Päivän tärkein päätös näin ruohonjuuritason työläisenä on se mennäkö syömään lohta kylmäsavusalaatissa vai lohta uunissa laitettuna. Valitsin uunissa laitetun lohen. Ja se valinta oli lähellä muuttaa elämäni. Pitkin vetävin askelin kuljin pitkin Yle-kompleksin pitkiä vetäviä käytäviä. Lähellä lounaspaikkaa oli ovessa lappu. Trumpetin koesoitto ja nuoli käytävälle eteenpäin. Pysähdyin. Vedin syvään henkeä. Ja olin hetken hengittämättä. Tähän astisen elämäni viisi pisintä sekuntia kuluivat. Näin elämäni historian soljuvan verkkokalvoilla kuin pikakelauksena. Ja voin taata ettei se ollut mukavaa katsottavaa. Eikä sitä paitsi sen enempi analysointi saati esittely sopisi lainkaan näin hyvän maun ja korkeiden eettisten arvojen ohjaamalle perhekanavalle.

Toivottuani järkytyksestä jatkoin matkaani alkuperäisen suunnitelman mukaisesti lounastamaan sitä uunissa valmistettua lohta. Nam. Se oli hyvää. Kuten aina kyseisen paikan lounaat ovat. Nautin lounaan mukavien kollegojen seurassa, keskustelimme Tsetseenian tilanteesta ja Gambian sademetsien gorillojen huonoista olosuhteista. Sivusimmepa hieman "Maajussille morsian" -ohjelmaa, kas kun sitä juontaa ihqu Mia. Entinen työkaverimme. Ruokailun ja kahvin jälkeen oli aika palata työpisteeseeni. Annoin kalapalasten pudota suuren vatsani poimuihin ja haaveilin lohenkalastusretkestä Kuolan niemimaalle. Rauhoituin tutun turvallisen juontajan ääneen joka soljui eetteristä korviini. Sitten kuulin jotain muuta.

Jostain kaikui korviini trumpetin ääni. Oliko se todellista vai ei, jäi epäselväksi. Mutta ihan kuin olisin kuullut sen kutsuvan äänen. Palasin taas ajatuksissani sen oven ääreen jossa luki "trumpetin koesoitto". Miksi en tehnyt tälläkään kertaa muutosta päivätablizaani? Miksi en hylännyt uunissa haudutetun lohen kutsua? Miksi käännyin lounasravintolaan kulkevaan käytävään enkä kävellyt suoraan koesoittoon? Miksi? Warum?

En ole varma mitä olisi tapahtunut jos olisin tuon ratkaisevan askeleen ottanut. Mitä jos olisin kävellyt trumpetin koesoittoon ja tarttunut trumpettin ja puhaltanut. Mitä jos sieltä trumpetista olisikin soljunut taivaalle lumoavan kaunis ääni, virheetön soitto puhtaalla ansatsilla. Mitenköhän se ansatsi muuten kirjoitetaan? Jos näin olisi käynyt, en istuisi tässä nyt kirjoittamassa tätä pakinaa vaan ison levy-yhtiön prameissa toimitiloissa allekirjoittamassa levytyssopimusta maailmanympärikiertueeni aikataulua samalla suunnitellen. Hemaisevan seksikäs pörröpäinen sihteerini kiikuttaisi sovitettavaksi stailistini ehdottamaa uutta borsalinoa levyni kansikuvaan. Viikon päästä levyjulkkareissani olisivat paikalla kaikki. Mia, Linda, Viivi, Mette ja Matti-Esko. Muista vähemmän tärkeistä nyt puhumattakaan. Kaikkien naistenlehtien seurapiiritoimittajat olisivat paikalla, mutta minä antaisin exclusive -haastettelun vain ja ainoastaan Iriksen Piirille. Siitäs saisit Rita Tainola.

Seuraavaksi maailmankiertueeni aikana hengailisin trumpettini soiton säestyksellä mm. Formula ykkösten varikkoalueilla ja väillä söisin Kimin kanssa Mikkelin Vaakunassa lihapullia sinapilla. Joisin kalleinta samppanjaa ja sikailisin kännissä Luxin vessassa. Ajaisin lopulta 37-metrisen jahtini kiville Nuuksion erämaajärvellä ja joutuisin Matin kanssa samaan koppiin keskustelemaan Mika Kojonkosken merkityksestä norjalaiseen mäkihyppymenestykseen. Vapauduttuani kirjoittaisin kirjan. Elämänkertani. Tai oikeasti sen kirjoittaisi Jari Tervo, koska haluaisin sen olevan täynnä värikästä kielenkäyttöä ja kummallisia ihmiskohtaloita. Kirjani nimeksi tulisi: "Tätä se oli - elämää trumpetin koesoiton ja Kakolan välisessä todellisuudessa" - tai sitten vaan lyhyesti: "Trum petti". Kirjassani kertoisin millaista elämäni oli tuon maanantaipäivän koesoiton ja sitä seuranneen huuman jälkeen. Sekoiluistani, anteeksi ystävyydestäni Mian, Viivin, Lindan ja Meten kanssa. Ja Matti-Eskon. Matti-Esko pitää muistaa aina mainita kun se on niin habajamppa. Ja hyvä kirjoittamaan. Ehkä pyydänkin Matti-Eskon kirjoittamaan kirjani. Tai seuraavan kirjani.

Mutta. En mennyt siis koesoittoon. Elämäni jatkui lohensyönnin jälkeen ihan samanlaisena. Valmistelua aamuvuoroon, vähän kokoustoimintaa ja lopulta kohti viikonlopun vapaita ja kalaretkeä Puumalaan. Ehkä siellä törmään Miaan, Viiviin, Metteen ja Lindaan. Ja Matti-Eskoon. Tosin en tiedä minkänimisiä Puumalan pelloilla kulkevat lehmät ovat. Kenties siellä joukossa on yksi edellä mainituista. Ainakin Pamela siellä on. Se lienee Matti. Mutta ei Esko.

(tarina kuultu Ylen Aamussa 27.10.2006)

Olin siellä minäkin. Kiasman torilla lauantai-iltana (9.9.2006). Poliisien saartamana kolmen tunnin ajan.

Tarkoitus oli mennä vähäksi aikaa seuraamaan tilannetta, mutta kuinkas sitten kävikään? STT:n kollegan kanssa seurattiin torin tapahtumia ja huomaamattamme olimme mekin saarrettujen joukossa. Eihän siinä muu auttanut kuin jäädä paikanpäälle.

Poliisin toimet olivat kyllä tehokkaita. Ja massiivisia. Ensin paikalle ajoivat poliisin tarroilla varustetut bussit. Rajasivat osan torin reunasta mahdottomaksi ohittaa. Sitten koko torin saartoivat kypäräpäiset mellakkapoliisit. Mielenosoituksen järjestäjät olivat tiedottaneet tapahtumasta sen verran hyvin, että ei ollut iso ihme poliisien toimet. Jos ilmoittaa luvassa olevan "laittomuuksia" onhan järjestysvallan saavuttava paikalle estämään moiset toimet.

Aktivistit halusivat lähteä kaupungille alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, mutta eihän siitä mitään tullut. Poliisimuurin läpi ei ollut mitään asiaa. Ja käsirysyhän siitä oli seurauksena. Poliisien sulkuketju toimi ulkopuolisen silmin erinomaisen tehokkaasti, ei mitään provosoitumista vaan rauhallisen tyynesti otettiin vastaan sylkemiset, vesipyssyn roiskeet ja satunnaiset pullotkin. Ja kun joku "anarkisteista" uskaltautui liian lähelle, suojapleksit aukenivat hetkeksi - vahvat kädet tempaisivat sätkivän aktivistin muurin läpi ja ennen kuin pyristelevä mielenosoittaja ehti huutaa "kyttä on natsisika" hän huomasi olevansa poliisibussin sisällä odottamassa kuljetusta talteenottopisteeseen.

Aika pieni osa joukosta oli "oikeita aktivisteja". Suuri osa näytti olevan vain kaljapäissään uhoamaan tulleita nuoria. Kun mitään ei paikanpäällä tapahtunut, osa porukasta alkoi leikkiä piirileikkiä ja kisailla keskenään. Harva uskaltautui juoksemaan oikeasti kohti virkavallan valtaisaa liha- ja suojamuuria. Saarron keskelle jäi allekirjoittaneen lisäksi lukuisa joukko viattomia sivustakatsojia, jotka olisivat halunneet päästä kotiin. Mutta ei auttanut itku kansalaistottelemattomuuden markkinoilla. Piti odottaman pitkä tovi koleassa syystuulessa. Vihdoin vapaus koitti ja "innocent by-stander" pääsi kohti kotia ja sunnuntaiaamun työvuoroa.

Kuvia paikan päältä (c) JB 2006

Olen hurahtanut ötököihin! Kesän ajan olen zuumaillut maata kohti "sillä silmällä". Ja aina kun jossain vilahtaa mielenkiintoisen näköinen ötökkä, tähtään sitä makrolinssilläni ja annan palaa. Ei ole ötököitten kuvaaminen helppoa ei. Mutta ihan mielettömän kiehtovaa. Ne ohikiitävät öttiäiset ovat läheltä, makrolinssin läpi tarkasteltuna erinäköisiä kerrassaan. Jotkut pelottavia, jotkut tosi huvittavia. Laitanpa tähän malliksi yhden. Kommentoi, jos siltä tuntuu.

Sainpa käsiini uuden keittokirjan. Kaunis kirja jossa kannessa veitsi leikkaa sisäfilettä ja taustalla on punaviinipullo ja valkosipulia. Ei liene mikään ”Tässä oli itua – anorektikon muistelmat” tai ”Karpin maailma – vähähiilarisen elämän sietämätön keveys” teos siis kyseessä.

Radiostakin tuttu Vesa Toivanen on kehittänyt mielestäni mainion idean. Äijä on kysynyt joukolta – pienellä jiillä – suomalaisia julkimoäijiä mitä he laittavat tarjolle kun on aika käydä naisen sydämeen ruokasalin kautta.

Ja kyllähän aijät kertovat. Käytän tässä nyt omavaltaisen tasapuolisesti arvon herroista maskuliinista hellittylymuotoa äijä, josta ei kenenkään pidä pahastuman. Jos pahastuu, niin vapaasti voi lähettää valituksia punaisena tai valkoisena, rose ei kelpaa.

Alkupaloina Vesa Toivanen kertoo miksi on tämän hurmurin keittokirjan kasaan keittänyt. Kirjassakin mukana olevan suomalaisen professorin mukaan ihmisten käyttäytymiseen on evoluution myötä tullut ruoan tuominen naaraalle. Hyvän valkuisainepitoisen saaliin naaraan kanssa jakanut uros osoittaa kelpoisuutensa ja saa yleensä yhdistää perimäaineksensa naaraan perimäaineen kanssa. Voisiko asiaa enää kauniimmin kuvailla? Ruoan kautta on siis äijän tie muuallekin kuin naaraansa sydämeen. Eikun vinkkiä kirjasta hakemaan peräkammarien aikamiespekkopojat.

Ja kun tuo Pekko tuli mainittua niin mainitaan ensimmäisenä kirjan julkimoäijistä elokuvaohjaaja Timo Koivusalo, jonka resepti pitää sisällään siikaa ja slow motion –kastiketta. Pohjois-Karjalan Pasolini Markku Pölönen laittaa naiselleen vävypataa ja parisuhdepannukakkua. Pölönen ja Koivusalo kuuluvat kirjan luokittelussa yllättäen filmiäijiin. Tarjolla on myös tiedeäijiä, moottoriäijiä, teollisuusäijiä, vallan äijiä, musiikkiäijiä, urheiluäijiä ja monen sopan äijiä. Viimeeksi mainituista löytyy mm. Juice Leskinen, joka aarteelleen laittaa pastahurmaa halutessaan ”olla ihmisiksi”

Hurmurin keittokirja ei ole nimestään huolimatta pelkkä keittokirja vaan myös täynnä mukavia pikkutarinoita sekä ruokaa laittavista äijistä että itse ruoasta ja sen ympäriltä. Myös juomia sivutaan.

Aake Kallialan ja Sakari Kuosmasen suomalaiseen äijäruoanlaittoperinteeseen lanseeraama ”ruoanlaittoruoka” on myös mukana kun äijät kokkaavat lemmenruokaa. Armoitettuna napostelijana esitelty Mikko Juntunen on jokaisen äijän oman reseptin yhteyteen tarjoillut sopivan ruoantekoruokareseptin ja mitäs muutakaan löytyy elokuvaäijä Koivusalon kohdalta kuin Director’s Cut, marinoituja jumbokatkaravun pyrstöjä, oliiveja ja aurinkokuivattuja tomaatteja paahtoleivän päällä, juomaksi kuivahkoa valkoviiniä.

Kenenköhän äijistä ruoka-annos on ”Pöytähän lyöty pihvi” – no Mietaan Jussin tietty. Entäs ”Viitoskassan kaunottaren kuhavuoka”? Nyt tarvitaan hieman biisitietoutta: kyse on nimittäin Miljoonasade –yhtyeen keulaäijän Heikki Salon reseptistä. ”Ylellinen blini” on tietty Mikael Jungnerin menu, mutta mitä ihmettä on "pappamakkara pakoputkella?"

(tarina kuultu Ylen Aamussa 14.6.2006)