Onko Satulinnassa ollut halimispakko? Onko siellä sarjan ohjaaja vaatinut, sopimukseen vedoten, että nyt sitten artistit sitä itkua, tästähän harjoituksissa jo puhuttiin? Onko maskeeraaja laittanut varmuudeksi valkosipulin kynsiä pöydän alle siltä varalta, ettei punaviini ole tehnyt tehtäväänsä? Jukka Haarma kysyy.
”Kulttuurieliitti on kuollut”, otsikoi HS viime kuussa.
Otsikon alla lehden kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen kirjoitti, tutkimuksiin perustuen, että eliitti ei erottele enää korkeaa ja populaaria kulttuuria toisistaan, vaan käyttää ja nauttii molemmista. Eliitti ei enää käytä ns. kulttuurista pääomaansa muista erottautumiseen.
Näin minäkin toivon Lyytisen tavoin, mutta onko asia aivan noin?
Paleface vastaan Cheek, kulttuuriministeri vastaan Stadionin kansanjoukot, ”Vain elämää”-sarjan itkupillit vastaan aidot tunteet, tv:n formaattimusiikki vastaan oikea musiikki, ansaittu menestys vastaan ei-ansaittu.
Sen verran ovat nuo kulttuuritapahtumat herättäneet tunteita, että luulisi mukana olevan myös taistelua kulttuurin sisällöstä ja sen arvottamisesta. Ei ole ihan tuntunut siltä, että tässä vaan musiikista pitävät ihmiset nautiskelevat musiikkielämämme moninaisuudesta.
Otetaanpa tapaus ”Vain elämää”, tuo suosittu sarja, joka on myös raivostuttanut, eritoten sen jatkuva itku ja menestys. Ensimmäinen niistä ei kuulemma ole ollut aitoa eikä jälkimmäinen ansaittua. Tai myös niin, että edellisestä on seurannut suoraan jälkimmäinen. Kansa kun on halunnut nähdä vain kuka tänään vuorostaan pillittää ja jäänyt tyhmänä koukkuun.
Mitä siellä Hirvensalmen Satulinnassa on oikein tapahtunut?
Onko Satulinnassa ollut halimispakko? Onko siellä sarjan ohjaaja vaatinut, sopimukseen vedoten, että nyt sitten artistit sitä itkua, tästähän harjoituksissa jo puhuttiin? Onko maskeeraaja laittanut valkosipulin kynsiä pöydän alle siltä varalta, ettei punaviini ole tehnyt tehtäväänsä?
Vääriä kyyneleitä väärässä ympäristössä vääriltä artisteilta väärässä ohjelmassa?
Sosiaalinen media vilisee ja tärisee kommenteista. ”Ei pysty katsomaan”, ”en edes yrittänyt”, ”hirveetä tuubaa”, ”levy-yhtiöiden rahastusta taas kerran”, ”kyllä kansaa taas kusetetaan”. Siellä ne ovat kaikki kliseet. Syyllinen on selvillä ja ei se katsomalla siitä miksikään muutu.
Onko tätä nyt niin vaikeata käsittää? Se, että musiikki herättää tunteita ja kaivaa ne ja muistot esiin? Kai nyt sentään joku on käynyt tai kuullut työpaikkavetäytymisistä, jossa viimeistään toisena eli viimeisenä iltana aletaan musiikin ja viinin voimalla herkistyä ja pirauttaa pari kyyneltä kun ollaan kuitenkin aika hyviä kavereita?
Onko tuohon verrattuna niin hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että kun ehkä läheiseksikin tullut musiikkikollega vetää pitkäksi venyneen työpäivän päätteeksi uuden hienolta tuntuvan version artistille itselleen aikojen saatossa läheiseksi tulleesta kappaleesta, niin voihan siinä muutama kyynel ihan aidosti silmäkulmassa vilahtaa!
Pitääkö tässä vieläkin kysyä rockpoliisilta lupaa, koska saa itkeä?
Rättiväsyneenä sitä raavaampikin mies voi itkeä, vai mitä Hynynen? En pidä valtavana yllätyksenä, että Kotiteollisuuden Hynystä rasittaa niin v.....i koko ohjelma, että Kauko Röyhkää ei kaduta, vaikkei ohjelmaan lähtenytkään ja että Ismo Alanko on tehnyt tv:n musiikkiformaatteja irvailevan videon, sinänsä ihan hauskan, jossa myös Hynynen esiintyy (”Vuoden turhin laulu”). Hyvä niin. En minäkään tässä nyt odota ja toivo muusikoiden kuuluvan johonkin yhteiseen ja yksimieliseen halihaliperheeseen.
En ole sarjan tosifani (liian monta jaksoa jäänyt katsomatta), mutta kotikatsomon kyyneleet on tälläkin kaudella koettu. Ettäs tiedätte. Laura Närhi tulkitsi silloin Hanhiniemen ”Siipeen jos sain”. ”Ei se raukaksi tee / sitä jos pyyhkäisee / kämmensyrjäänsä kyyneleen / kumman tiukkaan tarttuneen / siipeen jos sain / väliaikaista kaikki on vain”.
Hieno sanoitus, hieno tulkinta.
Ja kuka artisti ei olisi Hanhiniemen tavoin ylpeä ja liikuttunut Jukka Pojan antaessa Kolmannen naisen vanhalle hitille aivan uuden muodon ja avaten siihen samalla uusia, yllättäviä ulottuvuuksia. ”Päivän kauempana lapsuutta / päivän matkan kauempana kotoa / ja rivin kauempana totuutta” (”Lautalla”).
Myönnän. Sarjassa esitetyt tulkintojen lyhyemmät versiot eivät toimi levyllä olevien pitempien versioiden tavoin ja saavat artistit ruudussa liikuttumaan vähän niin kuin ennenaikaisesti: Joko se ny heti itkee!
Myönnän lisää. Formaatista kun on kyse, niin toistoa piisaa. Rasittavuuteen saakka.
Valitan myös ”Vain elämää” -levyjen kansista: ne antavat muovisen ja yksioikoisen kuvan a) artisteista, b) sarjan sisällöstä. Sori vaan, mutta eivät edes ruotsalaiset ole noin ultrakivapositiivisia vastaavan sarjan sikäläisissä levykansissa.
Tekoitkua vai yleissivistystä?
Monen merkittävän laulun ja artistin takaa löytyvä Pekka Ruuska kirjoitti Facebookissa toisen kauden loputtua: ”Ohjelma tuo suuren yleisön nähtäville musiikkia luovien ja esittävien ihmisten mielenliikkeet sisältäpäin nähtynä. Dokumenttifilmit valottavat historiaa, kertovat myötä- ja vastamäestä, sitkeästä selviytymisestä vaikeassa ammatissa…Uudet solistit ja ajatuksella rakennetut sovitukset ovat kakkoskaudellakin avanneet monen laulun piilossa olleen aarrearkun. Hittikappaleen selviäminen elossa maailman kakofonian keskellä on tullut yhä helpommin käsiteltäväksi: lauluun on onnistuttu kerta kaikkiaan kiteyttämään jotain meille kaikille yhteistä ja keskeistä”.
Mutta kun paska on paskaa, väärä on väärää ja oikea on oikeaa. Populaarimusiikin puolella muista erottautumiseen ei tarvita perinteistä kulttuurista pääomaa, oikea asenne riittää. Sikäli kyllä kauniin demokraattista.
Palataan alkuun ja HS:n otsikkoon. Jospa pitää edelleen paikkansa, ainakin jos puhutaan kulttuurin arvottamisesta, että korkean ja populaarin erot ovat edelleen olemassa, mutta eivät niiden välissä vaan sisällä. Näin ehdottivat kulttuuritutkijat jo 90-luvulla.
Kyllä. Palefacen ja Cheekin välissä tuntuu olevan kulttuurin kokoinen ero. Samoin vaikka Kauko Röyhkän ja Anna Abreun. Joidenkin mielestä myös Ismo ja Ilkka Alangon.
Luulenpa, että suuri yleisö ihmettelisi moista ahdasmielisyyttä.
JUKKA HAARMA
Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.
Kiitos rauhallisen analyyttisesta ja pohdiskelevasta blogikirjoituksesta joka osuu enemmän oikeaan kuin monet mukaterävät ja muka taiteen suvereniteetista huolehtivat rääkäisyt.
Olet täysin oikeassa: " Mutta kun paska on paskaa, väärä on väärää ja oikea on oikeaa. Populaarimusiikin puolella muista erottautumiseen ei tarvita perinteistä kulttuurista pääomaa, oikea asenne riittää." - sen sijaan, että kuuntelisi, kokisi, pohtisi ja suhteuttaisi siihen mitä matkan varrella on kerännyt hihaansa ja mielessään järjestänyt, eli siihen kulttuuriseen pääomaan, riittää, että omaa oikeat mielipiteet oikeista asioista. Opettelee kyseenalaistamatta tiputtelemaan ne Palefacet ja Cheekit "kantaaottaviin" ja "sontaa" koreihinsa seuraten niitä jakoja joita oikeiden mielipiteiden muodostajat tekevät.
Jotenkin on nykyään vallalla asenne että kaikki pitäisi niellä kakistelematta ja ei saisi olla kriittinen (=ikävä veneenkeikuttaja).
Suurin on nykyviihteestä ja -mustasta on köykäistä sontaa (kauniisti sanottuna), mutta tiedän ettei paluuta ole, ja tulevaisuus on vielä "huonompi", mutta bisnesmiehet hurraa ja seähän on se pääasia (kait?).
Mut ei siitä silti tarte tykätä.