Kaikilla meillä on rumat menneisyytemme. Jollakin se voi olla Top Gun ja toisella Bogart Company. Ei se mitään, jos kehitys on vienyt parempaa kohti. Top Gun vaihtui Twin Peaksiin ja Bogartista tuli Pet Shop Boys.
Mutta mitä tapahtuu niille, joita populaarikulttuurin henkinen lama ja pettymys vie ylhäältä alaspäin? Onko toivoa paranemisesta?
Vein eilen parit levyt divariin
Sigur Ros lähti. Kulttuuritalon keikka oli korviaviiltävää, huonoa performanssia.
Niin lähti myös The Flaming Lips. Somewhere Over the Rainbows on ainoa diggaamani biisi. Muisto vuoden 2000 Roskildesta : edellisenä iltana kuoli festarimutaan yhdeksän Pearl Jamin fania, ja koko teltta suri, itki ja lauloi mukana. Liian kipeää adressia, eikä oikeastaan mitään tekemistä bändin todellisen uran kanssa.
Olen kävellyt ulos kesken Michael Jacksonin stadionheiton (1997), se oli hulluuden sumentamaa pömpöösiä.
En tajunnut myöskään Seattlesta mitään, Ruisrockin Nirvana-keikalla menimme Rumban edesmenneen perustajan Rami Kuusisen ja Heikuran Pasin kanssa kaljatelttaan.
Pönötimme karhut kourissamme ja katselimme yhden 90-luvun tärkeimmän bändin keikkaa kaukaa, vähän nyökytellen, ja iloisena vapaasta tilasta ympärillämme.
Fuck Björk” –t-paidoilla olisi Reykjavikissa varmasti menekkiä
Ihmettelin myös Bonon kiipeämistä Ruisrockin päälavan katolle (1982) . Mistäköhän miehisen uhon linnakkeesta irkkupoppoo on vapautumassa? Onko tästä mihinkään?
Pilkkakirvestä heilutin kaksin käsin The Smithsin kukkakimpulle nuoruuteni Provinssirockissa vuonna 1984. Se oli, se oli, jotain mitä en tajunnut, tai ollut kohdannut aiemmin.
Olen nähnyt 45 minuuttia tekotaiteellista ja vaivaannuttavaa syntikkapoppia esittävää Björkiä Glasgow’ssa 1990-luvulla. ”Fuck Björk” –t-paidoilla olisi Reykjavikissa varmasti menekkiä, mutta ei Islanti siihen taivu.
Tunnustan vielä yhden viime kesältä. Söin katkarapuja ja join valkoviiniä Köpiksessä samaan aikaan kun Nick Cave nousi Roskildessa lavalle. Oikeasti. Please. Ei pysty, ei kykene, ei tajua. Enkä jaksa aina ottaa kaatokänniä päästäkseni Caveen.
Depeche Moden viimeisin visiitti (2005) Suomessa kannattaa minun myös unohtaa, mutta muistaa uuden konsertin tullessa taas myyntiin. Se ei ole minua varten. Ei enää sitä pullistelua, ja ”Hey, co’moon!”-patsastelua.
Onko turhautuneen popnarkkarin elämä siis ohi?
Onko terapialla mitään vaikutusta? Kai jokin näistä kaduttaa, ja nyt tajuaa asioiden oikean suuruuden? Bono sai jotakin aikaan, eikö? Nirvanan tuotanto toi iloa? Björk oli hyvä siinä dogmassa, nii-ii?
Pidän kädessäni divarirahoillani hankkimaani tupla-levyä: The Sound of The Smiths. Kaikki helmet re-masteroituina! Toisessa kädessä on lippu Kaapelin keikalle 27.6. 2009 Siellä se valaistunut nainen seisoo eturivissa katse anoen: ”Anteeksi, Morrissey, olin silloin liian nuori ja tyhmä.”
To do
Lue Antti Nylén: Pyhä Morrissey
Osta Meat Is Murder –t-paita
Kuuntele The Sound of The Smiths –tuplacd:ltä kaikki biisit sanojen kanssa (yht 45 kpl:tta)
Jonota Morrisseyn uutta levyä Years of Refusal (18.2) , single I am Throwing My Arms around Paris soi jo.
Kippistä lasillinen viiniä toukokuussa miehen täyttäessä 50 vuotta
Onnittele itseäsi, jos olit Kaapelilla katsomassa 2006 edellistä konserttia
Tsekkaa YouTubesta erilaisia versioita upeasta There Is A Light That Never Goes Out -biisistä
