Itsellä loppui peruskoulu -86 ja on melko vahva tunne siitä, että kaikki tuolloin luokallani olleet eivät ole selvinneet hengissä tänne saakka. Sen verran jyrkkiä tapauksia oli jo tuolloin... Toki suurin osa porskuttaa vieläkin mutta minulla on vahva tunne siitä, että osa kasvattanut horsmaa jo pidemmän aikaa...

– Anonyymi (ei varmistettu)

Mistä saa hakea korvauksia surkean opiskeluympäristön aiheuttamasta mahdollisuuden menettämisestä?Alakouluun mennessä olin lahjakas ja monessa asiassa
edellä muita,mutta surkeat ja epäpätevät opettajat tuhosivat koko homman.

Kovasti hehkutetaan loistavan koulujärjestelmän puolesta,mutta totuus on aivan toinen. Oma näkemys on lähinnä juuri tuohon aikaan 70-80-luvuilla.

– Petetty (ei varmistettu)

Toimittaja käyttää puolet ajasta hurskasteluun muka kiusattujen puolesta mutta ei millään tajua sitä että ehkä nämä ei halua muistella noita pikkupaskiaisia joihin toimittaja selvästi kuului mukaan.

– Anonyymi (ei varmistettu)

Hyvä dokumentti! Luokkakokouksessa nauretaan ja muistellaan pääasiassa hyvällä menneitä. Ne joilla asiat olivat edes jotenkin kunnossa ja omaavat hyvän itsetunnon nyt aikuisena juuri pystyvät myös nauramaan. Dokumentti onneksi toi elämän mahdollisesti tuoman katkeran maun. Kaikki eivät halua tulla paikalle ja siihen on hyväksyttävät syyt. Ja sitähän se elämä on: moninaista, iloista, katkeraa tai kiihkeää mutta pääasiassa puuduttavaa "...ja niihin töihin mä sitten jäin".

– Raimo (ei varmistettu)

Olisi kiva tietää, herättikö tämä dokumentti muissakin (aikoinaan koulukiusatuissa) epämiellyttäviä tuntemuksia. Eikö ohjaaja itse huomannut, miten entinen koulukiusattu oli tavallaan vieläkin eri tavalla toisten arvioinnin (ja ennakkoluulojen) kohteena? "En ois ikänä uskonu", toteaa yksi koulukavereista, kun toinen vaikuttaakin aikuisena olevan normaali ihminen eikä sama "hiljainen nössö" kuin teininä. Olettamus tuntui olevan, että tämä aikoinaan kiusattu henkilö edelleen olisi samanlainen kuin 30 vuotta sitten (toisten silmissä reppana). Ja eikö kenelläkään muulla pistänyt vihaksi katsoa ja kuunnella entistä koulukiusaajaa, joka ei koskaan ole edes ymmärtänyt olleensa aikoinaan kiusaaja eikä (ilmeisesti) tajua asian kuultuaankaan katua mitään. ("Eihän me siihen edes koskettu, se oli vaan sellasta sanallista.") Taitaa tosiaan olla niin, että koulukiusaamisen jättämän trauman saa kannettavakseen vain itse kiusattu, kun taas kiusaaja unohtaa onnellisesti tehneensä mitään tai selittää asiat itselleen parhain päin. Tätä taustaa vasten oli kuvottavaa seurata, miten aikuiset (voisi jo sanoa pappaikäiset) miehet itseensä tyytyväisinä naureskelevat kouluaikaisille "leikeilleen", jota kiusaamiseksikin voisi kutsua ja josta ehkä on jäänyt joillekin traumoja moneksi vuodeksi. Ja sama taso jutuissa edelleen, naisen ruumiinosia kommentoidaan yhtä hilpeän vitsikkäästi kuin 30 vuotta sitten, hyväksyvän naurunremakan säestyksellä.

– Anonyymi (ei varmistettu)