Hautalan vähemmän tunnetusta tuotannosta tekee erikoisen se, että siitä löytyvät kaikki aikakauden hyvät puolet ja siitä puuttuvat 60-luvun lopun, ja muunkin suomalaisen iskelmän, pahimmat maneerit.
Mutta 90% kaikesta on edelleen paskaa ja siihen 10 prosenttiin uudesta mahtuu paljon mukavaa, älykästä, osaavaa, musiikkia.
Small Facesin pitkä mutta hienovarainen harppaus kohti psykedeliaa.
Roisin rhythm & bluesin tulkitsija sukeltaa soulin ja funkin syövereihin.
Fuzz-kitaran ruhtinas parhaassa vedossaan.
Perreyn ja Kingsleyn toisella albumilla Kaleidoscopic Vibrations (Vanguard, 1967) pääinstrumenttina on moog-syntetisaattori.
Siinä missä teinit kuuntelivat The Beatlesia ja muita brittiläisiä beat-yhtyeitä, vaihtoivat heidän vanhempansa vapaalle Herb Alpertin & The Tijuana Brassin – tai tuttavallisemmin vain TJB:n – tahtiin.
L’Amitie (Vogue, 1965) on Françoise Hardyn neljäs albumi ja yksi hänen parhaista 1960-luvun levyistään. Aiempien albumien tapaan se sisältää etupäässä Hardyn omia sävellyksiä.
Speedy Westin ainutlaatuinen pedal steel -soitto toi hänelle myös levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa vuonna 1951. Steel Guitar -kokoelmalevy on mainio esimerkki Speedy Westin soundista.
Underground on autotallipsykedelian helmi, joka viimeistään todistaa vääräksi sen luulon, että tämä bändi olisi ollut vain tuottajan mestaroima statistiryhmä.
Vaikka kansainvälinen maine koitti Bob Marleylle ja The Wailersille vasta 1970-luvulla, yhtyeen varhaisella tuotannolla ja tyylillä oli merkittäviä heijastusvaikutuksia myös brittiläiseen popkulttuuriin.
Kenny Burrellin joululevy on aivan ehdotonta taustamusaa joulun valmistelulle, lahjavalvojaisiin ja sen avulla saa aattoiltana koko perheen rauhoittumaan joululahjojen avaamisen aiheuttamasta tunnemyrkystä.
Vaikka pop- ja rockartistien joululevyjä oli julkaistu jo aiemminkin, Spector halusi nimenomaan todistaa, että tuiki tutut jouluklassikot voidaan esittää tuoreella tavalla ja ajankohtaisella soundilla.