Eksyin kaikessa lauantaisaunarauhassa FST5:lle, tosin surffailijana.
Norjalaisessa Talvisuudelma (2005)-elokuvassa nainen ottaa käteensä puhelimen, järkyttyneenä.
Hän istuu lysyssä kuunnellen puhelinvastaajaa, ja samalla taustalla soi Jeff Buckleyn Hallelujah.
Voi niitä onnekkaita, jotka eivät tunnista biisiä! Heillä leffa jatkui, eipä mulla.
Alan tuskailla oman pään triviaa. Piirretäänpä mielen kartta:
Ai jaa, naisella on joku suru, pitää tsekata infosta-Buckley hukkui-kuulin biisin ekan kerran piraattikassulta jossain Etelässä, oliko se Turkki?-mikäs sen uskovaisen mimmin nimi oli Suomen Idolseissa, joka lauloi tämän?-Myöhempien aikojen kirkko paloi poroksi Tampereella-pitää kuunnella uudelleen Sonyn re-masteroitu: So Real:Songs from Jeff Buckley - antaakohan ne soida tämän biisin kokonaan-eikö se ole liikaa leffalle-mikä tolla naisella on …
Mikä biisi kantaa kuvaa?
Olen rakastunut jo pienenä sellaisten leffojen lähtöön, jossa on käytetty biisiä.
Olen katsonut kymmeniä kertoja Blondien Call Me’n American Gigolossa sekä Montenegron Faithfullin Ballad of Lucy Jordan’in. Se tuntuu loogiselta, että ohjaaja valitsee alkuun biisin, auto ajaa, tarina alkaa, tekstejä on rullattava. Samaten lopussa. Aristoteleellinen järjestys, näin se menee.
Mutta, millaisella biisillä sä kuljetat tarinaa keskellä elokuvaa? Miten se liimataan mukaan?
Väitän, että ohjaajan tulee tietää laajasti musiikkia onnistuakseen. Iso käsi Tarantinolle ja Almodovarille.
Tähän samaan kummastelen:
Amerikkalaista tv-sarjatehtailua, aloittiko muuten LOST sen? Viimeinen neljä-viisikin minuuttia tarinasta soitetaan biisiä, ja kelaillaan naamoja, ihmisiä, usein hidastettuna tai flash backinä. Kun ruudussa on lentokoneesta selviytynyt paksunaama, ja taustalla soi Radiohead, niin mitä minulle kerrotaan? Ohjaaja tietää populaarikulttuurista paljon? Mies on haikea? Jerry Bruckheimerin tuotannoissa systemaattisesti tehdään sitä, mistä se kertoo? Eikö kässäriä ihan piisaa loppumetreille?
