Koko perheen uhraus: Isien sota

Julkaistu torstaina 17.11.2011 17 237

Omasta isästään sarjassa kertovat muun muassa Ukko Kärkkäinen, Hannu Nurmio ja Markku Ovaska.

TV1 torstaisin 28.12.2012 - 31.1.2013 klo 19.30 - 20.00

YLE Areenassa 7 päivää

Minkälaisia isiä sodasta palasi? Minkälaista oli kasvaa ilman isää?

Dokumenttisarja Isien sota kertoo kuusi tarinaa sodasta. Äänessä ovat nyt sotilaiden lapset.

 

Miehet antoivat paljon

Sota vaikutti koko perheeseen usein vuosia ajan. Vanhemmuuden puute oli huutava.

Rintamilla taistelleet miehet joutuivat antamaan paljon: nuoruutensa, usein myös fyysisen ja henkisen kuntonsa.

Isien sota -dokumenttisarja ei väheksy heidän uhraustaan. Se tuo isien käytöksen ymmärrettävämmäksi kertomalla sodasta kunkin isän näkökulmasta.

 

Jakaminen vaikeaa

Sodan armottomuus ei suonut yksilöille vapauksia. Usein miehet joutuivat sotaan nuorina, vain parikymppisinä. He joutuivat toteuttamaan käskyjä, joita oli vaikea hyväksyä.

Vuosien asemasodan jälkeen ja kestettyään vuoden 1944 venäläisten suurhyökkäyksen miehet palasivat koteihinsa.

Monien kotiin palanneiden miesten hermot olivat riekaleina, eikä kotiväen kanssa voinut jakaa julmia sotakokemuksia. He eivät olisi voineet mitenkään ymmärtää sodan moraalia: tappamista ja kuolemaa.

Helpotusta saattoi tuoda alkoholi ja toinen asetoveri.

 

Asioista vaiettiin

Lapset seurasivat näitä isiään ymmärtämättä, mistä on kysymys. Usein äidit pitivät perhettä kasassa ja suojelivat miehiään lasten vaatimuksilta.

Asioista vaiettiin, sillä isiä ei ollut sopivaa arvostella. Lasten tarpeet sivuutettiin, koska isä tarvitsi kaiken tuen. Isän antamasta uhrista tuli koko perheen uhraus.

Sarja on esitetty TV1:llä edellisen kerran vuodenvaihteessa 2011 - 2012.

 

Muualla netissä:

Isien sota 

 

 

Maija Kaipaiselle Grand Prix Murmanskin dokumenttielokuva- ja televisio-ohjelmien festivaalilla

Ohjaaja Maija Kaipainen on voittanut pääpalkinnon Murmanskin dokumenttielokuva- ja televisio-ohjelmien festivaalilla 23.11.2012. Voittanut dokumentti Pekka Mihejevistä oli osa Yle TV1:ssä tammikuussa 2012 nähtyä dokumenttisarjaa Isien sota.

Viidennettä kertaa pidettyyn festivaaliin osallistui yli sata elokuvaa ja tv-ohjelmaa kaikista pohjoismaista sekä Virosta, Venäjältä ja Kanadasta.

 

Suosittele237 Suosittelee
Asiasanat:

Kommentit

lauantaina 19.11.2011

On hienoa, että nykyisin voidaan aihe ottaa jo puheeksi. On tärkeää katkaista puhumattomuuden ketju. Vaikka on tapahtunut ikäviä asioita, niille kaikille löytyy selitys ja ymmärrys kasvaa sitä myöten.

keskiviikkona 23.11.2011

Ukko on koulukaverini Katajanrannan kansakoulusta ja myöhemmin Rovaniemen yhteislyseosta.

Minun isäni on myös sotaveteraani, kymmenen vuotta nuorempi kuin Ukon isä olisi nyt. Hän oli rintamalla koko jatkosodan ajan.

Uskon myös kärsineeni sodan seurauksista, vaikka isä on aina kieltänyt saaneensa traumoja sodasta. Hyvä, että asiasta nyt puhutaan. Siitä suuri kiitos Ylelle ja mm. vanhalle koulukaverilleni Kärkkäisen Ukolle, jonka Paavona opin tuntemaan.

keskiviikkona 23.11.2011

Kiitos Ylelle tästä ohjelmasta. Kauniisti tehty ja toteutettu sarja, joka saa katsojan sanottomaksi.

torstaina 24.11.2011

Hyvä, että näitäkin sodan seurauksia tuodaan esille asiallisesti.
Ikäviä heijastuksia on niin moneen asiaan. Paljonko esim. väkivaltarikollisuus kasvoi sodan jälkeisinä vuosina, paljonko tehtiin perheiden pahoinpitelyjä ja vaikkapa miesttappoja pikaistuksissaan humalapäissään, kun veteraanin sekavassa mielessä pinna katkesi syvässä humalatilassa ?

Hyvin suureen massaan sotilaita tapahtumat vaikuttivat myös yleisellä terveyden tasolla.
Onko kukaan tutkinut, miten moni veteraaneista kuoli sydän - ja verisuonitauteihin ennen aikojaan ?
Jossain on todettu, että normaali korkeampi kuolleisuus 1960- ja 1970-luvuilla keski-ikäisten ja vanhempien miesten keskuudessa ei suinkaan johtunut "liiallisesta rasvan käyttämisestä ja huonoista ruokailutottumisista" vaan nimenomaan sodan jälkikaikujen takia.

Kun ihastellaan sotakorvaustuotannon mukanaan myöhemmin tuomia kaupallisia hyötyjä,
kertokaa mitä kaikkea sosiaali- ja terveyspuolella menetettiin tuona aikana, kun kansakunnan
resurssit työvoimasta rahaan oli valjastettu voimavarat imeneeseen vuosien projektiin ?
Moniko vaikkapa tuberkuloosiin tai keuhkokuumeeseen menehtynyt olisi voitu parantaa paremmilla
lääkevarannoilla tuolloin ?

Nämä kaikki heijastuvat monien sukupolvien yli, edelleenkin.

Henkisellä ja konkreettisella tasolla valtion korkeimpien johtajien pitäisi antaa "synninpäästö"
julkisesti sotasyyllisyydestä, asekätkennästä ja muusta pakotetuista roskatuomioista.
Veteraaneja ja sota-ajan ihmisiä ei ole niin paljon jäljellä ja olettehan huomanneet,
että Neuvostoliitto kaatui 20 vuotta sitten, joten suomettuminen tässä kohtaa pitää heti unohtaa.

Ajatelkaa ja toimikaa rehellisesti, tässä ei tarvitse pelätä eikä vilkuilla sivuillensa.
Oikeat Sanat ovat HYVIN TÄRKEITÄ.

lauantaina 26.11.2011

Sodassa miehet oppivat tupakoimaan ja syömään pervitiiniä. Häkä kovetti verisuonet, stressi nosti kolesteroliarvot huippuun. Niin että 60-luvun viiskymppisistä viikatemies pääsi korjaamaan kypsää kauraa.

keskiviikkona 30.11.2011

Kiitos tästä ohjelmasarjasta! Se on tärkeä muistutus siitä, mitä sodat tekivät silloisille suomalaisille, ja miten ne vaikuttavat meihin kaikkiin edelleen. Muutama vuosikymmen on näissä asioissa lyhyt aika. Itse olen viisikymppinen, enkä itse elänyt sota-aikoja, mutta ne tuntuvat olevan osa elämääni mm. lapsuuden rakkaudettomuutena, puhumattomuutena, pelkona ja vihana.

keskiviikkona 30.11.2011

Kiitos koskettavasta ohjelmasarjasta! Olen itsekin rintamaveteraanin tytär ja nähnyt (jo edesmenneen) isäni kärsimyksen sekä kokenut sen, miten sota vaikuttaa vuosikymmenten ajan koko lähipiirin elämään, sukupolvesta toiseen. Isäni ei kokemuksistaan juuri halunnut kertoa, hän olisi mieluiten kaiken halunnut unohtaa, mutta synkät muistot seurasivat häntä kuolinvuoteelle saakka. Tätä tragediaa ei ole tässä maassa juurikaan ymmärretty eivätkä veteraanit saaneet tukea taikka apua rintamalta palattuaan, jolloin olisivat sitä hyvinkin tarvinneet. Piti vain ryhtyä hyvinvointivaltiota rakentamaan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut!

sunnuntaina 04.12.2011

Sotien vaikutus isovanhempiimme, heidän lapsiinsa ja lastenlapsiin, jotka ovat tämän sukupolven vanhempia.
Muutamasta ikäluokasta moni lapsi ja nuori joutui pakenemaan sotia Ruotsiin Norjaan Tanskaan.

Mitä sodat ovat vaikuttaneet?

Psykiatri Martti Paloheimo ( 1915-2002) oli 60- luvulla ensimmäinen TV psykologi. Hänen ohjelmia seurattiin joka viikko tiiviisti. Maaseuduilla lehmien lysyaikaa muutettiin ohjelman vuoksi.

50-60 luvulla televisioissa oli vain kaksi kanavaa Tv 1 ja 2. Ohjelmat olivat mustavalkoisia, toinen kanavista lähetti väriohjelmaa kerran kuussa.

Psykiatri Martti Paloheimo syntyi Tsaarinvallan aikana. Hänellä oli kosketuspintaa sisällis-, talvi-, sekä jatkosotaan. Hänellä olo kosketuspintaa myös 90- luvun lamaan, sekä näkemystä näiden kaikkien tapahtumien vaikutusta ihmisten ja perheiden elämään.

Paloheimolta ilmestyi vuonna 1992 suppemapi painos kirjasta "Suomalaisen lapsuuden haavat".
Eräs kirjan lukenut naishenkilö kirjoitti Paloheimolle luettuaan kirjan.
"Kiitokset kirjastasi. Luin ja itkin, Tämä kirja pitäisi kuulua ehdottomasti jokaiseen äitiyspakkaukseen, etteivät vanhemmat tuottaisi lisää " kotivammaisia lapsia".

Kirjasta ilmestyi laajempi painos vuonna 1999 nimeltä " Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat".
Paloheimon kirja perustui hänen psykiatriselle vastaanotolle hakeutuneiden keski-ikäisten aikuista traumaattisiin lapsuuden kokemuksiin. -Ennen kotivammaisuus käsitteen syntyä, hän oli luonut käsitteen " äitivammaiset tyttäret", koska hänen vastaanotollaan oli aina enemmän naisia, kuin miehiä.

Lainaus Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat kirja-arvostelusta.

"Raju kannaotto lasten ja nuorten pahoinvointiin.
Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään lapsuuteen, mutta luonnollinen välittämisen ja huolenpidon ketju saattaa häiriintyä.
Kotien suljettujen ovien takaa voi löytyä hätkähdyttävää välinpitämättömyyttä, jopa henkistä väkivalta. Jokainen äiti ja isä ei rakastakaan lastaan".

Ihmisensuojelu.
Ehkä meidän itsekunkin olisi pysähdyttävä pohtimaan ja miettimään minkälaista jälkeä ( jätettä) saamme aikaiseksi omalla toiminnallamme ja käyttäytymisellämme.

Psykiatri Martti Paloheimo Ihmisensuojelu. Kirja julkaistu 1972.
Lainaus kirja-arvostelusta.

"Keskustelu ihmisen elinympäristön saastumisesta ja luonnonsuojelusta on ollut viimeaikoina voimakkaasti esillä.

Martti Paloheimo lähestyy kysymystä uudelta, omaperäisesltä taholta. Hän tarkastelee ihmis-suojelua luonnonsuojelun osana.
Samaan aikaan, kun luonto saastuu ympärillämme, vahingoittuu myös ihminen ei vain ruumiillisesti, vaan yhä laajemmassa mitassa myös henkisesti. Tämä kuvastuu erityisen näkyvästi psykiatrin käytännössä, ja on saanut tri Paloheimon kaavailemaan ihmisensuojelun kokonaisohjelmaa.
Hänen kirjansa on haaste yhteisöllemme edessä olevan tuhon estämiseksi. Se on debatti ja protestikirja, jossa myös lämpimällä tunteella ja avoimella itsetilityksellä on osansa.
Ihmissuojelun ohjelmaan kuuluvat mm. sellaiset oäivänpolttavat kysymykset, kuin mentaalihygienia, psykosomaattisten sairauksien ennakkotorjunta, lasten päiväkotikysymys, perheen ja aviosuhteen ongelmat nyky-yhteiskunnassa, nuorten erityisvaikeudet, ihmissuhteet työpaikalla. Alkuluvuissa on samalla ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys psykosomatiikan periaatteista".

Netistä löytyy haulla > suomalaisen lapsuuden haavat <, useita lainauksia kirjasta. ja keskusteluita.

Summa summarum! Näin Paloheimo kirjoitti vuonna 1972 ja 1999.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että "ihmisjätevuori" kasvaa päivä päivältä. - Miksi?

Olisiko aika "päivittää" Paloheimon kirjat ja julkaista kirja nimeltä " Yhteiskunnan vammauttamat lapset ja nuoret?
---

sunnuntaina 04.12.2011

--------------------------------

Psykiatri Martti Paloheimo käsitteli kirjassaan Kotivammaisuuden synty Suomalaisen lapsuuden haavat vaikeita äiti tytär suhteita, josta hän alkoi käyttämään ilmaisua "äitivammaisuus".

Johtuivatko ongelmat sotatraumoista?

Paloheimon äitivammaisuus käsite perustui hänen psykiatriselle vastaanotolleen hakeutuneiden naisten kertomuksista omasta äiti-tytär suhteesta.

Kirjassaan sivulla 155-157 osiossa Äidit hän kirjoittaa:

Olin jo vuosia omassa praktiikassani kiinnittänyt huomiota siihen, miten usein naispotilaani kertoivat joutuneensa oman äitinsä taholta kokemaan karua ja suoranaiseen emotionaaliseen hylkäämiseen verrattavissa olevaa moitiskelua, tai piittaamattomuutta.
Sellaista nähtiin tapahtuvan ei yksin lapsen ollessa pieni, vaan myöhemminkin, jatkuvasti pitkälle aikuisikään saakka.

Tämä havainto toistui niin tiheästi, että aloin mielessäni kutsua näitä potilaitani äitivammaisiksi. Tuon sanan keksin jo paljon ennen kuin minulle alkoi hahmottua uusi kotivammaisuus käsite.

Kun kerran oli keksinyt tämän ajatuksen, rupesin epäilemään, että ehkä juuri äidin aiheuttamat kiusat, lähinnä hänen osoittamansa rakkaudettomuus kaikkine lieveilmiöineen, saattoi olla perimmäinen syy sille, että asianomainen ylipäätään etsiytyi psykiatrin puheille.

Se ehkä selitti osittain myös, miksi psykiatrien odotushuoneissa aina istui vuoroaan odottamassa enemmän naisia, kuin miehiä.

Keskustelussa kävikin tavallisesti ilmi, että olin ollut oikeassa.
Lopulta uskalsin mennä suoraan asiaan ja tiedustella, minkälainen potilaani suhde äitiinsä oli ollut. Ja lähes aina, epämääräisenkin sairaudenkuvan muodostaman arvoituksen selityksenä on lopulta paljastunut myrkyttynyt äitisuhde. Se säätelee aikuisen naisen elämää lukemattomin tavoin.

Yritän hahmotella, mitkä seikat olisivat luonteenomaisimpia äitivammaisten tragediassa. Pelkistän havaintoni kolmeen painajaiseen, jotka varjostivat heidän elämäänsä:

Itseluottamus ja omanarvontunne on pysyvästi vaurioitunut. En ansaitse itselleni mitään hyvää. Minun ei ole lupa olla onnellinen. Ei minusta ole siihen eikä sellaisiin tehtäviin. Ei kukaan voi minua rakastaa.

Mielen taustalla on ärtyisän vihaisen ja usein pilkallisen moitteen pelko. Pelkään jatkuvasti, niin mielettömältä kuin se kuulostaakin: Mitähän äiti sanoo?

Omaleimainen, psyvä surunkaltainen alakuloisuus. Olen jäänyt vaille jotain tärkeätä elämässä, jotain sellaista, mikä on auttamattomasti ohi ja jota en voi koskaan saada. Se on kuin tienvarrelle peruuttamattomasti jäänyt kaunis rakennus, jonne olisin ehkä voinut päästä asumaan, jos minua ei olisi estetty.
---------------------------------

maanantaina 05.12.2011

Suosittelen Irja Wendischin kirjaa "Me sotilaiden lapset" (2009, ISBN 978-951-20-7967-4)

maanantaina 05.12.2011

Minun kokemukseni isästäni (s. 1911) on tyystin toisenlainen kuin monien edellä kuvattujen. Selvittyään jotenkin vaikeista sotavammoistaan hän ryhtyi rakentamaan tulevaisuutta. Tässä tulevaisuudessa oli myös se ulottuvuus, että hän ryhtyi auttamaan niitä kavereita, joille oli käynyt vielä huonommin kuin hänelle. Sitä työtä hän jaksoi tehdä vuosikymmeniä. Ja äitini piti huolen lapsista ja osallistui myös sotavammaisten huolenpitoon.
Ja ehkä on tarpeetonta sanoa, että isäni jäi eläkkeelle normaalissa eläkeiässä kuten myös äitini.

keskiviikkona 07.12.2011

70-luvulla ja 80-luvulla sodankäyneitä setiä, Karjalan evakoita, kuoli sydänongelmiin ja syöpään.
He elivät terveiden elintapojen mukaisesti ja olivat kaikki olleet kovissa paikoissa. Selvinneet, mutta
paljon oli kavereita viereltä kaatunut. Ymmärsin, että verenpaine oli jokaisella jotenkin hunningolla,
vaikka kaikki eläkeikäänsä saakka tekivät maatiloillaan reipasta työtä. Alkoholia eivät juuri käyttäneet,
eikä tupakkaan koskettu, mutta kuolivat luonnollisen kuoleman reilu 60 vuotiaina (!).
Sitä on aiemminkin ihmetellyt, että miksi he kuolivat niin varhain ?

Toisella puolella sukua miehet olivat juuri liian nuoria, eivätkä joutuneet sotaan.
Heistä on vain yksi edesmennyt ja hänkin reilusti yli 80-vuotiaana.
Eron on ymmärtänyt syvemmin oman varttumisensa myötä yhä tarkemmin.

Sedät eivät sodasta juuri koskaan puhuneet mitään.
Pikemminkin sanoivat, ettei ollut rintamalla, vaikka olivatkin melkein tulleet liiskatuiksi kesällä 1944.
Heillä ei päälle päin näkynyt traumoja, ainakaan meidän nuorempien sukupolvien suuntaan,
toisinaan toivoivat hiljaa kotiseudulle pääsemistä, mutta eivät koskaan kyyneltä näyttäneet.
Kaatuneista sanoi joku heistä - sen harvan kerran kun asiasta puhui - että aluksi hirvitti nähdä
kuolleita paljon maastossa, omia ja vieraita, ja se tuntui hyvin pahalta. Sitten se alkoi tuntua jotenkin normaalilta, eikä siihen kiinnittänyt niissä oloissa kovasti huomiota enää.
Myöhemmin, voin kuvitella, hirveät näkymät saattoivat mieleen palata useinkin (?)

Kuitenkin, meille sukulaislapsille nuo sedät olivat aina mukavia ja huomaavaisia.
Kiitos siitä.

keskiviikkona 14.12.2011

Suuret kiitokset tästä sarjasta, josta tosin olen katsonut vain Hannu Nurmion jakson.

Olen juuri lukemassa DUMARI-kirjaa Nurmion elämästä. Samat asiat sieltäkin paljastuvat, mutta oli hienoa nähdä Nurmion itsensä kertovan kipeistä asioista.
Kirjan teksti on TIHEÄÄ ihan kirjaimellisesti, näin vanhan ihmisen silmille kova koettelemus, mut maksaa vaivan! Suosittelen.

keskiviikkona 14.12.2011

Kiitos hienosta sarjasta.

keskiviikkona 14.12.2011

Kiitos ohjelman tekijöille ja ohjelmissa mukana olleille! Annatte äänen myös meille, jotka kärsivät samoista sodan haavoista. Mahtavaa, että vihdoinkin näistä asioista uskalletaan puhua ääneen.

torstaina 15.12.2011

Aion hankkia käsiini tuon Irja Wendischin kirjan "Me sotilaiden lapset". Isäni taisteli Syvärillä ja myöhemmin Tali-Ihantalassa. Lähtiessään sotaan hän oli vain 18-vuotias nuorukainen Savosta. Ukkini oli punakaartilainen, joka kuoli isän ollessa 2-vuotias.

Äitini on täältä Rovaniemeltä ja hän toimi pikku-Lotissa. Äitini isä haavoittui sodassa ja vartioi venäläisiä sotavankeja inhimilliseen tapaansa. Hän lauloi yhdessä vankien kanssa ja antoi näille jopa kiväärinsä. Vangit toivat äidinisän kotiin kainaloista taluttaen ja kivääriä kantaen. Äitini ja sisaret heittivät leipää (liepuskaa) vangeille, vaikka se oli ankarasti kielletty.

Saksalaisia oli täällä Rovaniemellä ja itävaltalaiset alppijääkärit tulivat tutuiksi mummolleni ja hänen lapsilleen. Mummini pesi heidän pyykkiään maksua vastaan. Myöhemmin he kokivat evakkoreissun Lapin sodan yhteydessä. Kotiin palattuaan heitä odotti poltettu Rovaniemi.

Isäni haavoittui pari kertaa, mutta vain lievästi. Pahiten hän haavottui vasta sodan jälkeen raivaustöissä täällä Lapissa, kun saksalainen hyppymiina räjähti.

Paljon olisi kertomista, mutta hienoa, että tällainen ohjelmasarja esitetään YLE:n toimesta!

tiistaina 20.12.2011

Hannu Nurmion tarinasta käydään keskustelua myös tässä säikeessä:
Agricola-Suomen historiaverkon uutis- ja keskustelufoorumit otsikolla:
Dokumentoimaton teloitusko?
http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=4099

Lisää kommentti

Tämän kentän sisältöä ei näytetä julkisesti.
Vastaa alla olevaan kysymykseen.
Kysymyksen tarkoitus on varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Selaa juttuja asiasanojen mukaan




Muualla Yle.fi:ssä