Istuin ystävieni kanssa irlantilaisessa pubissa. Meitä oli kolme naista ja yksi mies. Valitettavasti minulla ja miehellä oli suhde: Neil Youngiin. Kahdella seurueen naisilla ei ollut. Olimme tylsää seuraa heille, ja parasta toisillemme.
Minun faniuteni ei ole pilkunviilausdetaljeja, se on miltei ainoastaan emootioita.
Hän taas tuntee kaikki levyt, kannet, biisit, dvd:t. He viettävät vuosijuhlaa erään toisen Neil Young-hullun kanssa: asettelevat levyt sohvalle, ja toisen pitää arvata miltä levyltä soiva biisi on.
Toisaalla Tampereella on muutaman miehen poppoo Neil Young-illanistujaisissa, he katsovat dvd:tä ja kuuntelevat musaa. Samaisessa kaupungissa eräs kolmas miespuolinen kaverini pitää baarissaan muusikolle omistettua alttaria .
Mikä näitä miehiä vaivaa, ja mikä ihme minua, Naista vetää Neil Youngin tykö? Onko jossain maailmankolkassa toinenkin nainen, joka tunnustaa samaa uskontoa? Ilmoittaudu heti!
Katsoin eräs sunnuntai silittäessäni Heart of Gold -konserttitaltioinnin Nashvillestä (2006), joka on suuresti arvostamani Jonathan Demmen käsialaa. Se on täydellinen live! Se on käsikirjoitettu (välispiikit mietitty, taimattu, ohjattu ja leikattu upeasti flow’hun) ja taustalaulajissa mm jumalainen Emmylou Harris….Usean biisin aikana pistin höyryraudan alas, ja itkin. Se on niin sydäntäsärkevän kaunista , ja käy suoraan salattuihin (mitä?) kipeisiin pisteisiin. Suloista kaihoa, jotakin on jätetty taakse.
Miksi ihmeessä tällaiseen savolaiseen citysinkkuun iskee Kanadan perukoilla tehty countrypoljento? Miksi minä itken tällaisen edessä? Ei järki riitä.
Se tekee saman kuin vanhat mustavalkeat valokuvat! Tuoksuu auringonpolttamalle hiekalle, ja lapsuuden toivolle: kaikki on edessä. Siinä on paljon tuttua, ja tunnistettavaa. Kuin ensimmäinen oma huone.
Naisten hurahtamista musiikkiin selitellään usein miesten vaikutuksella meihin. Ikään kuin ämmillä olisi omat musiikkipäälliköt kaksioissa valitsemassa sopivat fanitettavat.
Eikös se nyt kuitenkin ole niin, että musavalintoihin vaikuttavat usein hahmottomatkin tunnetilat, kuvat tai tuoksut. Jokin paikkakin tekee artistin rakkaaksi. Kommunikaatiolla miehen tai rakkaan ihmisen kanssa on tärkeä osa, mutta joskus se voi olla reflektointia sisäisestä mielihyvästä. Ei kaikki tarvitse selittyä punkassa vietetyllä yhteisellä hetkellä.
Comes a Time -kansikuvaa (1978) katsellessani ajattelen, että muistan sen niin kaukaa. Se on seurannut mua läpi aikuisuuteen.
Noh, nyt me kaikki miehet ja minä menemme vetistelemään keikkoja. Hurraamaan herkkiä tuntojamme, ja iloitsemaan, että Niilo jaksaa vielä skittaansa vinguttaa.
Herra Young tulee Eurooppaan, ja kaikki yllä mainitsemani miehet menevät Köpikseen.
Nainen valitsee Berliinin (26.2.2008), koska … mä olen sen arvoinen.
Quote:
”Epäilemättä levyt ovat saaneet minut rakastumaan. Kuulen jonkin uuden jutun, erilaisen soinnun, joka sulattaa minut täysin, ja ennen kuin huomaankaan, etsiskelen jo jotakuta, ja ennen kuin huomaankaan, olen löytänyt hänet. ” (Nick Hornby: High Fidelity)
