Inhimillinen tekijä: Vanhuus ei ole sairaus

Julkaistu maanantaina 25.03.2013 13 89

Toimittaja Sari Valton (ylh. vas.) vieraina ovat Merja Lintukanto, Anna Pylkkänen (alh. vas.) ja Päivi Nisula.

TV1 perjantaina 5.4. klo 22.00 - 22.50

Yle Areenassa vuoden ajan.

Miksi Suomessa suhtaudutaan vanhuuteen kuin se olisi sairaus, josta pitää parantua?

Tätä kysyy Inhimillisen tekijän vieras, työelämävalmentaja Anna Pylkkänen.

Vanhukset ovat Pylkkäsen mielestään laitoksissa vain geriatristen hoitotoimenpiteiden kohteina, eivät elämässä sellaista arkea, johon he ovat tottuneet ennen laitosvaihetta.

Ollaan kaukana siitä Annan ideaalista, että vanhukset itse saisivat osallistua arkensa suunnitteluun ja että heidän annettaisiin olla mahdollisimman pitkään aktiivisia.

Liian paljon on passivoivaa ylihoitamista ja sängyssä makuuttamista.

Anna: Vanhustenhoito – alinta hommaa

Anna on lähihoitaja, mutta on nyttemmin perustanut yrityksen, joka valmentaa hoitoalan työntekijöitä.

Anna toivoo, että lähihoitajat ja sairaanhoitajat itse arvostaisivat vanhustenhoitoa. Nyt sitä pidetään hoitajien parissa arvoasteikon alimpana työmuotona.

”Muutosta ei voi tapahtua, ennen kuin asenteet muuttuvat. Vanhustenhoito pitää nähdä työnä, jonne pyritään eikä ajauduta”, Anna sanoo.

Päivi: Tunsin syyllisyyttä

Oopperalaulaja Päivi Nisulan äiti sairastui Alzheimerin tautiin ja jossain vaiheessa oli edessä tilanne, että hänet oli siirrettävä hoitoon kodin ulkopuolelle.

Löytyi hyvä ja kodinomainen hoitopaikka, jossa hoitajat kohtelivat vanhuksia yksilöllisesti ja kiireettömästi.

”Koen syyllisyyttä, kun jätin sinne hoitoon. En usko, että äiti oli onnellinen viimeisinä vuosinaan, sillä hän oli aina toivonut, että saisi elää kotonaan loppuun asti. Oloani helpotti tieto siitä, että hoivakodissa äidillä oli turvallista olla. Toivon, että kaikki saisivat samanlaista, hyvää hoitoa. Päivi sanoo.

Päivi kysyy, eikö olisi mahdollista järjestää muistisairaan vanhuksen hoitoa niin, että puolisot saisivat edelleen elää yhdessä. Hänen vanhempansa olivat olleet pitkälti yli 60 vuotta naimisissa, kun he joutuivat eroamaan äidin lähtiessä hoivakotiin.

Merja: Työkaverit huomauttelivat

Merja Lintukanto-Rio on tehnyt parikymmentä vuotta töitä monenlaisissa hoitolaitoksissa.

Lähihoitajan työssään hän pyrki olemaan kiireetön ja antamaan jokaiselle vanhukselle aikaa, kuuntelemaan heitä.

Hän ei pitänyt hoitorutiineissa kiirettä vaan teki muista poiketen joka aamu pesut, kampasi hiukset, valitsi vaatteet, jutteli, ja järjesti asukkaille kaikenlaista puuhaa askartelusta ja kukkien istuttamisesta piparkakkutalojen leipomiseen.

Kollegat hieman huomauttelivat, että tuollaiseen puuhailuun ei nyt ole aikaa.

Merja: Kiire on itse kehitettyä

Viimeisessä työpaikassaan hän kehitti yhteisöillan, johon kaikki vanhukset ja hoitajat kokoontuivat yhteen keskustelemaan ja ideoimaan.

Pidettiin pöytäkirjaa toivomuksista ja ehdotuksista ja vietiin sitten se esimiehelle nähtäväksi. Esimiehen mielestä Merja oli ylittänyt valtuutensa kokousten järjestämisen suhteen. Toiminta lakkasi siihen.

Lopulta Merja koki, ettei saanut tehdä työtään sillä sydämellä, mitä hän halusi. Kiireeseen vedottiin aina, vaikka omalla esimerkillään Merja todisti, että kiire on vain kehitettyä ja että yksilöllinen hoito ja vanhuksen pienten toiveiden toteuttaminen on täysin mahdollista.

”Päätin jättää lähihoitajan työni ja kouluttauduin jalkahoitajaksi. Omassa hoitolassani käy paljon iäkkäitä ihmisiä. Annan heille aina runsaasti aikaa. Usein menee tunti itse hoidossa ja toinen seurustellessa”, Merja kuvaa työasennettaan.

Voisiko työaikoja porrastaa?

Anna Pylkkänen toteaa, että Merjan kokema painostus työyhteisön taholta on valitettavan yleistä.

Kaikissa hoitopaikoissa lähtökohdan pitäisi olla juuri se, mihin Merjakin yhteisöilloillaan pyrki: että vanhusten omia toiveita hoitonsa ja arkensa suhteen kuunneltaisiin.

Kiireen tuntua voitaisiin vähentää yksinkertaisilla työaikojen muutoksilla. Ei ole järkeä siinä, että iltapäivällä, jolloin vanhukset nukkuvat, on eniten hoitajia paikalla.

Kaikkien hoitajien ei tarvitse tulla töihin samaan aikaan, vaan työaikoja voitaisiin porrastaa. Näin saadaan toteutettua vanhusten yksilöllinen päivärytmi, kun hoitotoimenpiteitä ei tehdä kaikille peräkkäin samassa rytäkässä.

Täysin mahdollista olisi järjestää vanhukselle kahvikuppi silloin, kun hän sitä toivoo, eikä kello kaksi iltapäivällä, kun kahvikärry tulee.

Tarvitaanko ulkoiluttamiseen koulutusta?

Annan mielestä olisi hyväksyttävä, että hoitolaitoksiin otettaisiin töihin ei-koulutettua väkeä.

Ei tarvitse olla lähihoitajan tai sairaanhoitajan koulutusta, jotta voi auttaa vanhuksia pukeutumaan, syömään ja ulkoilemaan heidän kanssaan.

Paheneva hoitajapula pakottaa meidät uudistamaan hoitotyötä radikaalisti. Anna Pylkkänen uskoo, että erilaiset yhteisöasumismuodot ja yhteisökylät tulevat olemaan lähitulevaisuuden juttu.

Lampaita ja lapsia vanhuksille

Nykyisessä hoitotyössä Anna peräänkuuluttaa luovuutta.

”Hoivakodeissa voitaisiin vaikka hoitaa kanoja sen sijaan että askarrellaan paperitipuja. Voidaan perustaa oma kasvimaa tai ottaa lampaita pihalle. Näin saadaan paikalle myös lapsia, joiden läsnäolo virkistää vanhuksia.”

”Vapaaehtoisia voidaan ottaa mukaan keksimään toimintaa. Palvelutalojen yhteyteen voidaan sijoittaa vaikkapa harrasteseurojen kokoontumistilat ja viihtyisä ei-kanttiinimainen kahvila. Näin saadaan tiloihin elämää ja vanhuksille virkistystä.”

Jos kyse on syvästi muistisairaista vanhuksista, heitä voidaan virkistää monenlaisilla aistikokemuksilla.

”Tuoksut, musiikki ja laulaminen, kosketus ovat tärkeitä. Linnunlaulua saa kasetiltakin, jos ulos ei aina päästä”, Anna muistuttaa.

Annaa, Päiviä ja Merjaa jututtaa toimittaja Sari Valto.

Muualla netissä

Inhimillinen tekijä