”Miksi aina Blur, miksei Oasis?”
Luin Nick Hornbyn High Fidelityn - kirjan kertaalleen, taas. Keskustelemme siitä Maija Vilkkumaan ja Epe Heleniuksen kanssa TV 1:n kesäsarjassa jakson verran (10 kirjaa rakkaudesta).
Jutta Urpilainen, miksi ihmeessä et heittäytynyt verkkosukkanaiseksi? Huulipunaa huuleen, korkkaria alle ja sääret pöydälle.
Vanha voi olla se tuleva radio? Epäohjelmat ovat tuore lähetysvirta!
En tajunnut myöskään Seattlesta mitään, Ruisrockin Nirvana-keikalla menimme Rumban edesmenneen perustajan Rami Kuusisen ja Heikuran Pasin kanssa kaljatelttaan.
Tunnistan ällöttävän hoviniiauksen myös Madonnan omista dokkareistaan. Huoneissa ja sängyissä kieriskelevä staff ei ole tunnu aidolta.
Taksipetteri inttää ja inttää, että onhan mulla pakko olla mielipide jonkun niistä kymmenistä Mattilan siskojen biiseistä.
Kun on viettänyt ensimmäisen irtioton kodistaan tanhumatkalla, on varmaan aika looginen polku Hehkumon faniksi.
Mustavalkean imagon ja upeasti tuotetun levyn jälkeen pettyy katsellessaan 24-vuotiasta pikkutyttöä tepsuttamassa legginsseissään livenä Roskildessa.
Eivät kaikki Young@Heartinkin jäsenet näyttäneet tajuavan kuoronjohtajan valitsemia kappaleita, mutta heillä oli tulkinnan sijaan vahva halu esiintyä, olla esillä. Joskus sekin riittää.
Miksi ihmeessä tällaiseen savolaiseen citysinkkuun iskee Kanadan perukoilla tehty countrypoljento? Miksi minä itken tällaisen edessä? Ei järki riitä.
Se tuntuu loogiselta, että ohjaaja valitsee alkuun biisin, auto ajaa, tarina alkaa, tekstejä on rullattava. Samaten lopussa. Aristoteleellinen järjestys, näin se menee.