Kuinka kauan olla saan - siinä uskossa että Kristiina Hautala on yhden hitin ihme? Ei hänellä suuria hittejä paria enempää toki ollutkaan. Muitakin loistokkaita biisejä löytyy kyllä niidenkin edestä, vai pitäisikö sanoa että takaa?
20 Suosikkia sarjan levyn esitteleminen levylöytönä ei äkkiseltään kuulosta kovin omaperäiseltä. Viileämpää olisi toki ollut ottaa käsittelyyn vaikkapa joku Hautalan vinyylisingle neljänkymmenen vuoden takaa - levy jota ei taatusti kukaan löydä koskaan mistään. Mutta koska haluan lukijoiden oikeasti perehtyvän artistiin hieman syvemmin, on paikallaan nostaa esiin CD-kokoelma, joka saattaa jopa jossain joskus jonkun silmään osuakin.
Hautala levytti vuosina 1966-1970 muutaman single- ja EP-levyn. En koskaan - 20 Suosikkia (Warner 1996) on ainoa mahdollinen tapa tutustua naisen tekemisiin yhtään kattavammin.
Kristiina Hautala on artisti jolta suuri yleisö tuntee lähinnä jutun alussa siteeratun kappaleen En koskaan. Kaikki eivät tosin välttämättä osaa yhdistää artistin ja kappaleen nimiä toisiinsa. Mainitun, Dusty Springfieldin maailman maineeseen nostaman, alunperin italialaisen, You don't have to say you love me:n suomalaisversion lisäksi Hautala on levyttänyt muitakin kelvollisia ja ajattomia teoksia joista ei tullut hittejä. Näin kävi ehkäpä siksi että niistä puuttui siirappisuutta ja lapsellisia hokemia, joita toisinaan myös iskeviksi kertosäkeiksi mainitaan.
Hautalan vähemmän tunnetusta tuotannosta tekeekin erikoisen se, että siitä löytyvät kaikki 60-luvun suomi-popin hyvät puolet; nuori, kaunisääninen (ja kaunis) nainen tulkitsee taiten tehtyjä ja hyvin orkestroituja teoksia. Samaan aikaan kappaleista puuttuvat aikakauden, ja yleisemminkin suomalaisen iskelmän, pahimmat maneerit. Poissa ovat patetia, suru, katkeruus ja epätoivo.
Tuntemattomammasta tuotannosta hieno Tienristeyksessä pohtii nuoren naisen ajatuksia ja elämäntilannetta aikuistumisen kynnyksellä. Lähestymistapa on toteava, suorastaan cool. Lämmin ja lupsakka Katri Helena olisi tehnyt kappaleesta jenkkaversiona hitin, joka löytyisi jokaiselta 60-luvun kokoelmalta. Sekään ei tietenkään olisi ollut huono vaihtoehto.
Kristiina Hautalan viileän ajattoman tulkinnan taustalla saattaa olla niinkin yksinkertainen syy kuin että hän on ruotsinsuomalainen ja ruotsinkielinen. Ennen kuin hänet päästettiin irti levytysstudiossa, laitettiin tukholmalaisesta lähiöstä Helsinkiin kuskattu nuori nainen vuodeksi suomen kielen ja ääntämisen kurssille. Etäisyys esityskieleen ja -kulttuuriin ei ole välttämättä huono ominaisuus.
Vuonna 1968 Hautala edusti Suomea Lontoossa pidetyissä Euroviisuissa kappaleella Kun kello käy. Parhaiden suomalaisperinteiden mukaan hän jäi viimeiseksi saaden yhden pisteen Norjalta. Suomalaisesta viisuperinteestä poiketen biisi on kuitenkin varsin mainio. Jos minua pyydettäisiin esittelemään 60-luvun teos, joka edustaa tulkinnallisesti poliittista laululiikettä olematta sen kummemmin poliittinen ja joka parhaiten enteilee myöhempää ultrabra-henkistä agit-poppia, saattaisi se olla juuri tämä kappale.
Jos törmäät levylaareja silmäillessäsi En koskaan kokoelmaan, nappaa levy mukaasi. Tiedossa on vastinetta rahoillesi.