The Electric Prunes oli amerikkalainen garagerock-yhtye, joka sai alkunsa Los Angelesissa vuonna 1965. Perustajajäseninä olivat basisti Mark Tulin, kitaristi Ken Williams sekä laulaja James Lowe. Yhtyeen nimi oli aluksi Jim And The Lords, ja se harjoitteli Tulinin perheen autotallissa innoittajanaan Beatles, Rolling Stones sekä amerikkalaiset surf-yhtyeet. Asiat alkoivat edetä perhetuttavan tutustutettua heidät tuottaja/äänittäjä Dave Hassingeriin, joka oli työskennellyt mm. Rolling Stonesin Aftermath-levyn sessioissa. Yhtye solmi Hassingerin kautta sopimuksen Reprise-levy-yhtiön kanssa, värväsi uusiksi jäsenikseen kitaristi James Spangolan ja rumpali Preston Ritterin ja muutti nimekseen The Electric Prunes.
Kvintetin ensimmäinen single, vuonna 1966 julkaistu Ain’t It Hard jäi vaille mainittavampaa huomiota, mutta seuraavat julkaisut, I Had Too Much To Dream (Last Night) ja Get Me To The World On Time, nousivat suoraan Billboardin Top 20 -listalle. Nämä singlet kiteyttivät hyvin Electric Prunesin ominaissoundin, joka oli mainio yhdistelmä Rolling Stones -vaikutteista garagerockia höystettynä sähäköillä fuzz-kitaroilla, psykedeelisillä sävyillä ja efekteillä, joita taidokas tuotanto studiossa tehosti entisestään.
Yhtyeen debyyttialbumi The Electric Prunes: I Had Too Much To Dream (Last Night) (Reprise, 1967) jäi kuitenkin epätasaiseksi. Levy koostuu etupäässä ulkopuolisten ammattisäveltäjien bändille rustaamasta materiaalista ja sisältää hittibiisien ohella myös useita huteja. Electric Prunesin solmima levytyssopimus oli tuon ajan tapaan varsin karu ja jätti kaiken kontrollin ja päätösvallan tuottaja Dave Hassingerille, olipa kyse sitten biisivalinnoista tai tuotannollisista ratkaisuista. Tällä oli myöhemmin kohtalokkaita seurauksia yhtyeen uralle.
The Electric Prunesin toinen pitkäsoitto Underground (Reprise, 1967) on edeltäjäänsä huomattavasti onnistuneempi. Yhtye sai tällä kertaa hääriä itsenäisemmin studiossa, koska Dave Hassinger tuotti samaan aikaan Greatful Deadin esikoisalbumia. Tämä oli bändin kannalta erinomainen asia. Vaikkei Underground poikinutkaan yhtään hittisingleä, se on debyyttiä selvästi vahvempi kokonaisuus, sekä myös sovituksiltaan uskaliaampi ja vaikutteiltaan moniulotteisempi. Levy sisältää enimmäkseen yhtyeen omia sävellyksiä ja sen kohokohtia ovat hypnoottinen avausraita The Great Banana Hoax, mystinen balladi Wind-Up Toys, räväkkä Hideaway sekä lähes eeppisiin mittasuhteisiin kasvava finaali Long Day’s Flight.
The Electric Prunesin seuraavaa albumia Mass In F Minor tuottamaan värvättiin David Axelrod, joka oli myös säveltänyt ja sovittanut koko levyn materiaalin. Kyseessä oli konseptialbumi, jossa yhdistyivät happorock, gregoriaaninen laulu ja uskonnolinen mystiikka. Yhtyeen alkuperäiset jäsenet soittivat levyn joillakin raidoilla, mutta tuotantokulujen säästämiseksi heidät korvattiin pian studiomuusikoilla. The Electric Prunesin nimissä julkaistiin tämän jälkeen vielä kaksi albumia, mutta näillä levyillä ei ollut enää mitään tekemistä alkuperäisen kokoonpanon kanssa.
The Electric Prunesin uran ankea loppu ei kuitenkaan mitätöi yhtyeen saavutuksia. Underground on autotallipsykedelian helmi, joka viimeistään todistaa vääräksi sen luulon, että tämä bändi olisi ollut vain tuottajan mestaroima statistiryhmä. Kyseessä on biisimateriaaliaan, kanttaan ja konseptiaan myöten loistava levy, joka ansaitsee tulla säännöllisesti pyöritetyksi levylautasella.