Nettiviestinnän piirissä toisinaan kuultu väite on, että valtamedia on uhanalainen laji ja että se hukkuu omaan agendaansa eräänlaisena tiedonvälityksen portinvartijana. Portinvartijuudella tarkoitetaan tässä tapauksessa keskusteluilmapiirin poliittista, taloudellista tai ideologista filtteröintiä, usein myös toimimista vanhahtavana kansanvalistuksen airueena. Eli objektiivisuus valtamediassa on näköharhaa ja taustalla piilevät median omalla hankelistalla olevat asiat. Turussa asia liitetään useimmiten toriparkkikeskusteluihin, etenkin alueen valtalehden osalta. Valtakunnallisesti portinvartijuus keskittyy esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyden demonisointiin. YLE ja HS ovatkin jo saaneet tuomionsa moniarvoista lähidemokratiaa korostavalta nettiyleisöltä moneen kertaan.

Ottamatta kantaa onko niin tai näin, lienee joka tapauksessa hyvä katsoa miten "toinen Turku" jaksaa, minkälainen on blogien Turku. Toteuttaako se sananvapautta valtamediaa paremmin ja onko se vertailuryhmäänsä ennakkoluulottomampi sisällöiltään. Olen koonnut omaa blogilistaani random-periaatteella Nikkola Median "Turku Blog City" -palstalle ja tähänastinen otanta näyttää kiinnostavan monipuoliselta. Valtamedialta syystä tai toisesta unohtuvia asioita on listalla sekä paljon politiikkaa, viihdettä ja urheilua. Muotimaailmaa unohtamatta. Turkulaisten blogien parissa viihtyy pidempäänkin.

Oma vaatimaton mielipiteeni on, että perinteiset poliittiset mielipidekirjoitukset ovat Turun blogosfäärin heikointa antia. Kaupunginvaltuutettuja, kansanedustajia ja EU-lobbareita lapsettaa aivan liian usein. Jos ja kun sanottava julistuksista unohtuu, kääntyy keskustelu liian helposti ilmeisimpien poliittisten vastustajien halventamiseen. Tälläinen itsetarkoituksellinen vastakkainasettelu antaa hyvin valjun kuvan edustuksellisen demokratian nykytilasta. Ilmiö toistuu tasaisesti kaikissa poliittisissa ryhmissä Kokoomuksesta Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon.

Toisaalta uuden poliittisen kulttuurin piiristä nettijulkisuuteen tulee haasteellisempaa materiaalia. Jiri Keronen haastaa oikean ja vasemman laidan olemassaoloa hyvin mielenkiintoisella tavalla. En ole aivan varma ojentaisinko hänelle avaimia kaupunkiin missään olosuhteissa mutta ajattelussa on särmää, piti siitä henkilökohtaisesti tai ei. Särmää löytyy myös Olavi Mäenpään blogista, jossa CAPS LOCK uhkaa jatkuvasti unohtua päälle. Mäenpää on kova post-SMP:läinen propagandamies vaikka en hänen rasistista populismiaan juuri missään mielessä ostakaan. Lisäksi uudessa arkistoblogissa lennähtää tiskiin tuima pala turkulaista ajankuvaa viime vuosikymmeniltä.

Urheilussa Turun blogosfääri on hyvin edustettuna. Jääkiekko tietenkin dominoi keskustelua juuri nyt mutta jalkapallon saralta löytyy todellinen helmi. Kaikki viestimet mukaanluettuna parasta turkulaista jalkapallokirjoittelua on viime vuodet harjoitettu futisblogi Puoliajassa. Valtamedia on jo löytänyt omansa, sillä blogin ylläpitäjä siirtyy kesäksi toisen iltapäivälehden leipiin. Resepti Puoliajan menestykselle on joka tapauksessa selvä: se kuuntelee lukijoitaan, menee mukaan futismaailman arkeen, nousuihin ja laskuihin, seuraa harjoituksia, seuraa pelejä, seuraa fanikulttuuria, elää ja innostuu lajin mukana. Uskaltaa kysyä helppoja kysymyksiä, uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä. On hemmetin innoissaan kaikesta! Monestako maakuntalehden urheilutoimituksesta voi sanoa samaa?

Myös alakulttuurien Turku on blogosfäärissä hyvin edustettuna. Missä on bileet ja raikuuko vallatussa talossa "We shall overcome", se on lähes reaaliajassa tarkastettavissa alan sivustoilta. Sama koskee taiteilijoiden työtilapulaa kaupungissa, he ovat hereillä verkossa ensikäden tietoineen. Tsekkaa uutiset täältä ja vertaa niitä valtamedian ylöspanoihin, vertailut voivat tuoda yllättäviä tuloksia. Muista myös, että vaikeneminenkin voi olla julkisuustemppu. Tässä mielessä Turun blogiverkoston voikin arvioida ylläpitävän sananvapautta Turussa pienellä mutta merkittävällä tavalla.

Parhaimman kuvan Turun blogikulttuurista saa tietenkin tutustumalla blogeihin omakohtaisesti. Nikkola Mediassa otetaan edelleen vastaan linkkejä paikallisesta osaamisesta. Myös täällä on mahdollista keskustella alan tarjonnasta. Mikä on sinun mielestäsi Turun paras blogi? Entä mistä aiheista haluaisit blogien kirjoittelevan enemmän?

Viimeinen viikko ei ole sujunut ilman suru-uutisia viihdemaailmasta. Aluksi muonavahvuudesta poistui amerikkalainen powerpop-legenda Alex Chilton ja alkuviikosta tiistaina turkulaisen rockmusiikin keskeinen pioneeri Pekka Loukiala. Keskitymme tässä bloggauksessa heistä jälkimmäiseen.

Menetys on kova pelkästään jo siksi, että Loukialan mukana meni manan majoille raskas arsenaali turkulaisen rockhistorian keskeistä muistitietoa. Föribeatissa Pekkaa ja hänen kommenttejaan toki kuultiin mutta moni tarina jäi vielä kuulemattakin.

Loukiala oli rock'n'roll-legenda paitsi laulajana myös persoonana. Aina sattui ja tapahtui ja tarinoitakin riitti. Joskus jälkikäteenkin. Muistan itsekin takavuosina soitelleeni Suomen hallitsevalle rock-kuninkaalle vuodelta 1961 (tuon vuoden jälkeen palkintoa ei ole jaettu) arvokasta taustahaastattelua Föribeatiin kärkkyen. Antero Laiho ja Iiro Andersson lopulta hankkeessa onnistuivat. Hyvä että edes he onnistuivat. Edes jotain jäi talteen tästä poikkeuksellisesta elämäntarinasta.

Loukiala oli turkulaisen rockmusiikin pioneeri yhdessä veljensä Jukan, Mauritz Åkermanin, Rapi Tuomisen orkesterin, Tommie Mansfieldin ja monen muun kanssa. He panivat yhdessä manageri Helge Siimeksen kanssa alulle elävän rock-kulttuurin Turussa. Keväästä 1960 eteenpäin rock ei ollut enää pelkästään elokuvia, muotitanssia tai hilpeää idolisaatiota vaan aitoa ja oikeaa ruohonjuuritason kulttuuritoimintaa, jota harrastivat paikalliset nuoret Aurajoen rannoillakin.

Turun pieni mutta piskuinen pioneerirockyhteisö laittoi kannat kattoon Aurakatu 1:ssa, elokuvateatteri Alhambrassa (Humalistonkatu) ja minne ikinä ehtikin. Ja ehtiväthän he; Helsinkiin, ruotsinkieliseen saaristoon, yhdessä Helsingin ensimmäisten rock-soittajien kanssa ihan oikeaan Ruotsiin saakkakin. "Mukana myös kaiku", kuten samaa joukkiota myöhemmin rautalanka-aikoina mainostettiin.

Turkulaisen rockin historian ensimmäinen levytys kautta aikain, Loukialan "Kannat kattoon" täyttää viisikymmentä vuotta Turun kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. Nähtäväksi jää, miten Cay Sevón ja kumppanit aikovat tätä merkkipaalua (tai omatoimisen klubi - ja konserttitoiminnan alkamisen 50-vuotisjuhlia) muistaa.

Syitä muistamiselle ainakin olisi. Näistä veijareista alkoi ja alkaa täysin uusi luku turkulaisessa paikallishistoriassa. Sitä kutsutaan urbaanihistoriaksi, globalisaation saapumiseksi, sotamuistoista vapautumiseksi ja ennen kaikkea tolkuttoman hyväksi bailuhengeksi, hurmioksi ja elämänasenteeksi jota muistellaan alkuvaiheen rokkaripiireissä edelleen.

"Se oli oikeastaan Bill Haley, kun mun elämän muutti. Kipinä puri ja sit se vei kokonaan mukanaan", kuten Rapi Tuominen on asian tiivistänyt.

PS. YLE:n Elävä Areena tarjoaa historiallisen kuvanäytteen Loukialan ja kumppaneiden rock'n'roll -toiminnasta 1960-luvun alusta. Ääniraita Helsingin Oklahoma Rock Showsta ei ole säilynyt jälkipolville mutta kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa turkulaisten ja helsinkiläisten rokkareiden nuoresta energiasta. Muoti ja ajan henki välittyvät minuutin mittaisesta näytteestä upeasti. Linkki harvinaiseen arkistoherkkuun löytyy tästä.

Edellisessä bloggauksessa mainittu Muutos 2011 näkyy tekevän irtiottoja myös blogirintamalla.

Tapio Äyräväisen suoraa eläinaktivismia koskevassa kirjoituksessa (päivätty 14.3.) huomio kiintyy hyvin suorasukaiseen tapaan viestiä Turussa kesällä 2008 tapahtuneesta kaupunki-iskusta. Eläinaktivistien tuhopolttoyritys tuomitaan jyrkästi, lisäksi toinen oletetuista epäillyistä tuodaan linkin kautta esille tavalla, jossa tekijän henkilöllisyydestä on vaikea erehtyä.

Asuin itse Yliopistonkatu 11:ssa vuoteen 2004, joten tapaus tietysti koskettaa myös henkilökohtaisesti. Noilta ajoilta muistan, että korttelissa asuu paljon ikääntyneitä ihmisiä nuorempien joukossa. Tekoa tuskin voi pitää hyväksyttävänä minkään ideologisen tai uskonnollisen suuntauksen näkökulmasta. Vielä haastavampaa on hyväksyä tilannetta, jossa iskuryhmä vaarantaa kymmeniä ihmishenkiä eläimet pelastaakseen. Tälläisen antihumanismin motiiveja ainakaan minun on vaikea puolustaa.

Mutta kuinka osuvaa on Äyräväisenkään reagointi. Johtaako tälläinen omatoiminen syyllisten nimeäminen muuhun kuin lisäongelmiin. Julkisiin lynkkauksiin, mielivaltaan, huutoäänestyksiin. Olisko Aamusetin ex-päätoimittajan pitänyt harkita toisenkin kerran ennen purskahdustaan. Mikä hänen missionsa tässä asiassa on?

Entä jos linkissä vihjaillen nimetty nuori nainen ei liity tapahtuneeseen millään lailla. Eikö oikeusasteiden tehtävä ole ratkoa nämä tapaukset, kaikesta huolimatta. 

Nähtäväksi jää, ottaako blogien paineessa esimerkiksi iltapäivälehdistö keppihevosen aiheesta. Poliittisissa ääriliikkeissä aktivoituva suomalainen terrorismi (tai sen potentiaalinen uhka) kuitenkin on yhteiskunnallisesti merkittävämpi ilmiö kuin Beckhamin akillesjänne tai grillijonossa ruopiminen Kaskenmäessä.

Viihdyttääkö vaiko puuttua ikäviin asioihin, niistä niiden oikeilla nimillä kertoen. Julkisia jalkapuita on Suomessa yleensä vältetty mutta nyt asetelma saattaa poikia paineita uudenlaiseen käyttäytymiseen. Tai sitten ei. Elämme mielenkiintoisia aikoja...

Nyt jos koskaan kannattaa olla kirjautuneena Facebookiin. Turussa myllertävä kulttuuritilakeskustelu VR:n makasiinien ja Wärtsilän konepajan ympärillä ottaa jo lupaavasti kierroksia. Kumpikin tilaehdotus kerää FB:ssa sekä kannatusta että kritiikkiä. Kumpikin ryhmistä on, luonnollisesti, kovin varma asiastaan.

Wärtsilän puolesta kampanjoidaan omassa Wärtsilä-ryhmässä. VR:n tilojen puolesta Turun seudun kehittämiskeskuksen sivuilla. Käykää lukemassa, kommentointi on suorasukaista ja suoraan asiaan menevää ilman turhaa hienostelua. Eli juuri niin kuin pitääkin. Tätä et lukenut valtamediasta!

Itse näen VR:n makasiinit tässä ja nyt melko selkeänä kärkiehdokkaana. Pelkästään tilojen monikäyttöisyys on nykytietojen valossa Wärtsilän konepajarakennusta merkittävästi parempi. Suomeksi sanottuna tämä merkitsee paitsi esiintymistilojen, myös työ-, harjoittelu- ja liiketilojen kunnostamista luovien alojen kulttuurikeskuksen hengessä.

Perustettaisiin Turulle kertaheitolla oma Kaapelitehdas. Toiminta olisi pääosin yrittäjävetoista, eikä kaupunki lähtisi omistamaan lisää seiniä. Myös logistisesti VR:n malli on huippuluokkaa. Valtakunnalliset juna- ja bussiyhteydet ovat suoraan vieressä, yksityisliikennekin ymmärtääkseni järjestettävissä. Tämä helpottanee tapahtumien ja tilojen eteenpäin myyntiä merkittävällä tavalla. Etenkin, kun otetaan huomioon suunnitelma uuden matkakeskuksen rakentamisesta nykyisen linja-autoaseman alueelle lähivuosina.

Wärtsilän vaihtoehdossa erinomaista on sijainti. Aurajokiranta on Turun henkinen keskusta nykyoloissa. Alueella jo valmiiksi oleva kulttuuriteollinen toiminta kirvoittaa herkullisia ajatuksia uuden luovan teollisuuden kaupunginosan suuntaan. Wärtsilä näyttäisi hyvältä ja sitä olisi helppoa markkinoida uutena kaupunkinähtävyytenä. Kukaan ei myöskään kieltäisi perustamasta jokirantaan vaikkapa uutta kulttuurihenkistä terassiravintolaa. Nostokurkien varjossa se tulisi näyttämään loistavalta.

Mutta onko Wärtsilän konepajasta muuhun kuin konserttikäyttöön? Riittävätkö tilat VR:n suunnitelman tavoin työhuoneille, harjoituskämpille ja liiketiloille? Ulkopuolisen silmiin näyttää siltä, että tilat eivät riitä. Lisätiloissa taasen saattaa pesiä muita ongelmia aina kaavoituspolitiikkaan saakka. Tässä kohdin on myös hyvä kysyä, maksaako pelkkä konserttitoiminta itseään millään ulos suhteessa kuluihin. Ja miten kaupunginjohtaja Pukkinen perustelee lisätilojen oston tilanteessa, jossa on jo useaan kertaan pyrkinyt alasajamaan kaupungin vuokra-asuntotoimintaa. Lähikirjastojen ja terveyskeskusten alasajosta puhumattakaan.

Puolustan omaa näkemystäni myös EU:n kulttuuripääkaupunkistatuksen tuomalla velvoitteella satsata kulttuuritoimintaa avustaviin pitkäkestoisiin rakenteisiin. Jos VR tarjoaa luovien alojen kulttuurikeskuksen ja Wärtsilä karsitumman konserttisalin (kenties vain korkeakulttuurin tarpeisiin), on helppoa nähdä kumpi vaihtoehdoista tukisi monimuotoisemmin alueen kulttuurielämää 2011 juhlavuoden jälkeen. Tilanteessa, jossa haitaripainit on painittu ja papatit räjäytetty, tarvitaan vahvistusta infrastruktuuriin, ei pelkkää sinänsä houkuttelevaa somistusta jokirantaan.

Toisaalta jos Wärtsilä pystyy tarjoamaan samat toiminnallisuudet kuin VR ja liikennekin saadaan kikkakolmosella järjestettyä, niin kysymys muuttuu tietenkin kertaheitolla entistä monimutkaisemmaksi...

Mikä on oma mielipiteesi asiassa? Onko VR:n makasiinit parempi kohde vai pitäisikö sittenkin satsata Wärtsilän konepajaan? Vai pitäisikö kummastakin hankkeesta muitta murinoitta luopua Turun kaupungin nykyisessä taloustilanteessa? Sana on vapaa kommenttiosiossa!