen. Luonnon arvot kuuluvat kaikille eikä niistä nauttiminen saa riippua omistuksesta eikä jäädä suurituloisten etuoikeudeksi. Ihmisen tulevaisuus riippuu olennaisesti siitä, miten hän käyttää, hoitaa ja suojelee luontoa. Kaikki raaka-aineet ovat peräisin luonnosta; eläimistä, kasveista, maasta, vedestä ja ilmasta. Luonnon käytön, hoidon ja suojelun on oltava suunnitelmallista ja yhteiskunnan säätelemää. Vain siten voidaan luonnon riistoa ehkäistä ja säilyttää luonnossa tasapaino. Luonnon tasapaino on ihmisen elinehto.”

"Sosiaalidemokraateilla ja nykyvihreillä ei ole muuta eroa kuin se, että sosiaalidemokraatit ovat vähemmän ympäristövihamielisiä kuin Vihreät", latasi Ville Rantanen, joka kokoaa porukoineen Uutta Vihreää puoluetta, joka haluaa kyseenalaistaa kuluttamisen kasvattamisen ja talouskasvun ideologian vapaassa markkinataloudessa. Ville Rantanen tulee tiistain lähetykseen Oulusta.

Kainuun aatelisen seurassa tutkaillaan ekologisen ajattelun poliittisuutta. Onko kaikki mikä näyttää vihreältä ekologisesti kestävää?

Kenelle kuuluu vihreä hegemonia- eilen ja tänään?

Kuuntelijoilta kysymme, miten on mahdollista että ihmisten onnellisuus ei ole noussut sitten 1970-luvun päivistä vaikka yleinen varallisuus ja elintasoerot ovat?

Niitä kutsutaan aakkos-, netti-tai design-huumeiksi. Kyse on kemiallisen kehittelyn tuotteista, joita käytetään huumeina, mutta joita laki ei huumeiksi tunnista. Talven aikana MDPV-jauhe on tappanut käyttäjiään joka puolella Suomea, mutta sosiaali- ja terveysministeriö heräsi ongelmaan vasta nyt. Miksi vasta nyt?
Studiovieraina rikostutkija Mika Raatikainen Helsingin rikospoliisin huumerikosyksiköstä ja yksikönjohtaja Kari Paaso sosiaali- ja terveysministeriöstä.

Pertti Rönkkö raportoi Saksan omista köyhistä ja vieraista kerjäläisistä.

Suvi-Anne Siimes valmistautuu kolumnissaan demareiden ja keskustan puoluekokouksiin.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina 25.5.2010 klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05.

Stadilaispoikia, rikoksia ja lastensuojelua.

Stadilainen sosiaalihistoria ja sosiaalityön paradigmamuutokset avautuvat maanantain ohjelmassa, jossa VTT Elina Pekkarinen keskustelee väitöstutkimuksestaan.

Onko sosiaalityön ytimessä jälleen vanha kehno, pelko?

Varhempina vuosina korostuivat rankaisu ja pelko, 80-luvulle tultaessa integraatio.

Nyt vaikuttaisi siltä, että pelko ja erilaisuuden vierastaminen ovat taas sosiaalityön varjelun motiiveja.

Kun käy läpi noin neljänkymmenen vuoden aikana tekemiään radio-ohjelmia, joutuu ihmettelemään ainakin kahta asiaa. Miten paljon erilaista - vaikka mitä! - arkistoista löytyykään – ja miten muisti onkaan hauras, epäluotettava ja arvaamaton.

Mikä sitten jää mieleen – jos muisti kerta näyttää poistavan ”tarpeetonta” painolastia jopa niin, että tekijä saattaa olla aivan huuli pyöreänä jonkun äänidokumentin tietojen edessä. Tehty on, mutta mitään muistikuvaa ei nouse mieleen… Mutta jos muistaa, millaisten ehtojen on täytyttävä?

Olin Latvian Valmierassa pohjoismais-balttilaisessa naiskonferenssissa kesällä 1999. Siellä haastattelin Viron entistä sosiaaliministeriä Marju Lauristinia, joka hallitusvuosiensa jälkeen oli palannut Tarton yliopistoon opettamaan journalismia tuleville virolaistoimittajille. Marju Lauristin kertoi kyselystä, jonka hän oppilaidensa keskuudessa oli tehnyt, Kysymys kuului: Miksi halusit opiskella journalismia, miksi haluat toimittajaksi? Muistaakseni (ja toivottavasti muisti ei nyt petä!) lähes 90 prosenttia vastanneista selitti ammattitoivettaan kahdella asialla: kun toimittaja saa matkustella ja tavata kiinnostavia ihmisiä! Juu. Huh. Me, Lauristin ja minä . suunnilleen saman ikäluokan ihmisinä olimme jotensakin yllättyneitä, ehkä jopa kauhuissamme. Kumpikaan meistä ei olisi maininnut noita kahta asiaa ammatinvalintansa pohjaksi. Me halusimme muuttaa maailmaa, me halusimme vaikuttaa – se oli yhteinen ajatus nuorena, vaikka toinen meistä eli silloisen Neuvosto-Eestin vaikeissa oloissa, toinen K-kaupan Väiskin Suomessa. Ymmärsimme toki virolaisopiskelijoiden kaipuun matkustamiseen – se kun ei ollut ollut mahdollista ennen Viron vapautumista. Mutta silti – ja lisäksi ”kun saa tavata mielenkiintoisia ihmisiä…”. Kyllä vain – mutta se (kuten matkustelukin) oli ja on meidän mielestämme ammatin oheistuote – se tulee kylkiäisenä, se on ylimääräinen luontaisetu, jos ensin hoitaa tuon maailmanparannus- tontin.

Toki mietimme silloin kaiken suhteellisuutta: eipä ole maailma meidän ponnisteluistamme juuri parantunut – joskus tuntuu pikemminkin päinvastaiselta. Samalla tulevat mieleen nuo ylimääräiset luontaisedut, ihmiset joiden kohtaamisen ammatti on mahdollistanut. Ehkä nuorten opiskelijoiden ajatus sentään haki jotenkin oikeaa ja aitoa asiaa…

Toukokuun loppupuolen maanantaiaamun ohjelmaan tuli nyt kolme tällaista kiinnostavaa ihmistä: kuvanveistäjä Rauni Liukko, näytelmäkirjailija Lauri Kokkonen ja näyttelijä, akateemikkonimityksen saanut Eeva-Kaarina Volanen.

Rauni Liukon huikeat lasikuituveistokset 70-luvun alun hyvinvointi- Suomessa, jonka ”hyvinvoinnin” silloin sangen mielellään varusti lainausmerkeillä. Niin Liukkokin. Hänen henkilögalleriansa kertoi vaikkapa päiväkotilapsista, nykyajan hoidokeista: joukko lasikuidusta tehtyjä lapsia kurahousuissa päiväkodin liekanarussa, jollakin roikkui kotiavain kaulassa, toinen imi peukaloa, kolmannella oli pissahätä, neljäs oli nostettu ostokärryihin… Samanlaisia lasikuitulapsia oli läheisellä hiekkalaatikolla leikkimässä, joku konttasi maassa ja joku toinen oli unohtunut rattaisiin istumaan keskelle kuralätäkköä. Vaunuissa istui vauva sotilaskypärä päässä. Lähellä olevat aikuiset eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään. Pelottavan todellista, tuttua ja arkista – elleivät kyseessä sattuneet olemaan lasikuituiset ihmishahmot. Tai toinen lasikuituihmisten kokoelma Helsingin Juhlaviikkojen Ruuhkaratikassa syyskesällä 1973: ratikka täynnä tuttua väkeä, jotka kuitenkin olemuksillaan ja ääneen kuultuine elämäntarinoineen kertoivat jotain syvempää, jotain todempaa kuin se arkipäivän elämä, jota kaikki elimme.

Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt oli vuodelta 1969, mutta kantaesityksensä se sai vasta vuonna 1973 – sen verran ”kuumaa tavaraa” siihen sisältyi. Ruskie neitsyt oli aikansa kohuteos: se on näytelmä, jossa suoraan sanotaan suomalaisten olleen vuosina 1941-44 Itä-Karjalassa miehittäjinä - ja sitä ei 1970-luvun Suomessa kaikkien mielestä oikein olisi saanut sanoa. Mutta sanottiin kuitenkin, mm. Lauri Kokkosen, siellä itse olleen suulla. Minua on vuosien mittaan kovasti huvittanut jälkeentulevien valitus siitä, että jatkosodan aikaisen suomalaisen sotilas- tai siviilihallinnon tekemisistä ei ole kerrottu kansakunnalle rähmälläänolon ja pysähtyneisyyden vuosikymmeneksi nimitetyllä 1970-luvulla. Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Lauri Kokkonen puhui. Möly kyllä nousi nimenomaan siitä hänen näkemyksestään, että suomalaiset olivat väärillä ja vierailla veräjillä Itä-Karjalassa. Näytelmässä puhutaan aivan suoraan mm. siitä, että venäjänkielisiä paikallisia asukkaita siirrettiin suomalaisten rakentamiin keskitysleireihin, joita tosin ideologisen liudennuksen myötä nimitettiin siirtoleireiksi. Niissä kuoltiin nälkään ja tauteihin. Mm. näytelmän toinen päähenkilö. itäkarjalainen opettaja Klaudia joutuu tällaiselle leirille.

Eeva-Kaarina Volanen taas oli useampaan kertaankin haastateltavanani. Hento mutta luja,
osaava mutta vaatimaton, vahva mutta herkkä. Vuoden 1982 joulukuun haastattelu on tehty sen vuoksi, että aikakautensa johtava näyttelijä nimitettiin akateemikoksi. Hän ja runoilija Aale Tynni – myöhempi haastateltavani hänkin – olivat Suomen akatemian ensimmäiset naiset. Ja vuosi oli siis sentään jo 1982! Ja jotkut haastattelut toki jäävät mieleen – niistä muistaa atmosfäärinkin, tunnelman, vireen… Eeva–Kaarina Volasen haastattelu oli sellainen. Haastattelun teimme hänen työpaikallaan Suomen Kansallisteatterissa, sen niin sanotussa Morkussa eli alakerran ruokala-kahvilassa, joka silloin oli vielä vanhassa kuosissaan, nykyiseltä nimeltään siis vanha Morkku. Kansallisteatterin suuressa restauraatiossa joitakin vuosia sitten Morkku rakennettiin uuteen uskoon, eikä sitä punahämäräistä nurkkausta, jossa Eeva-Kaarina Volasen kanssa istuimme, enää ole.
Miten tuo tuokio aution iltapäivähetken ja harjoitusten jälkeisessä tunnelmassa jäikin niin selkeästi mieleeni – tuntui kuin iso teatteritalo olisi ollut aivan tyhjä ja siellä sen uumenissa me kaksin upottavien samettisohvien hiljaisuudessa puhumassa hyvin, hyvin varovasti…

Lupaan vielä muutaman mieleen jääneen haastateltavan pääsevän ääneen ennen kesäkuun loppua, jolloin tämä ohjelmasarja päättyy…

(YLE Radio 1 maanantaina 24.5.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Tämä oli keskustelumme hieman hölmö lähtökohta tänään. Jokainen fiksu ihminen vastaa tuohon tietysti että aika. Koko onnen käsite on muutenkin sen verran abstrakti, että käännän lehden sivua, kun näen jossain onnellisuustutkimuksen. Uskon, että kaikkein eniten onneen vaikuttavat omat tempperamenttitaipumukset. Eli suomeksi sanottuna toiset ovat enemmän optimisteja, toiset enemmän pessimistejä. Emmekä oikein muutu toisenlaisiksi. Muistan jo nuoruudesta tuttuja, joita maailma kohteli heidän mielestään aina väärin. Nyt kun vuosien jälkeen seuraan heidän Facebook-statuksiaan, sama marmatus jatkuu. On kummallista, että juuri samoille ihmisille tapahtuu aina ikäviä asioita. Vai olisiko sittenkin kyse tulkinnasta?

Aivomme rakastavat konkretiaa; siksi bruttokansantuote on hyvä mittari onnellisuutta
mitattaessa. Vaikka sekin on vain luku, se on silti jotain jota voi melkein hypistellä.
Voimme kuvitella mielessämme 171 miljardia euroa seteleinä. (Tai itse asiassa
emme voi, sillä aivomme eivät oikeasti erota miljoonaa miljardista) Mutta silti
raha on konkreettinen mittari. On silti vähän hassua että viime vuoden bruttokansantuotetta
pidetään katastrofina, vaikka se on Suomen historiassa ollut korkeampi vain kahtena edellisenä vuonna. Universumin mittakaavassa sillä ei ole yhtään mitään väliä.

Pitäisikö verotusta ohjata niin, että se kannustaa enemmän lomailuun kuin työntekoon?
Kuinka paljon on tarpeeksi liksaa? Miten ihmeessä onnea voi mitata muuten kuin rahalla.
Esim. Bhutanin valtiossa on käytössä bruttokansanonnellisuus-niminen mittari. Mutta
en minä silti haluaisi asua siellä. Kaikesta tästä puhuttiin ohjelmassa, jossa vieraana olivat Olli Alanen ajatushautomo Demos Helsingistä ja Suomen yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus.

Ei vaiteskaan. Kuka tahtoisi uusnatsiksi?

Vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä että uusnatsismi perustuu yksinkertaisuuteen. Vastaanottajan yksinkertaisuuteen.

Minä tulkitsen sen niin että natsipropaganda suunnataan kaikkein tyhmimmille.

Perusperiaate on että natsipropagandasanoman on oltava niin yksinkertainen että kaikkein hidasjärkisin ymmärtää mistä puhutaan.

Vale on natsipropagandan peruskiviä. Ei haittaa että valehtelee - kunhan valehtelee aina ja johdonmukaisesti.

Minä vain ihmettelen...
Miksi kukaan haluaisi (haluaa) tunnustautua uusnatsiksi? Jos se kerran vaatii heikkoälyisyyttä ja valehtelua?
Ei anna kovin imartelevaa kuvaa uusnatseista tuo tuollainen.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 19.5.2010 klo 9.05-10.00)

Ihmiskauppa on miljardibisnes, jonka uhreiksi joutuu maailmassa YK:n mukaan joka vuosi jopa 2 miljoonaa ihmistä. Suomi on yhtä altis ihmiskaupan näyttämöksi kuin mikä muu maa tahansa. Studiossa vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet ja rikoskomisario Jouko Ikonen.

Kannabiksen käytön vapauttamista vaativat marssivat joka vuosi. Hallituksen mielestä nykyistä lainsäädäntöä ei ole syytä muuttaa.

Entä mikä on poliittisen kasvatuksen keskusvirasto. Sellainen löytyy - Saksasta.

Puhumme myös siitä, kuinka pääomasijoittajat ovat rantautuneet lastensuojeluun.

Ajankohtainen ykkönen tiistaina 18.5.2010 klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05 YLE Radio 1:ssä.

Yhteisöt ovat julmia. On jopa perusteltua väittää, että ensimmäinen teko, joka tehdään, kun yhteisö muodostuu, on jonkun sulkeminen ulos.

FT Helena Saarikoski keskustelee kiusaamisen ja fanittamisen mekanismeista. Miksi ja milloin joku nostetaan parrasvaloihin ja suosioon, milloin yhteisö valitsee jonkun syntipukikseen?

Voiko yhteisö edes olla avoin ja hyväksyvä? Jopa Facebook perustuu tietyille ulossulkemisen ja mukaan ottamisen mekanismeille.

Mitä kulissien takana tapahtuu? Ja miksi yhteisöillä on niin voimakas side kiusaamiseen?