Pekka Laine: Tavallisen nerokasta

Kun luovin ja innovatiivisin on myös suosittua, alkaa kulttuurissa oikeasti jytistä. Silloin popmusiikilla on eniten merkitystä maailman muokkaajana, Pekka Laine kirjoittaa.

Mikäli kuulut levyarvosteluja säännöllisesti seuraavaan marginaalin marginaaliin, olet mahdollisesti törmännyt kuluvan vuoden mittaan nimeen Pimeys. Kyseisen yhtyeen debyyttilevy Kun muut on jo menneet on nostattanut lähes hämmentävän yksimielisen hehkutusaallon kriitikkokunnan keskuudessa. Minäkin kuulun konsensusjengiin, pidän levystä aivan sopulina. Tovin pähkäilin, miksi Pimeys otti laakista niin tiukan otteen minusta. Kivoja kappaleita, napakkaa soittoa, tuoretta tatsia ja tervettä meininkiä - no onhan näitä nähty. Onneksi löysin johtolangan arvoitukseen ja mistäpä muualtakaan kuin internetistä, sosiaalisesta mediasta, jos ihan tarkkoja ollaan. Facebookissa joku kuvasi Pimeyden levyä osapuilleen näin: ”...tätähän voisi kuunnella vaikka mummoni”. Koodisana ”mummo” ymmärtääkseni tarkoittaa suomeksi ”kuka tahansa”. Ja ehkä juuri tämä piirre tekee Pimeydestä omituisen otuksen. Se on kunnianhimoinen yhtye, joka ei pyrikään olemaan omituinen.

Pimeyden musiikki tuntuu epätavalliselta, koska se on tuoreudessaan, sydämellisyydessään ja oivaltavuudessaan myös hyvin tavallista. Se ei sylje erilaisuuttaan, poikkeavuuttaan ja vieraantuneisuuttaan päin pärstää ja väitä sitä ”luovuuden” ja ”taiteen” synonyymiksi. Pimeys ei kikkaile nykyrockin alagenresukupuun ristisiitossäädöksillä eikä varsinkaan vaadi moista kuulijalta. Yhtyeen musiikki ei ole virtuoosimasturboijan näppäryydellä laadittu kulttuuristen viittausten tietovisa. Pimeyden musiikki näyttää avoimelta ovelta, josta on helppo kävellä sisään. Eikä luukulla edes seiso lipevää sisäänheittäjää valehtelemassa hyvästä fiiliksestä tai helppoheikkiä kehumassa edullisia hintoja tai epäilyttävää hyypiötä kertomassa kuinka kiva olisi, jos oltaisiin frendejä. Olemalla yhdellä kertaa sekä rohkea että helposti lähestyttävä Pimeys on saavuttanut jotain olennaista. Pimeys saattaa näyttää taidehipelöitsijöiden koplalta mutta on hengeltään - hitto vie - populaarimusiikkia!

Popmusiikin historiassa vallitsi pitkään aika, jolloin musiikin ja artistien keskeinen viesti ihmisille oli kärjistettynä: ”olen ekstaasissa, täällä on mahtavaa, tulkaa mukaan.” Sitten rockista putosi roll ja siitä tuli vakavasti otettavaa taidetta. Euforialupausten rinnalle nousi uusi vakavampi pääviesti: ”minun on paha olla, täällä on paskamaista ja ahdistavaa, voitte tulla omalla vastuulla. Kunhan ymmärrätte minua.” Ovesta ei enää päässyt sisään, ellei osannut purkaa monimutkaisia koodirimpsuja. Matalan kynnyksen ja leveiden porttien musiikista tuli mukamas tärkeämpää kun sisäänpääsyä vaikeutettiin. Onko todella näin? Itse uskon, että populaarimusiikin kulttuurinen ja yhteiskunnallinen fjonga on kovimmillaan silloin, kun massakommunikaatio ja taide muhivat samassa pesässä. Kutsun tätä ”The Beatles-periaatteeksi”.

Kun luovin ja innovatiivisin on myös suosittua, alkaa kulttuurissa oikeasti jytistä. Silloin popmusiikilla on eniten merkitystä maailman muokkaajana. ”Suosion” käsitettä on toki syytä suhteuttaa aikaan ja paikkaan, ehkä jopa skeneen. Aina ei kannata mitata Jeesus-asteikolla. Liikesuunnan pitäisi olla kuitenkin selvä. Jos populaarimusiikkia tekevällä artistilla/yhtyeellä ei ole pienintäkään halua puhua kasvaville joukoille, kone ei käy kaikilla sylintereillä. Tai ehkä kyse ei ole populaarimusiikista. Ehkä halusitkin galleriaan stadionin sijaan.

Musiikki voi kasvaa merkitykselliseksi myös aivan toisenlaisilla mekanismeilla. On esimerkiksi olemassa ”Velvet Underground-periaate”. Artistin aktiivivuosina juuri kukaan ei ymmärrä, ja kaikki menee enemmän tai vähemmän perseelleen. Erilaisten opetuslapsi-, jäljittelijä- ja sanansaattajakytkösten kautta historia hissun kissun todistaa vääryyden tapahtuneeksi ja lopussa odottaa neron status ja kalpeiden miesten ehtymätön rakkaus eli kulttisuosio. Harva artisti oikeasti himoitsee tätä tietä. ”Voi kun yleisöni pysyisi riittävän pienenä riittävän kauan”.Toivon myös uransa alkutaipaleella olevalle Pimeyden yleisösuhteelle enemmän Fab Fouria kuin Velvetiä, enemmän Eppuja kuin pekkastrengiä. Mieluummin enemmän kuin vähemmän. Olisi upeaa, jos parin vuosikymmenen päästä osa kansasta ostaisi Pimeys-mammuttikonsertin liput hetkessä loppuun, ja toinen selvästi pienempi mutta äänekkäämpi osa kiroaisi kuinka näin yliarvostettu, paska ja tavallinen bändi voi olla näin suosittu.

PEKKA LAINE

Takana lähes 40 vuotta musiikin rajua sekakäyttöä. Pekka saa kovimmat kicksit populaarimusiikin historian pöyhimisestä, mutta suhtautuu sen nykyisyyten ymmärtäväisesti ja tulevaisuuteen varovaisen toiveikkaasti.