"Rohkeutta on tehdä se, mitä pelkää. Ei voi olla rohkeutta, jollei tunne pelkoa."
Eddie Rickenbacker

Suurin osa tavallisista kaduntallaajista on tutustunut aforismeihin eli mietelauseisiin lähinnä Princess -pussiteetä juodessaan. Teefirman Suomen konttorin ainutlaatuinen oivallus levittää aforismeja teepussien avulla on tehnyt jo yli kahden vuosikymmenen ajan tuhansien teenjuojien teehetkestä hiukan pohdiskelevamman – jos mietelauseen ajatusta ei allekirjoita, sen tilalle voi ainakin mielessään laatia uuden.

Teepussien aforismit ovat olleet kuuluisien ajattelijoiden klassikkomietelmiä, mutta viime vuosina myös Suomen aforismiyhdistyksen jäsenten laatimia. Nyt Princess-tee järjestää jo toisen kilpailun aforismiyhdistyksen jäsenille uusien mietelauseiden löytämiseksi.

Jos siis mietelausejalkasi alkaa nyt vipattaa, hankkiudu tietokoneen äärelle ja hae kilpailun tiedot Suomen aforismiyhdistyksen nettiosoitteesta www.aforismi.vuodatus.net ja laita ajatuksesi leviämään kaikkialle teetä juovaan Suomeen! Ja päälle lusikallinen hunajaa!

"Onni korvaa korkeudella sen minkä häviää pituudessa."
Robert Frost
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyajalle on ominaista se, että me kaikki elämme koko ajan täysillä 110 prosenttia lasissa. Niinpä joskus tulee eteen tilanteita, joissa vaikutuksen tekemiseen ei riitä perinteisen kielikuvaston käyttö vaan tarvitaan rankempia konsteja alleviivaamaan sanojen tarkoitusta.

Tämä tarve kävi liian suureksi Ylen uutisissa maaliskuun lopulla, kun edessä oli uutinen Kuntaliiton aikeesta nostaa eläkeikää aina 70:een vuoteen asti. Uutinen kertoi seuraavaa:

Liiton tuore selvitys kaataa kuumaa vettä eläkekeskustelun myllyyn.

Eläkekeskustelu käy siis jo niin kuumana, että tavallisen veden kaataminen myllyyn ei riitä ja kylmän veden kaataminen hillitsisi osapuolia. Niinpä tarvitaan kuumaa vettä myllyyn.

Ilmiantajakuulijamme Robert taas pohtii, että "onhan tässä kielikuvan tehosteessa se hyvä puoli, että kuuman veden kaatamisella myllykin pysyy puhtaampana".
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vappuaattona 1984 Tänään iltapäivällä - lähetyksessä vaihdettiin vapaalle ja vietettiin Vapun vastaanottajaisia. Studiossa oli iloisia vieraita, torvisoittobändi, serpentiinejä, simaa ja tippaleipiä. Puhuttiin keväälle, naiselle ja miehelle. Minulle lankesi tuo puhe Miehelle.
Se oli tällainen:

Oi mies, Sinä rakas suomalainen Mies, mitä sanoisin Sinulle näin vapun aattona ja kesän korvalla, kun luonto on puhkeamassa kauneimpaan kukoistukseensa. Entä Sinä Mies, millainen on sinun keväinen kukoistuksesi?

Näen Sinut sieluni silmillä: somasti pyöristynyt kaljamahasi rakastamiisi lökäpöksyihin tungettuna hölkkäämässä henkesi edestä. Näen Sinut kirkonkylän kahvilassa tai asumalähiön korttelikapakassa olutlasi ääressä sopertamassa lähimmälle kuulijalle sydäntäraastavaa tarinaa siitä, millaista on kun muija ei ymmärrä. Näen Sinut viimeisen oman valtakuntasi, kesämökin, rappusilla mutustamassa taatusti perisuomalaista vihannesta, lenkkimakkaraa. Näen Sinut hellästi kiillottamasssa kalleinta ja läheisintä omaistasi, autoasi.
Vielä näen sinut pelaamassa: omistautuneena flipperin, jasson tai elektroniikkapelin kiehtovaan maailmaan. Lompakossasi kannat erinäisiä luottokortteja, ne antavat Sinulle tunteen vallasta ja vallan kaikkivoipaisuudesta, ainakin silloin kun viimeinenkin kymppisi on käytetty parempiin tarkoituksiin.

Sinä suomalainen Mies, istut tuon kuuluisan penkin päässä pirtin pöydän takana ja taatusti karvat korvilla! Sinä istut ja jurotat, haluat olla aina oikeassa ja niinhän sinä oletkin, ainakin silloin kun olet kavereittesi kanssa huutamassa jääkiekko- tai jalkapallokatsomossa. Ja se on ainakin varmaa. että nappejasi Sinä et itse ompele paitasi etumustaan - sen työn tekee joku muu, kukakohan? Aina Sinä olet matkalla jostakin jonnekin, ja aina sinulla on kiire. Attaseasalkku vilahtaa, ja kuristavasta solmiostasi näkyy vain häivähdys, kun Sinä menet, sillä Mieshän on luotu meneväksi.

Mutta joskus minua kiinnostaisi tietää, mitä Sinä yksinäisen miehen junassasi ajattelet? Millainen Sinä todella olet? Aavistan, että tunteettoman näköisen arkipanssarisi alla on jotain syvempää, kivempaa, mukavampaa. Siihen puoleen Sinussa haluaisin tutustua. Minulla olisi Sinulle ehdotus! Lähdetään tutustumaan toisiimme, nyt on sentään kevät ja vappuaatto ja maailma hymyilee.
Yhteiselle retkellemme kevään kohinoihin johdattakoon meidät runoilija Lauri Viljasen runo

Kevät

Kevätilmoissa ylitse pääni
soi musiikki levoton
kuin kultaisten rumpujen ääni,
vai Paninko huilu se on?

Miten uniset ihmiset kulkee
yhä munkinmustina niin,
suru huomisen heidät sulkee
ikipäiviksi luostariin.

Dionysoksen kautta ja Panin
kevytmieliset veikkoni mun,
nyt iloisen karavaanin
me laitammen kulkuhun.

Me yltämme vaatteet myömme
ja hankimme juotavaa.
Ne ikkunat rikki me lyömme
mistä kukkia etelän saa,

ja silkkiä säteilevintä.
Tunikoissa ja seppelpäin
tätä laulua mielettömintä
yli katujen laulamme näin.

Pan soittaa, kevät on tullut,
sävel ilmoissa humisee.
Me tanssimme niin kuin hullut
ja huudamme: Evoe!

"Mångkulturellt är inte bra" - monikulttuurisuus ei ole hyvä, on kökkö suomennokseni. Näin sanoi kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman sanoi HBL:n haastattelussa helmikuussa. Tästä keskusteltiin tänään, vieraana oli myös vuoden pakolaisnaiseksi viime vuonna valittu Fatbardhe Hetemaj.

Ohjelmassa kuultiin myös uutinen. Fatbardhe Hetemaj aikoo lähteä kokoomuksen ehdokkaaksi ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Olin kuullut siitä huhua ja hän myös vahvisti sen ohjelmassa.

Hänhän on useassa haastattelussa sanonut, että kosijoita on ollut niin demareista, RKP:stä kuin kepustakin.

Tuollaisia ehdokkaita, fiksuja, kansainvälisiä ja maahanmuuttajataustaisia puolueet haluavat varmasti enemmän kuin keski-ikäisiä suomalaismiehiä. Vähän harmitti jälkikäteen että menikö keskustelu liikaa kokoomuksen puffaamiseksi. Kokoomus ei ole ollut asiasta lainkaan yksimielinen. Ulkoministeri Alexander Stubb paheksui Rydmanin lausuntoja Hesarissa sanoen että ne eivät ole hänen linjansa; "joka puolueessa on rydmaneja" hän sanoi hieman halveksien. Onneksi mukana oli myös Husein Muhammed, joka on mukana Vihreissä.

No mutta mitä minulle jäi keskustelusta käteen; jotenkin tuntuu että kaikki keskustelijat olivat yllättävän yksimielisiä siitä, että monikulttuurisuuspolitiikka on epäonnistunut. Siis se että korostamalla korostetaa
ihmisten etnistä taustaa ja tehdään siitä jotenkin fantastista ja hienoa. Yksilöt pitäisi ottaa yksilöinä. Samaa on sanottu myös sukupuolesta, sitäkään ei saisi miettiä esim. työhönottotilanteessa. Sitähän me ihmiset emme osaa tehdä. Meidän aivomme määrittävät sadasosasekunissa seuraavat asiat uudesta ihmisestä; sukupuoli (mahdollinen lisääntymiskumppani?), etninen tausta (kuuluuko tuo minun heimooni, vai onko se uhka?)

Tästä kertoo mm. Harvardin yliopiston psykologian professorin Daniel L. Schachterin kirja Muistin seitsemän syntiä. Näemme aina oman ryhmämme jäsenet yksilöinä ja muiden ryhmien jäsenet keskenään samanlaisina.
Tätä vai arkikäytännössä testata sillä, että esim. kaikki kiinalaiset näyttävät meistä samanlaisilta. Heidän mielestään me näytämme kaikki samanlaisilta. Tämä näkyy tietysti ongelmana työnhaussa. Yleinen maahanmuuttoromantikkojen väite on että lähes jokainen maahanmuuttajataustainen siivooja on kotimaassaan
tohtorikoulutettu lääkäri. Näin ei tietenkään ole, mutta silti ulkomaalaiselta kuulostavasta nimestä voi silti olla haittaa työnhaussa. Ranskassa tähän on ehdotettu lääkkeeksi mm. sitä että työtä haettaisiin nimettöminä, vain pelkät CV:t lähettäen. Se ei kuitenkaan minusta kuulosta järkevältä, vaan vähän oudolta salailulta.

Mutta monikulttuurisuudesta siis keskusteltiin, toivottavasti sanottiin edes jotain uutta, eikä pelkkiä latteuksia.

Katsokaapa myös uusi kiinnostava tilasto:

Työllisten osuus koko väestöstä suomalaisia suurempi useilla kansalaisuusryhmillä

Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna Suomessa vakituisesti asuvasta väestöstä suhteellisesti eniten työllisiä oli kenialaisten (67,7 prosenttia), alankomaalaisten (60,2 prosenttia) ja nigerialaisten (59,4 prosenttia) kansalaisissa vuoden 2008 lopussa. Osuus on laskettu kaikista kyseisen maan kansalaisista. Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan Suomen kansalaisista oli työllisiä 44,7 prosenttia. Tarkasteluun on otettu mukaan yli 500 henkilöä sisältävät kansalaisuudet.

http://tilastokeskus.fi/til/tyokay/2008/tyokay_2008_2010-04-20_tie_002_fi.html?ad=notify

Puhutaan tänään vähän ydinvoimasta.

Maan hallitushan esittää nyt kahdelle ydinvoimalaitokselle lupaa, ja ydinvoima herättää tunteita. Joku on mielettömän onnellinen, toinen taas syvästi pettynyt. Siinä sitä skaalaa. Ja varmasti tämä keskustelu tulee vilkkaana jatkumaan koko kevään ajan.

Siinä mielessä eduskunnan kannalta tämä on aika poikkeuksellinen asia, että yleensähän täällä säädetään lakeja, joissa sitten halutaankin toteuttaa poliittista tahtoa. Mutta tällainen lupapäätös sanoa kyllä tai ei hakijalle, se on oikeastaan hallintoa ja siinä mielessä tämä on poikkeuksellinen menettely.

Sinänsä ihan perusteltua, että eduskunta sanoo viimeisen sanan, mutta kumminkin tämän menettelyn luonne, että tämä onkin nyt hallintoa, herättää kyllä joitakin ajatuksia ja ehkä kysymyksiäkin.

Ensinnäkin hallinnossahan harkinta on sidottua, siinä ei voi lähteä liikkeelle siitä, että miten asioitten tai säädösten toivoisi olevan, vaan siinä on tarkkaan ja objektiivisesti noudatettava sitä mitä jo on säädetty. Tästä varmaan johtuu se, että vaikka eduskunta voikin sanoa vain näihin kahteen hakemukseen kyllä tai ei, niin varmasti kokonaisuus, myös se kolmas hakemus tavallaan tulee keskustelujen pöydälle, juuri tästä, että tässä nyt ollaan hallinnossa, jossa objektiivisin perusteluin sitten pitää sanoa joillekin kyllä ja joillekin ei.

Toinen näkökulma, josta jo on vähän viitteitä ja keskustelujakin liittyy sitten esteellisyyteen. Hallinnossahan on hyvin tiukat esteellisyyssäännökset ja virkamiesten pitää itse havaita oma esteellisyytensä. Kansanedustaja taas on esteellinen vain juuri häntä henkilökohtaisesti koskevissa asioissa. Tämähän on hyvin ymmärrettävää ja välttämätöntäkin silloin kun on lainsäädännöstä kysymys. Lainsäädäntöhän koskee välillisesti useinmiten meitä kaikkia ja kaikki olisivat jäävejä. Mutta se seikka, että tässä ei nyt säädetäkään lakeja vaan oikeastaan tehdään hallintotoimi varmasti tulee keskusteluttaman ja on jo näköjään keskustelu jo alkanutkin näistä estellisyysasioista. Lain mukaan asia on kyllä selvä : kansanedustaja ei todellakaan ole esteellinen kuin häntä henkilökohtaisesti koskevassa asiassa, mutta varmaan tällainen keskustelu olisi hyvä käydä.

Parempi etukäteen kuin sitten pestä jälkipyykkejä.

Niin siitä tulee melkoisen pitkä ja varmasti hyvin mielenkiintoinen, ehkä värikäskin luku tämän vaalikauden historiassa.

27.4.2010, Ajankohtainen Ykkönen, YLE Radio 1.

Ajatus Suomesta yhteiskunnasta, jossa ei olisi yhteiskuntaluokkia on myytti. Jotakinhan se kertoo aikamme poliittisesta hegemoniasta, että varsin hiljaisesti tunnistamme oman yhteiskunnallisen luokkamme lait. Silti sosiaalinen eriytyminen ja eriarvoistuminen etenee lähiöissä, kouluissa ja syrjäseuduilla kohtalokkain tavoin. Sosiaalisesta kohoamisesta on tullut Suomessa Julian ja Romeon- tarinan kaltainen tavoittamaton unelma.

Kainuun aatelisen kanssa ovat studiossa vapun alla etsimässä omaa luokkaansa ja sosiaalisen eriarvoistumisen lakeja vasemmistoaktiivi Laura Tuominen,
THL:n tutkimusprofessori Sakari Hänninen, joka on ollut yhtenä kirjoittajana Mikä meitä jakaa? Sosiaalipolitiikkaa kilpailuvaltiossa -kirjassa sekä koulutuspolitiikan tutkija Tero Toivanen.

Puhelimessa kommentoi keskustelua kolme tutkijaa eli koulujen sosiaalista oikeudenmukaisuutta tutkiva Anna-Leena Riitaoja Länsi-Uudeltamaalta, sosiaalisen periytymisen tutkija Juho Härkönen Ruotsista sekä kansainvälisestikin arvostettu verotuksen tuntija Matti Tuomala Tampereelta koulutuksellisen ja taloudellisen eriarvoisuuden kasvua Suomessa.

Millaisia ovat suomalaisten luokkaerot ja miten niiden merkitys
on muuttunut. Miten suomalaiset jakautuvat yhteiskuntaluokkiin? Miten luokka-asemat
periytyvät tänään?

Luokkakeskustelua jatketaan ihan livenä Helsingissä teemaseminaarissa ke 28.4.2010 Vanhalla ylioppilastalon Musiikkisalissa ( Mannerheimintie 3, Helsinki, 2.kerros) klo 13.00 alkaen. Seminaarissa julkaistaan myöskaksi uutta kirjaa. Jani Erolan toimittamaan Luokaton Suomi (Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa) on ohjelmamme keskustelija Juho Härkönen kirjoittanut artikkelin Sosiaalinen eriytyvyys ja sosiaalinen periytyvyys (Gaudeamus 2010). Toinen kirja on Petteri Pietikäisen toimittama Valta Suomessa(Gaudeamus 2010). Se kyseenalaistanee vakiintuneita käsityksiä vallasta Suomessa. Tässä vielä tarkempi ohjelma seminaarista

13.00 Seminaarin avaus: Petteri Pietikäinen ja Jani Erola

I VALTA SUOMESSA
Anu Kantola: Vallan uudet ideat: konsultokratiaa valmentajavaltiossa. Kimmo Lapintie: Voittaako valta järjen? Tieto ja valta kaupunkikehityksessä

klo 14.45 II YHTEISKUNTALUOKAT 2000-LUVUN SUOMESSA
Juho Härkönen: Sosiaalinen periytyvyys ja sosiaalinen liikkuvuus .
Heikki Silvennoinen: Koulutus, yhteiskuntaluokat ja eriarvoisuus.
Laura Kolbe: Luokat, myytit ja suuri kansallinen kertomus

16.00 Seminaari päättyy

Suomi vanhenee nopeimmin Euroopassa, mutta myös työssäkäyvien ikäihmisten määrä on Tilastokeskuksen mukaan tanakassa kasvussa. Miksi siis tämä hirveä meteli työurien pidentämisestä ? Ja miksi rahat eivät sitten riitä niiden viimeisten vuosien hoitoon vieläkään, ei edes jo kertaalleen rapsut saaneessa Tampereen Koukkuniemessä. Studiossa käsityksiä suomalaisesta vanhuudesta oikealta ja vasemmalta : kansanedustaja Eero Akaan-Penttilä (Kok.) ja eduskuntaryhmän puheejohtaja Annika Lapintie (Vas.)

Mitä mieltä naapurit ovat hallituksen kahdesta uudesta ydinvoimalasta. Kuulumiset Tukholmasta, Moskovasta ja Berliinistä.

Suomikin lainaa satoja miljoonia Kreikalle, mutta tietävätkö kreikkalaiset itsekään kuinka kurjassa jamassa maansa on ?

Viikon kolumnisti on Sauli Niinistö.

Ajankohtainen ykkönen tiistaina 27.4.2010 klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05 YLE Radio 1:ssä.

Millaisiin rikoksiin ja synteihin suomalaiset lankesivat keskiajalla?

Käytössä oli maallinen oikeus, kirkollinen oikeus ja ns. penitentiariaatti eli katolisen kirkon sielullinen sovitusjärjestelmä.

Kapakkatappeluista paavin kuuriaan. Kirkonmiehet joutuivat hakemaan sovitusta aina Vatikaanista saakka. Pappien selibaattikäytäntö ei koskaan juurtunut pohjoiseen, mutta virantäytössä hyväksikäyttäjiä riitti. Niinpä kansainvälinen liikenne paavin hoviin oli - jos ei nyt tavallista - ainakin yllättävän merkityksellistä.

Akatemiatutkija Kirsi Salonen on keskiajan tuntija, ja hänellä on ollut pääsy myös Vatikaanin Salaiseen Arkistoon. Salonen avartaa tehokkaasti kuvaa "pimeästä keskiajasta".

Palkkasotilaat yleistyvät kaikkialla maailmassa. Palkkasotilailla tarkoitan yksityisten sotilasyritysten palkkaamaa henkilökuntaa.

Yksityiset turva-alan firmat valtaavat yhä enemmän ja enemmän tilaa maailman konflikteissa.

Maanpuolustus on perinteisesti ollut vain ja ainoastaan valtioiden hallussa. Vaikka kaikki muu ulkoistetaan, maanpuolustuksen ulkoistaminen tuntuu varsin erikoiselta ajatukselta.
Ja onhan se kummallista ajatella että meidän isänmaatamme puolustaisi – ei se jolle isänmaa on lähinnä sydäntä – vaan se jolle me maksamme eniten.

Ajatus on suorastaan kutkuttava.

Totuus on kuitenkin sellainen että yksityiset sotilasyritykset lisääntyvät ja menestyvät kuin sienet sateella.

Meidän olisi jo korkea aika totutella palkka-armeijoiden olemassaoloon.
Millä tavalla niitä voitaisiin käyttää järkevästi koko maailman rauhan puolesta?

Vai voiko niin tehdä?
Siis luottaa rahalla ostettuihin käsiin joissa lepää tappava ase?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 28.4.2010 klo 9.05-10.00)

Onpas ollut elämyksiä – jos on ollut ennen, niin onpa nytkin… Tervetuloa jakamaan niitä kanssani… Alun perin piti tässä olla ihan muunlaista aihetta kuin nyt on, mutta elämä ja kohtalo päättivät toisin… ja niinpä mullistui tämäkin tarina..

Merkillisen viime viikon jälkeen ollaan täällä koti-Suomessa jälleen, näin voin sanoa monen kohtalotoverin keralla. Yhteisen nimenkin olemme saaneet, varsin korkealentoisesti nimitimme
itseämme tuhkapakolaisiksi…

Tuli Islannin tulivuori ja purkautui – ja siinä olimme, kaikki Euroopan matkalaiset nyyttiemme ja nyssäköittemme kanssa. Luonto näytti kyntensä – ja niin pysähtyi ilmaliikenne kokonaisessa maanosassa… Koittivat maa- ja vesiliikenteen rahastuspäivät – junat ja bussit täpötäynnä. Laivat samoin…

Tänään kerron matkatovereitteni kanssa erästä tarinaa. –Olen yhden päivän Suomessa vietettyäni ymmärtänyt, että näitä tarinoita on tuhansia – eivätkä kaikki niistä ole vieläkään päättyneet, kun kaikki maailman turuilla olevat eivät ole vieläkään kotimaan kamaralle ennättäneet…

Meidän joukkueemme pääsi Suomeen neljän ylimääräisen matkapäivän jälkeen… Joukkue oli ja on nimeltään Mika Waltari –seura. Sitä tietää istuneensa, kun bussimatka Sveitsin Zürichistä Tukholmaan kestää 26 tuntia ja sen päätyttyä sulloutuu täpötäyteen laivaan joka on matkalla Suomen Turkuun ja sieltä vielä tullaan uudella bussilla Helsinkiin.

Mutta ennen kuin päästään matkakertomukseen, alustukseksi tarinan nuoruuden vuosilta:

Tapahtui minulle merkitykselliseksi osoittautuneena vuonna 1970. Opiskelin Suomen Teatterikoulun korkeakouluosastossa ja yhtenä marraskuun päivänä sain teatterikoulun tunnille nyrkkipostissa seuraavansisältöisen viestin - pyydän anteeksi seuraavaa kielenkäyttöä, mutta siinä todellakin luki:

”Päivi perkele! Mikael Karvajalka odottaa meitä asunnossaan Tunturikatu 13 A marraskuun 5. päivänä klo 14.00. Helsingin Puhelinyhdistys on ystävällisyydessään sulkenut puhelimeni maksamattoman laskun takia, joten et saa minua kiinni. Oletan, että sijaitset ko. päivänä kadulla asunnon edessä 10 minuuttia aikaisemmin. Terveisin Jomppa jumalauta!”

Olin joskus tullut sanoneeksi ystävälleni Jorma Ojaharjulle, että olen aina halunnut tavata Mika Waltarin – ja nyt seisoin Teatterikoulun korkeakouluosaston aulassa Vallilan Sturenkadulla ja ihmettelin. Voi sitä Jomppaa – se oli muistanut haaveeni… Miten nyt?

Olin 23-vuotias. Opiskelin teatteriohjaajaksi ja lukujärjestyksessä oli tuon keskiviikon kohdalla Jukka Jarvolan musiikkitunti. Jukan tunneilta ei juuri pinnattu, hän oli pidetty opettaja ja loistava pedagogi. En haluaisi lintsata, Jomppaa taas en nyt saisi kiinni kuin kapakkakierroksen kautta ja siihen ei minulla köyhänä teatteriopiskelijana olisi varaa. Waltarille soittaminen taas olisi täysin poissa laskuista – enhän voisi sanoa, ettei tuo päivä minulle sopisi. Marssin Jukan luo ja selitin tilanteen. Asia oli ilman muuta ja heti selvä.
Totta kai menisin, kun Waltari kutsuu.

Katsoin jälkeenpäin kurssini opetuspäiväkirjaa. Jukka oli siihen kaksoistuntinsa kohdalle merkinnyt tähden, sarakkeeseen nimeni ja merkinnän: ”Vierailulla Mika Waltarin luona.”

Tuona päivänä siis tein matkaa Vallilasta Etu-Töölöön kohti Tunturikatu 13 A:ta. Minua jännitti, jännitti totisesti. Miten osaisin olla, osaisinko ollenkaan? Millaista olisi..? Mielikirjailijani, jonka tuotantoa olin lukenut varmaan 12-13-vuotiaasta lähtien – tapaisin hänet… Ihmeellistä.

Ja tätä ihmettä olin nyt, näissä mietteissä marraskuun viidentenä vuonna 1970 menossa tapaamaan, jahka Jomppa nyt varmasti löytyisi Tunturikatu 13 A:n edustalta. Ja löytyi – niinpä täsmälleen oikeaan aikaan soitimme ovikelloa ensimmäisen kerroksen huoneiston ovella. Mika Waltari itse oli avaamassa ovea. ”Tervetuloa!”, ja kuvista näkemäni ystävälliset jo vanhenevan miehen silmät hymyilivät. Jomppa esitteli, ja minä varmaan niiasin. Waltari johdatti meidät eteisen käytävää pitkin keittiön vieressä olevaan pieneen huoneeseen, jossa oli televisio ja pöytäryhmä nojatuoleineen. Vasemmalle jäi leveä oviaukko olohuoneeseen. Sinne saattoi joskus salaa vilkuilla, sieltä seiniltä katselivat Eemu Myntit, Yrjö Saariset, Otto Mäkilät ja Aimo Kanervat.

En varmasti muista 2-3-tuntisestä keskustelusta juuri mitään muuta kuin joitakin pieniä yksityiskohtia. Luultavasti sieluni lauloi kiitosveisua jossain mieleni ylängöillä, ja ruumiini nipisteli itseään: ”Onko tämä varmasti totta?” Kirjailijan selvitys alkutilanteessa jäi kuitenkin muistiin. Waltari selitti, että olisi mielellään tarjonnut konjakkia, ”mutta kun Marjatta ei ole tänään sillä tuulella..” Minä siihen totuudenmukaisesti vastaamaan, etten lainkaan pidä konjakista ja että minulla on vielä teatteriharjoitus samana iltana, ei se kävisikään. Waltari tuntui huokaavan helpotuksesta, ja vähän ajan kuluttua tuli Marjatta Waltari keittiöstä tarjottimen kanssa. Saimme kahvia ja viinereitä, hyvin maistuvaisia.

Luultavasti puhuimme nuoruudesta ja kirjallisuudesta, taiteesta ja teatterista ja kaikesta siltä väliltä, sukupolvistakin puhuimme, hänen ja meidän, ja mitä nuoriso haluaa kun se ei voi elää kuten edellinen sukupolvi haluaisi… Minulla on se muistikuva että itse olin lähinnä kuunteluoppilaana, yleensä kerkeästä kielenkäytöstäni huolimatta. Jomppa taisi retevään tyylinsä johdatella keskustelua, jota Waltari sitten kommentoimalla täydensi. Ehkä me puhuimme Elämästä!

Yhden keskustelunpätkän muistan. Se taisi lähteä juuri siitä, kun kerroin äidilläni olevasta Waltarin Runoja 1925-1945-bibliofiilikirjasta n:o 228. Luulen, että siitä kohdasta rupesimme puhumaan jotain kirjallisuuden ja lukuharrastuksen edistämisestä yleensä. Kirjallisissa piireissä liikkui vahvana tieto siitä, että Waltari taisi akateemikon palkastaan käyttää melkoisen osan ”nuoren suomalaisen kirjallisuuden edistämiseen”. Aiheeseen sisältyi tarina. Waltari kertoi osapuilleen näin:” Kuulkaa, kun minä olen vakuuttunut tämän Pekka Kejosen lahjakkuudesta, mutta Marjatta vähän joskus hermostuu, kun Pekka Kejonen on verrattain usein tuolla meidän ovemme takana. Mutta minä olen kehittänyt hyvän systeemin, joka toimii. Minä opin aika nopeasti tunnistamaan Pekka Kejosen tavan soittaa ovikelloa, ja niin minä menen ovelle, avaan sitä vain hieman ja työnnän välistä violetinvärisen setelin (tarkoittaa vanhaa 100 mk:n seteliä, ns. snellmania). Tämä on oikein hyvä järjestely kaikille osapuolille – ja minä olen varma, että Pekka Kejonen saa vielä valmiiksi suunnittelemansa teoksen Rullaluistelijan kuolema.”

Saihan se Pekka, tosin vuosikymmenien jälkeen, mutta sai kumminkin. Kaipa siinä Waltarin snellmanneillakin oli osuutensa.

Juuri muuta en keskustelusta muista –leijailin varmaan jossain ylemmissä ilmakerroksissa. Ihmeellistä oli kuunnella ja katsella ihmistä, jonka kynästä, kirjoituskoneesta ja mielikuvituksesta oli lähtenyt niin paljon sellaista, jota arvostin.

Epäilemättä iltapäivän aikana sivuttiin myös sitä tilannetta, johon minä nuorena radiotoimittajana olin joutunut. Elin syksyäni aallonharjalla, halusin tai en. Luulen, että Waltarin kutsu liittyi siihen julkiseen kohuun jonka radio-ohjelmani Ristivetoa yhtäkkinen lopettaminen lokakuussa oli aiheuttanut. Jouduin olemaan lehtien sivuilla kauan, pilapiirtäjien ja kolumnistien kynsissä, kaikenlaisten kirjoittajien riepoteltavana.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen lähetti minulle tukikirjeen puhujamatkaltaan YK:n yleiskokouksesta New Yorkissa. Se vuoti julkisuuteen ( ei niinkään minun kauttani), ja yhtenä kauheana aamuna Ilta-Sanomien etusivu huusi kuvien kanssa uutista:
”Kekkonen lähetti kirjeen Istalalle…” Se oli paha paikka – kirje oli yksityinen eikä siitä tiennyt alun perin kuin perheeni ja esimieheni Yleisradiossa. Tämän päivän mediaseksikkäästä tekstiviestittelyperspektiivistä tuo presidentin vuoden 1970 tukikannanotto vaikuttaa lievältä kuin vesivelli, mutta voin vakuuttaa, että Kekkosen tekemiset noteerattiin tiedotusvälineissä. (Jälkeenpäin sain tietää, että presidentti oli itse toimittanut tiedon kirjeestä julkisuuteen.)

Kekkosen kannanotto puolestani oli esim. Aamulehden silloiselle päätoimittajalle Raino Vehmakselle niin liikaa, ettei hän sanonut uskovansa ko. kirjeen olemassaoloon lainkaan. Viestinnän professori Pertti Hemanus sitten todisti teoksessaan Reporadion nousu ja tuho nähneensä ko. kirjeen omin silmin.

Se oli melkoista mylläkkää, eikä aina niin mukavaa kohteelleen. Käsitykseni on, että Mika Waltari tapaamalla minut halusi osoittaa myötätuntoaan.

Kun sitten kahvit oli juotu, viinerit syöty ja keskustelut keskusteltu, tuli sopiva hetki tehdä lähtöä. Kiittelimme, siirryimme eteiseen. Waltari sanoi minulle jotenkin näin: ” Kun nämä julkisuuden laineet nyt käyvät Teidän ympärillänne näin kovin korkeina, niin minä toivotan Teille rohkeutta ja kestokykyä ottaa vastaan nämä Sallimuksen sohaisut.”
Minä siihen jotensakin järkyttyneenä:” Kiitos… niin, kai on yritettävä kasvattaa niin paksu elefantinnahka, ettei sitä mikään kovasti koske. Kai minun sitä on yritettävä…”
Se riitti. Waltari otti käteni molempiin käsiinsä, katsoi nätisti ja sanoi: ” Kuulkaas nyt, toimittaja - Tehän olette siellä teatterikoulussa – Teistähän tulee taiteilija… Se ei onnistu,
se elefantinnahan kasvattaminen, minä voin vakuuttaa Teille. Minä olen vuosikymmeniä sitä yrittänyt, mutta voin kertoa: ei onnistu!” Siinä vaiheessa ulvoin jo ääneen, kyyneleet tippuivat Waltarien eteisen matolle ja Jomppa työnsi minut ulos ovesta käytävään ystävällisesti mutta jyrkästi.

Sellainen oli vierailu Mika Waltarin luona. Kahden viikon kuluttua Jomppa soitti - oli ilmeisesti saanut puhelinlaskunsa maksetuksi. ”Mika soitti”, ilmoitti Jomppa.
Minä tietysti kysymään, oliko tullut mitään kommentteja meidän vierailustamme. Oli.
Mika Waltari oli sanonut:” Se oli oikein miellyttävä ihminen se toimittaja… Kaikkein mukavinta hänessä oli se, ettei hän edes yrittänyt vipata minulta mitään!”

Voiko tuota waltarimaisemmin sanoa?

Jälkinäytös tuli kuitenkin vielä parin viikon kuluttua. Äitini huomasi Suomen Kuvalehdessä Mika Waltarin uuden tekstin, runon jonka hän oli äskettäin lähettänyt julkaistavaksi. Se on tällainen:

Sinä joka sallit ihmisen (1970)

Sinä armahtavaisin
laupias, joka
sallit ihmisen.

Enää tyydyn vain
koko maailmaan.
…
…minä, joka kaiken ikäni olen taistellut vain
väkivaltaa vastaan

alan hitaasti, hyvin hitaasti olla valmis
kypsynyt jopa väkivaltaan,
jos se kerran on enää ainoa keino
ja sinun tahtosi, ylhäisin.

Siis: eikö ole parempi
kerta heitolla
pestä puhtaaksi koko maailma,
jotta kerran ihmiskunnan pienet lapset
saisivat nauraa ja hymyillä
ilman pelkoa, nälkää, tauteja, auktoriteetteja.

Unelmahan se vain on,
mutta olen valmistautunut kun kerran
kaikki alkaa jo olla ovella melkein
kuin viittä vailla
(ei ikinä itseni tähden, vaan maailman
mielettömän kärsimyksen ja tuskan tähden)

sinun valtakuntasi vihdoin.

Tämä ainoa kotimaa,
pieni maapallo sinun ikuisuudessasi
joka silloin ehkä joskus voisi
hymyillä avaruuteen.

En tyydy enää vähempään.
Ja tiedät itse parhaiten.

Yhden ihmisäänen voi aina vaientaa
liiankin helposti, kammottavan helposti,

Mutta kokonaisen sukupolven ääntä
ei voi vaientaa.
Siksi:
Nuoret ihmiset kaikissa, kaikissa maissa -

Näin Mika Waltari tietääkseni viimeisessä runossaan… Hattu päästä tuollaisen kunnianosoituksen edessä…
Siinä tarina vierailusta Mika Waltarin luona, kun ikää oli 23 ja sielu vereslihalla… Vaikka olin arvostanut Mika Waltarin tuotantoa jo 12-13-vuotiaasta saakka, nousi tuo kohtaaminen tietysti yhdeksi elämäni temppelihetkistä, sellaiseksi sen nimitin… Ymmärrätte varmaan, miten korkealle tuon rakastamani kirjailijan tuen tuossa elämäntilanteessa nostin… *
Entä Mika Waltari-seuran matkakertomus huhtikuulta 2010 ? Sen saatte kuulla Yle Radio 1:sta maanantaina 26.4. klo 9.05. Ja Yle Puheesta saman viikon lauantaiuusintana klo 13.03.Tai noukkia kuunneltavaksenne Yle Areenasta seuraavan parin kuukauden ajan…