Rob, levykauppias Britanniassa, ja hänen ”myyntitiiminsä” Barry & Dick tekevät tarinassa kaikkensa, jotta maailmasta katoaisi roskamusiikin ostajat. Kaikkien tulisi tunnustaa heidän kanssaan samaa makua, ehdotonta totuutta oikeasta valinnasta. Paikoitellen he kieltäytyvät myymästä ”sontaa”.
Millaisia traumoja levykauppiaat ovatkaan meille tehneet?
Ne pelottavat musanatsit, joita piti lähestyä kunnioittaen ja faktat hallussa.
Aika ennen nettiä oli haastavaa, siinä olit ammattilehdistön ja kuulopuheen perusteella hakemassa identiteettiäsi mitättömien valikoimien äärellä kotikaupunkisi ainoan pop-kuninkaan edessä. Leimaantuminen oli kamalaa, joten ei sieltä Emmylou Harrista voinut hakea.
Itse koin vapautuksen muuttaessani Tampereen suuntaan.
Opiskellessani Orivedellä kuulin musadiggareiden jauhavan The Clashista.
Olin päättänyt hankkia itselleni sellaista statusta, ja menin hatarilla tiedoillani Kyttälänkadun Epe’siin. Ultracoolilta (!) vaikuttavassa putiikkissa oli mykkiä miehiä, jotka selasivat vinyylejä kyyryssä. Vihaiselta näyttävä aikamies oli tiskin takana, enkä yht’äkkiä kyennyt pätemään.
Nappasin levyn, maksoin ja matkasin bussilla takaisin opistolle. Kun illalla punkkuringissä porukalla kuuntelimme Crass –yhtyettä (70-luvun lopulla UK:ssa vaikuttanut anarkistinen punk-bändi) tuli meiksistä hetkeksi omituinen yllättäjä. En paljastanut tätä ikinä kenellekään.
Millaisia taivaita levykauppiaat tekevätkään meille?
Astuin aikaa tappaakseni kuukausi sitten Helsingin Digeliukseen , pahvintuoksuiseen ja siistiin kauppaan. En hakenut mitään tiettyä, mutta en ole lähtenyt tyhjin käsin sieltä ikinä. Selasin reggaet, ja käsiini tarttui Toots and The Maytalsin tuplacd.
Kassalla omistaja ja levyasiantuntija, Emu, kysyi: ”Eiköhän me laiteta soimaan?”
Siihen minä, että ostan sen kuitenkin, mutta kuunnellaan toki yksi biisi.
Katsoimme toisiamme silmiin, ja yhteen ääneen sanoimme: ”Funky Kingston”.
Kuuntelimme siinä kuin kaksistaan, kauppias hymyillen ja asiakas tanssien.
Ei tällaista tapahdu edes elokuvissa.
Levykauppa yhteisönä?
Mikkelissä perustettiin joitakin vuosia sitten tavallinen musiikkiliike.
Veikkasin vuoden elinikää, ja eihän sitä tietenkään enää ole.
Hyllyssä oli pölyisinä pari Sillanpäätä ja Dionia. Yön DVD, normaalihinnalla.
Anttiloille ja Free Record Shopeille ei kukaan mahda mitään, mutta musiikin suurkuluttajat ovat avainasemassa.
Kaupassa tulee olla taikaa.
Myyjien tulee olla herkillä, sillä on kyse todellisesta tarpeesta: avaimesta asioihin ja kiteytymien hausta.
Olisiko moderni musiikkikauppa arvolatausvapaata kommunikointia?
Uskaltaisinko ostaa sieltä countrya ilman kasvojen menetystä?
iTunes huolii luottokorttini, mutta kuka siellä tylyttää tai hymyilyttää?
