Joustava Sisiliako Timo Soinin paras EU -alue?

Taalla Palermossa, Sisilian suurimmassa kaupungissa, kavellessa tuli mieleen, etta taallahan asioita hoidetaan pitkalti niin kuin Timo Soini haluaisi EU:n toimivan. Missa EU – siella ongelmako? Vaarin, vaarin. Missa Sisilia, siella EU:n ongelmat kierretaan.


On tama Sisilia vahvaa katolista aluettakin, jossa Soini katolisena olisi enemmistossa toisin kuin Suomessa. Nain paasiaisen aikaan Palermon hienoissa kirkoissa on messuja jatkuvasti. Iltaisin pitkin katuja liikkuu myos uskonnollisia kulkueita, processione. Osallistuinpa niihin itsekin, vaikka en olekaan katolinen. Tuli aivan harras tunnelma.

Tästä kuuluu Palermon entisen, mafianvastaisen pormestarin haastattelu. Nykyisin Leoluca Orlando on Italian parlamentin alahuoneen jäseen ja pääministeri Berlusconin kova arvostelija

http://areena.yle.fi/ohjelma/176066

Haastattelun koko käännösteksti on täällä

http://yle.fi/radio1/asia/puheenvuoroja/sisilia_ja_eu_30262.html

 

Pitkaperjantai-iltana poikkesin Palermon sivukadulle, jolla oleva aukio oli taynna ihmisia..... ja savua. Aukiolle oli pystytetty savuavia grilleja, joissa valmistettiin herkullisia liha- ja kalaruokia. Tunnelma oli oikein rento ja mukava.


Suomessa tallainen ei olisi tullut kuuloonkaan tiukkojen viranomaismaaraysten takia. Yrittivathan Helsingin terveysviranomaiset kieltaa perinteisen munkkien paistonkin Maunulan ulkolumajalla ylitiukkoihin maarayksiin vedoten. Onneksi jarki voitti.


- Olisiko tallainen yksityisyritteliaisyys mahdollista Pohjois-Italiassa, Torinossa, josta tulet, kysaisin paytaan sattuneelta nuorelta naiselta, joka puhui yllattaen hyvaa englantia. Sisilialaiset eivat juuri muuta osaa kuin iltaliaa.


- Ei meilla Torinossa tallainen grillailu olisi mahdollista. Meilla noudatetaan maarayksia. Tamahan on mita ilmeisimmin harmaata talouttakin, josta ei veroja makseta.


Pohjoinen ja etelainen Italia ovat yha kovin erilaisia, ovat aina olleet. Samaa EU:ta silti molemmat.


Mitahan Timo Soini olisi sanonut jos olisi sattunut iltamessusta tullessan samaan poytaan kanssamme? Missa menevat EU-maaraysten jarkevan noudattamisen rajat? Minka verran harmaata taloutta on kohtuullista sallia, jotta ihmisilla olisi edes jotakin tekemista.


Sisiliassa kaikki nayttaa olevan suhteellista. Kalaa myydaan toreilla ja kaduilla sellaisissa olosuhteissa, joita Suomen terveysviranomaset kauhistelisivat. Paikalliset eivat kauhistele ja ostavat kalaa sielta missa sita on tarjolla.
 

Tuli mieleen, etta Helsingin kauppatorilta kalakauppiaat katoavat kun terveysmaarayksia aina vain kiristetaan. Kahvilan perustaminenkin on monen mutkan takana.


Harmi kun EU-kriittinen Timo Soini ei ollut Palermossa juttukaverina. Jatkoin siis juttua nuorten kanssa.


Jos Sisiliassa oltaisiin lukemattomien EU – maaraysten noudattamisen kanssa tarkempia, niin mita tapahtuisi? Luvattomien pienten grillipaikkojen pitajilla ei olisi toita. Ei myoskaan keskustan kaduille levittaytyvilla rihkaman kauppiailla.


Tuskinpa sillakaan vohvelin kauppiaalla mitaan lupaa oli, jolta ostin yomyohalla herkullisen vohvelin.


Etteiko han maksa veroja? Mista mina tiedan, mutta enemman harmaata kuin valkeaa hanenkin bisneksensa varmaankin on.


Mutta maksaahan han kuitenkin arvonlisaveron ehka harmaasti hankkimallaan tulolla ostamistaan tavaroista. Ainakin bensiinissa veroa on yhta huimasti kuin Suomnessa.
Suomalaisesta ja torinolaisesta kulttuurista loytyi lopulta aika paljon yhteista. Tyota tehdaan tasmallisesti ja maarayksia noudatetaan. Kielitaitokin on varsin hyva.


Sisilialaisesta perati suurpiirteisesta normien noudattamisesta jai mieltani vaivaamaan perusongelma hyvinvointivaltion ja vahemman hyvinvoivan yhteiskunnan, kuten Sislian, valilla. Onko parempi, etta ihmisilla on edes jotakin tekemista kuin etta ei ole, ja ne joilla toita on, maksavat niille, joille ei toita syysta tai toisesta jarjesty?


Meniko tama jo harmaan talouden puolustamiseksi? Niin, asiat eivat ole mustia eivatka valkeita vaan usein jotakin silta valilta.
 

Tämä vaaleissa kiinnostaa: Miksi suomalaista lampaanlihaa saa niin huonosti?

Jos kansalaiset, eivätkä toimittajat ja poliitikot, saisivat valita teemat, jotka äänestäjiä kiinnostavat, niin asialista voisi olla aivan toisenlainen. Kotkalaisen vaalipaneelin ensimmäinen yleisökysymys oli: - Miksi lampaanlihaa ei saa tasaisesti ympäri vuoden ja kotimaista on niin vähän tarjolla?
Hyvä ikuisuuskysymys näin pääsiäisen lähestyessä, kun lampaanliha palaa kauppojen tiskille. Pakastettua lammasta kyllä aina saa, mutta pääasiassa ulkomaistahan se on.

Hernerokka vetää paremmin kuin poliittinen sanoma.

Keskustalainen uudelleen valintaa tavoitteleva kansanedustaja sai selvittää pitkään kotimaisen lammaslihan tuotannon ongelmatiikkaa. Lopputulos oli karu: tuottajalle maksettava hinta on surkean alhainen. Lampoloitten pito ei oikein lyö leville. Tarjonta jää näin vähäiseksi.

Oli paikalla kokoomuslainen ministerikin, mutta eivätpä globaalit haasteet tai ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiat yleisön kysyjiä kiinnostaneet. Ihmisiä lähellä olevat asiat olivat kiinnostavampia.

En tiedä kuinka paljon kukaan panelisteista, kolmas oli perussuomalainen, voisi vaikuttaa siihenkään, kun itärajalle menevä tie on mutkainen ja kiertelee kysyjän mielestä aivan tarpeettomasti historiallisia ´kiviraunioita´.

Ei voi sanoa, että tilaisuus olisi ollut mikään suuri yleisömenestys, olisikohan ollut noin parikymmentä ihmistä. Ajat ovat muuttuneet, ei tällaisiin poliittisiin tilaisuuksiin yleensäkään ole suurta tungosta. Toista se oli vaikka parikymmentä vuotta sitten.

Vanhasta kiinnostuksestani politiikkaa kohtaan olen eläkkeellä kierrellyt kuuntelemassa eri puolueiden sanomaa. Ainakin vaaliteltat ovat aika toivoton yritys kalastella ääniä. Kahvin tai hernerokan takia sinne mennään.

Helsingin kolmen sepä aukiolla pystytettiin lauantaina2.4. 2011 esivalmistettua vaalimökkiä. Vaikka tarjolla oli parinkin puolueen vaalisanomaa, niin eniten minua alkoi kiinnostaa tämä mökki. Kaikki osat olivat valmiiksi katkotut. Minäkin olisin osannut latoa niitä ristikkäin ja lomittain.

Rakennusmiehet välillä vilkaisivat kokoamisohjeita ja kas, kohta oli seinä pystyssä, ikkuna siinä ja työ eteni silmissä. Tällaisestahan saisi kootuksi nopeasti kylmän autotallin mökille.

Kun kävelin parin tunnin kuluttua taas kolmen sepän aukion ohi, niin mökki oli melkein valmis. Soppatykki oli viety pois ja ihmiset kaikonneet. Läpinäkyvä kahvilakoju kuitenkin veti ihmisiä.


Helsingin itäkeskuksessa olisi voinut luulla, että Sirkus Finlandia olikin aloittanut etuajassa kesäkiertueensa. Vaalikojuja toinen toisensa perään. Keskusta, kokoomus, kristilliset (teemalla koti, uskonto ja isänmaa eli kokoomuksen vaalitunnus joskus 1960 - 1970 –luvulta, jota kokoomus alkoi vähän häpeillä, kunnes se taas kelpaa kokoomuksellekin, mutta ei enää kovin näkyvästi tänä globaalina aikana), perussuomalaiset, demarit ja vasemmistoliitto.

Kysäisin kokeeksi vasemmistoliiton teltalla, että mikähän ero on vasemmistodemarilla ja vasemmistoliittolaisella? Nuorimies meni hämilleen ja ehdotti kysymään puheenjohtajalta, joka oli suuressa vaalipaneelissa kauppakeskuksen sisällä.

Ei siellä kysymyksiä saanut esittää. Musiikin ja median monitoimimies Jone Nikula veti vauhdikkaaseen tapaansa paneelikeskustelua. Itse asiassa tilaisuus oli aivan hauska, toisin kuin moni muu, joita olin kuunnellut.

Demarien edustaja lupasi työtä ja toimeentuloa kaikille, jos heitä äänestää. Ilosanomako yli viisikymppiselle pitkäaikaistyöttömälle?

Yhdellä vaalimökillä sentään opin jotakin uutta. Virassa oleva upseeri voi osallistua puoluetoimintaan vaikkapa kunnanvaltuutettuna, jos ei liity puolueeseen, mutta toimii sitoutumattomana jonkin puolueen ryhmässä. Jännä tapa kiertää säännökset.

Ehdolla kansanedustajaksikin upseeri voi olla, mutta virasta on erottava ennen kuin tulee valituksi. Ei siis valinnan jälkeen. Aikamoinen riski. Toisaalta, jos parlamentin ovet eivät auenneet, niin voi pyrkiä uudelleen puolustusvoimien palvelukseen. Ura sen jälkeen ei kyllä ole nousujohteinen. Poliittisesti merkitty mies tai nainen.
 

Kuolettavin tilaisuus, jossa olen käynyt käsitteli terveyden ja sairaanhoidon tulevaisuutta. Asia nimittäin alkaa kiinnostaa yhä enemmän näin ikääntyvää aivan henkilökohtaisesti.

Paneelissa olleet ihmiset, joista käsittääkseni vai yksi oli ehdolla, esittelivät omaa työhistoriaansa laveasti ja kehuivat ylitsevuotavasti ehdolla olevaa. Ellei tilaisuuden aluksi oli tarjottu kahvia, olisin jo varmaan nukahtanut ennen kuin päästiin yleisökysymyksiin.

Sainhan minä sitkeänä eläkeläistoimittajana lopulta kysymysvuoron, mutta en vastausta. Kysyin vain, että miksi Helsingissä ei voi mennä mille terveysasemalle tahansa saamaan hoitoa, jos omalla on kovin pitkät jonot?

On pakko käyttää omalääkäriäkin, ellei satu olemaan hyvin kiireellinen tapaus. Miksi ei katsottaisi tietokoneelta missä on parhaiten vapaata? Siitä vain kipin kapin toiselle terveysasemalle. Mutta kun ei niin ei. Näin byrokatia meitä palvelee.

Vasta sen jälkeen kun eduskunta sääti lain, niin toukokuun alusta 2011 helsinkiläinen voi vaihtaa hänelle määrätyn terveysaseman kerran vuodessa ja valita omalääkärinkin, mutta ei mennä milloin vain vähiten ruuhkaiselle terveysasemalle koko kaupungissa.

Poliitikot kiistelevat yksityisen tai julkisen terveyspalvelun puolesta. Siitä pitäisi keskustella enemmän, miten järjestää julkinen palvelu järkevämmäksi ja joustavammaksi. Kyllä sieltä hyvän hoidon saa, jos onnistuu ensin pääsemään hoitoon.

Taisi tarttua poliittinen puhe tuolta vaalimökeiltä itseenikin.

 


 

KKO pelasti kuluttajaviraston sukupuoleen perustuvalta syrjinnältä

Kun nykyisin ollaan kovin tarkkoja sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä, niin tämä on kummallinen tosikertomus millä perusteella korkein oikeus kumosi 1996 alempien oikeusasteiden mielestä miestä syrjivän ratkaisun valittaessa toimittajaa Kuluttaja – lehteen.
Jos korkein oikeus ei olisi tullut apuun, niin kuluttajavirasto ja sen lehti olisivat joutuneet hyvin kiusalliseen asemaan, kun mukana oli myös ripaus miestä koskevaa ikäsyrjintää.

Kuva:YLE

Lopputuloksen kannalta tragikoomista on, että korkeimman oikeuden ratkaisu samalla laajensi työnantajien mahdollisuuksia palkata toimeen melkein kenet tahansa, jos tehtävä määritellään riittävän väljästi.

Miten niin tragikoomista? Siksi, että kantajana oli ammattiliitto, Suomen Sanomalehtimiesten liitto, nykyisin Journalistiliitto.

Minua aikanaan koskeneet paperit sattuivat käteeni laatikoitani penkoessani. Kun näistä 1990 – luvun tapauksista on aikaa jo viitisentoista vuotta, niin voin jo suhtautua koko juttuun huvittuneesti.

Toisaalta tapahtumilla on yhä ajankohtaisia yhtymäkohtia tämänhetkiseenkin työelämään. Miten ammattitaitoa valintatilantessa arvioidaan? Tippuuko hakija, jos on ylikoulutettu tai liian kokenut kyseiseen tehtävään?

Ikäkin on tärkeä. Eikö työyhteisön keski-ikää vanhempi olekaan sovelias tähän yhteisöön? Tulisiko kokeneesta henkilöstä uhka asemaansa pelkääville pikkupäälliköille?

Aloitetaan kuitenkin alusta. Elettiin vuotta 1992 ja kuluttajaviraston Kuluttajatietoa viranomaisjulkaisusta haluttiin kehittää ihan oikea lehti. Siis tämä nykyinen Kuluttaja.
http://www.kuluttaja.fi/fi-FI/

Olin työtön kun silloiselta Uudelta Suomelta olivat loppuneet rahat. Enpä ollut ainoa. Työpaikkoja vain oli peräti harvassa, kun lama iski täydellä teholla Suomeen kuin tsunami nyt Japaniin.

Minulla, silloin 48 – vuotiaalla, oli yli 20 vuoden kokemus enemmän ja vähemmän vaativista sanomalehtimiehen tehtävistä aina päätoimittajuutta myöten. Sanomaosakeyhtiön toimittajakoulukin oli käyty, mutta valtiotieteen opinnot jääneet kesken kuten niin monelta toimittajalta siihen aikaan.

Kuluttaja-lehden paikkaa haki myös minua huomattavasti nuorempi, paljon vähemmän kokemusta omaava nainen, jolla oli kuitenkin akateeminen loppututkinto. Hänet valittiin etukäteissuunnitelmien mukaan, koska hän oli avustanut säännöllisesti lehteä.

Silloinen Sanomalehtimiesten liitto ja kova juristinsa Pirkko Pesonen lähti ajamaan asiaani, koska haluttiin selvittää mitä käytännössä tarkoittaa toimittajan täysi ammattitaito. Tehtävään edellytettiin ainoastaan tätä, ei muuta. Myös tasa-arvolain mukaisen sukupuolisen syrjinnän mahdollisuus kiinnosti.

Helsingin raastuvanoikeus ja Helsingin hovioikeus antoivat kuluttajavirastolle odotetusti langettavan tuomion. Virasto sai kuitenkin valitusluvan korkeimpaan oikeuteen.

Kiistaksi nousi onko työssä hankittu laaja, monipuolinen kokemus valintaperusteena painavampi peruste kuin akateeminen, teoreettinen loppututkinto, jota ei edes edellytetty, ja toista hakijaa selvästi vähäisempi ja suppea-alaisempi kokemus.

Ikänikin (silloin 48 v.) vaikutus tuli ´raskauttavana´ asiana selvästi esiin lehden silloisen toimitussihteerin todistajalausunnosssa. Tosin tämä pöytäkirjalausunto ihme kyllä sivuutettiin kokonaan oikeudessa:
”...ja varsinkin, kun meillä on päätoimittaja, joka on 34 – vuotias ja sitten minä itse (silloin 36 – 37 v.), niin kyllä sanoisin. että siihen työympäristöön sopisi paremmin nuorempi henkilö.”

Sekin perustelu sivuutettiin, että määräaikainen, alle vuoden mittainen työsopimus tehtiin pelkästään budjettiteknisistä syistä. Tarkoitus oli kehittää lehteä kuten ilmoituksessa kerrottiin, antaa sille rahaa ja vakinaistaa toimittaja seuraavassa budjetissa kuten myös tehtiin.Kuluttaja - lehti onkin nykyisin kunnon lehti.

Oikeuskäsittelyn edetessä lopulta korkeimpaan oikeuteen saakka kävi selväksi kuinka teoreettisesti oikeuslaitoksen huipulla ajatellaan. Yhä enemmän sai painoa akateeminen tutkinto, jolla lehden tuotetestien ja muiden varsin vaatimattomien toimitustöiden tekemisen kannalta ei paljoa merkitystä ollut.

Käytännössä me molemmat hakijat, nainen ja minä, olimme ylikoulutettuja ja kokeneita lehden avoinna olevaan vaatimattomaan tehtävään. Nykyisin koulutustason yhä vain noustua tällaisia tilanteita on yhä enemmän.

Huomasin myös hierarkisen vaaran, jota en silloin ymmärtänyt. Kun Kuluttaja-lehti ilmoitti julkisesti haluavansa kehittyä kunnon julkaisuksi, niin minä onneton entisenä päätoimittajana kehuin valitsijoilleni kuinka innokas olin olemaan mukana tässä lehden kehittämisessä.

Virhe, virhe. Minun olisi pitänyt kertoa olevani kiinnostunut vain tuotetesteistä, koska tällaista tekijää he halusivat. Totta kai erilaiset testitkin kiinnostivat, sehän on osa normaalia toimitustyötä tällaisessa lehdessä.

Byrokraattisessa virastossa laaja-alainen innokkuuteni nähtiin kuitenkin uhkaksi. Viraston päätökset tehdään ylhäällä, siellä paukutetaan rumpua, jonka tahtiin alaiset marssivat kiltisti.

Vähän samaan törmäsin myöhemmin YLE:ssäkin työskennellessäni. Älä ajattele liian laaja-alaisesti, sellainen ajattelu on varattu muille kuin tavallisille työntekijöille.

Sellaisenkin ennakkoasenteen huomasin oikeusprosessin kuluessa, että ammattitaitoisen toimittajan mukautumiskykyyn ei uskottu. Saman olen kyllä havainnut muuallakin. Jos olet tehnyt jotakin työtä jonkin aikaa, niin kohta esimiehet eivät usko sinun muuta osaavankaan.

Antakaa ihmeessä rohkeasti uusia mahdollisuuksia. Havaitsette pian kuinka alaisestanne puhkeaa kuin uusi kukkanen.

Tässä kuluttajaviraston oikeusprosessissa korkein oikeus lopulta pelasti viraston pulasta ja kumosi alempien oikeusasteiden tasa-arvolain sukupuolista syrjintää koskeneet tuomiot.

Lehteä avustanut nainen valittiin jo aiemmin tehtävään kuten minun oli heti ensi tapaamisessa annettu ymmärtää, vaikka en sitä heti uskonut.

Harmi kun en koskaan ehtinyt tutustua kilpakumppaniini. Olisi voinut olla vaikka kuinka mukava ihminen. Nyt hän on jo manan majoilla, joita kohti itsekin päivä päivältä lähestyn.

Korkeimman oikeuden tuomio
http://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/1996/19960141?search%5Btype%5D=pi...
oli myös Sanomalehtimiesten liitolle pettymys.
”Täytettävää tointa koskevien kelpoisuusehtojen puitteissa kuluttajavirastolla on ollut oikeus tasa-arvolain vastaiseen syrjintään syylistymättä arvioida ja painottaa hakijoiden ansioita tavalla, jonka se on parhaiten arvioinut edistävän työnantajan tarpeita.”

Tämän mukaan nykyisinkin eletään.

Luotanko sitten korkeimman oikeuden ratkaisuihin? Luotan ja en luota kuten moni muukin. Ylemmäksi ei enää Suomessa voi mennä. Onneksi on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jolta Suomi on saanut valitettavan monta langettavaa tuomiota.

http://www.echr.coe.int/ECHR/EN/Header/The+Court/Introduction/Informatio...
 

Yleishyödyllinen yhteisö ja veroparatiisi

Vaalien alla yleishyödyllisiä yhteisöjä syntyy kuin sieniä sateella. Verottaja kertoo syynkin miksi.
”Puolueen, valitsijayhdistyksen, ehdokkaan tukiryhmän tai -yhdistyksen sekä muiden näihin rinnastettavien yhteisöjen saamat vastikkeettomat lahjoitukset ovat saajilleen verovapaata tuloa.”

Harmi kun en tarjoutunut ehdokkaaksi, niin olisin voinut perustaa yleishyödyllisen yhteisön. Se kuulostaa niin hienolta, aivan kuin olisi hyväntekijä.

”Edellä mainittuja yhteisöjä voidaan pitää yleishyödyllisinä yhteisöinä, jolloin ne ovat verovelvollisia vain elinkeinotoiminnan tulosta ja joistakin kiinteistöistä saaduista tuloista (tuloverolaki 22 §). Tämän vuoksi niiden varainhankintana saamat lahjoitukset eivät ole veronlaista tuloa.”

Perikuntani (jos perittävää jää) olisi aikanaan ilahtunut, jos he olisivat yleishyödyllisiä yhteisöjä.

”Yleishyödyllisen yhteisön saamasta lahjoituksesta tai sen testamentilla saamista varoista ei myöskään suoriteta perintö- ja lahjaveroa (perintö- ja lahjaverolain 2 §:n 1 momentti).”

Mutta miksi ihmeessä ylipäätään on organisaatioita, joitten ei tarvitse maksaa veroja toiminnastaan? Nehän ovat kuin veroparatiiseja.

”Yleishyödyllinen yhteisö on yhdistys, säätiö, osakeyhtiö tai muu juridinen yhteisö, jonka toiminnan yhteiskunnallisen hyödyn ja merkityksen katsotaan olevan niin huomattavan, että sille voidaan myöntää erityisiä verovapauksia.”

Hyvä tietää. Yleisradiokin, julkisen palvelun laitos, on katsottu niin yhteiskunnallisesti hyödylliseksi, että sen ei tarvitse maksaa veroja. Arvonlisäveroja kylläkin on maksettava.

Jos päättäisin tukea jotakin puoluetta tai sen ehdokasta, niin minun olisi ensin maksettava tuloistani vero, jonka jälkeen jäävällä summalla voisin tehdä mitä haluaisin.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

LISÄYS: Itse asiassa tämän blogin jo kirjoitettuani päätin antaa pienen, symbolisen vaalitukisumman eräälle ehdokkaalle. Miksikö? Ihan vain sen periaatteen takia, että mitä useampia pieniä tukisummia ehdokas saa, sitä riippumattomampi hän on tukijoistaan.

"Kansan vaalituki" ei minusta ole ollenkaan huono ajatus. Ei tule turhia riippuvaisuuksia tukijan ja tuettavan välille. On naurettava ajatus, että muutaman kympin tai edes muutaman satasen summalla voisi lahjoa ehdokasta/edustajaa. Eikä siitä saa edes kohu-uutista.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lahjoituksesta en minä, eikä mikään yrityskään, voisi tehdä verovähennystä kuten Yhdysvalloissa.. Siellä vaikkapa tieteen, taiteen ja ilmeisesti (?) puoluetoiminnan tukemiseenkin tehdyt lahjoitukset ovat verovähennyskelpoisia. Tämä osaltaan selittää superrikkaiden avokätiset lahjoitukset eri tarkoituksiin. Vähennysoikeutta on ehdoteltu Suomessakin, mutta verottaja ei ole innostunut.

On tästä kyllä yksi poikkeus. Ay-liikkeen jäsenmaksut ovat vähennyskelpoisia ja näitä ammattiyhdistysliike sitten voi käyttää vaikka puoluetoiminnan tukemiseen, kuten on käyttänytkin. Siis ilman mitään jäsenäänestyksiä.

Verohallituksen ohjeet vaaliavustusten ja – menojen verotuksesta http://www.vero.fi/default.asp?path=5,40,87&article=9794&domain=VERO_MAIN
ovat mielenkiintoista luettavaa. Aika moni asia jää kuitenkin tulkinnanvaraiseksi. Siinä tulkinnanvaraisuudessa se sitten on se ehdokkaan kauhuskenaario.

”Ehdokkaan itsensä rahana saama vaaliavustus (esimerkiksi ehdokkaan omalle pankkitilille tai tilille, johon vain ehdokkaalla on käyttöoikeus) on lähtökohtaisesti hänelle veronalainen lahja. Ehdokkaan saama vaaliavustus on veronalainen lahja, jos samalta antajalta kolmen vuoden aikana saatujen avustusten ja mahdollisen muun lahjan määrä on yhteensä 4 000 euroa tai sen yli (perintö- ja lahjaverolaki 19a §).”

Siinäpä verottaja on ajatellut sopivasti neljän vuoden vaalikausia. Vaalien alla ehdokas siis voinee ottaa vastaan rahaa vaikka omalle tililleen alle 4000 euroa moneltakin erilliseltä lahjoittajalta kunhan rahaa käytetään vaalimenojen kattamiseen.

Mitenkähän verottaja määrittelee vaalimenot? Entä jos kaikkia vaaliavustuksia ei saakaan kulumaan? Voisiko loput siirtää sen varalle, että asettuu seuraavissakin vaaleissa ehdokkaaksi?

Sanonta ”muun lahjan määrä” on mielenkiintoinen. Mitähän sekin tarkoittaa? Riemukkaita suunnitteluillallisia, lentolippuja, hotelleja, ilmaispalveluksia vai mitä?

”Kun lahjan arvo nousee edellä mainittuun määrään (4000€), on lahjansaajan eli ehdokkaan annettava lahjaveroilmoitus. Pienemmistä summista lahjaveroilmoitusta ei tarvitse antaa. Verohallinto voi kuitenkin erikseen pyytää lahjaveroilmoitusta, jos on syytä selvittää, onko verovelvolliselle määrättävä veroa.”

Eipä kannata ehdokkaan riskeerata ottamalla omalle tililleen vaalitukea. Viisainta on perustaa tukiyhdistys eli yleishyödyllinen yhteisö. Silloin verottaja on todennäköisesti tyytyväinen. Ehdokas voi huokaista helpotuksesta tällaisissakin tapauksissa.

”Ehdokkaan puolesta suoraan kolmannelle osapuolelle maksetuista vaalikuluista ei yleensä synny ehdokkaalle veronalaista lahjaa. Oikeuskäytännössä on katsottu, ettei ehdokkaan puolesta maksetuista vaalimainonnan menoista syntynyt ehdokkaalle veronalaista etua, koska mainostamiseen käytetyt varat eivät olleet ehdokkaan määräämisvallassa (KHO 1981/2236).”

Sen sijaan osakeyhtiön vähemmistöosakkaankin kannattaa olla varovainen, jos yritys maksaa hänen vaalimainoksensa. Summa lisätään ehdokkaan henkilökohtaisiin tuloihinsa. Paras siis pyytää naapuriyhtiötä maksamaan. KHO:n äänestyspäätös löytyy vuodelta 1984.

Verottaja ei myöskään ymmärrä, että vaalikulut olisivat tulonhankkimiseksi ja säilyttämiseksi tarkoitettuja kuluja.

"KHO 1971/1686:
Kansanedustajaksi valitulla olleita vaalikuluja ei voitu vähentää tulon hankkimisesta ja säilyttämisestä johtuneina kustannuksina kansanedustajan toimesta saadusta tulosta. Verovuosi 1966."

Maalaisjärjellä tätä on vähän vaikea ymmärtää, koska tavallinen palkansaaja voi vähentää verotuksessa tulonhankkimisesta johtuvia kustannuksia. Toisaalta, kansanedustaja ei olekaan tavallinen palkansaaja, hänellä on monia käsittämättömiä etuja….jos sattuuu tulemaan valituksi.

Jos ei tule, niin henkilökohtaista vaalivelkaakin voi jäädä, eikä se ole mistään vähennyskelpoista. Sama tilanne on valituksi tulleellakin.

 


 

Poliitikkojen hyvä lehtimiestapa

Vaalien lähestyessä tuli mieleen, että voisihan poliitikoillakin olla poliitikkojen ohjeet kuten meillä journalisteilla on journalistin ohjeet. Jos joku poliitikko ei noudattaisi, niin riippumaton Poliittisen sanan neuvosto antaisi huomautuksen, joka julkaistaisiin internetsivuilla kaiken kansan ihmeteltäväksi.

Lähtökohdaksi voitaisiin ottaa, vaikka nykyiset journalistin ohjeet.
http://www.jsn.fi/fi/journalistin_ohjeet/

Sittenpähän niin journalistit kuin poliitikotkin olisivat samojen ohjeitten piirissä. Jos joku ei haluaisi noudattaa näitä ohjeita, niin voisi vapaasti irtisanoutua.

Tasapuolista tämäkin. Jo nyt myös ns. juorulehdistö vähät välittää journalistin ohjeiden tunnontarkasta noudattamisesta.

Poliitikkojen ohjeista saisi vaikka tällaisen version journalistin ohjeita hieman mukaellen.

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä poliittinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa poliitikoilta tietoja ja mielipiteitä.

Näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä politiikassa ja edistää ammattieettistä keskustelua.

Ohjeet koskevat kaikkea poliittista työtä. Ne on laadittu vain alan itsesääntelyä varten. Ohjeita ei ole tarkoitettu käytettäviksi rikos- tai vahingonkorvausvastuun perusteena.

Poliitikko on vastuussa kaikelle kansalle. Kansalla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Poliitikolla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa poliitikon vapaata toimintaa.

Poliitikko ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä edistää aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.

Poliitikon velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen politikointiin.

Yleisön on voitava erottaa tosiasiat poliitikon mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.
Poliitikon tekemä olennainen virhe on korjattava heti poliitikon omilla verkkosivuilla. Jos virhe on tehty tiedotusvälineen kautta, niin tiedotusvälinettä on pyydettävä oikaisemaan välittämänsä poliitikon virheellisen tiedon.

Poliitikon ohjeitten noudattamattomuudesta voi seurata, että poliitikkoa ei valita tai uudelleen valita.


 

Voi meitä voideltuja toimittajia

Jos järjestettäisiin poliitikkojen ja toimittajien voitelukisa, niin kumpiko puoli voittaisi? En tarkoita näin talvella suksien voitelua vaan, miten sen nyt kauniisti sanoisi, vastaan otettua vieraanvaraisuutta, ilmaista sitä sun tätä.

Veikkaan kyllä veteraanikansanedustaja Ilkka Kanervan voittavan minut, vaikka hänellä onkin – toistaiseksi - vähän minua lyhyempi työura. Mutta ihan vähäiseksi minunkaan vastaanottamani vieraanvaraisuus ei ole jäänyt runsaan 40:n vuoden työuran (jo päättyneen) aikana.

Kuva: Valtioneuvosto

Mutta kun toimittajiin saa vapaasti yrittää vaikuttaa, toisin kuin virkamiehiin ja nykyisin myös poliitikoihin, niin ei hätäpäivää, käräjäoikeuden ovi ei odota. Toisaalta ovat ajat ja asenteetkin muuttuneet vuosikymmenien aikana.

Vanhan kokemuksen mukaan taloustoimittajat ovat ´vaikutettujen´ kärkijoukkoa, joita toiset toimittajat kateellisena katselevat. Juorutoimittajista en tiedä, mutta hehän näyttävät juoksevan juhlista juhliin uutisia hakiessaan. Raskaaksi sekin ajanmittaan käynee.

Pääasiassa politiikkaa vuosikymmeniä seurattuani, niin suurimman osan ilmaisista lounaista ´ruokajuomineen´ olen saanut poliitikoilta ja erilaisilta etujärjestöiltä. Harmi kun ei ole tullut pidettyä kirjaa kaikista tapahtumista ja varsinkaan ruokalistoista.

Loistavaa aikaa oli 1970 – luku ja vielä seuraavakin. Sitten politiikan toimittajien hyvänä pito alkoi vähitellen hiipua, mutta ei se kokonaan ole loppunut.

Eipä tullut 1970 – luvulla mieleenkään, että voisi olla jotenkin epäsopivaa istahtaa ilmaiseksi valtiovierailulla samaan tilauslentokoneeseen presidentin kanssa. Siinä pressi matkusti siivellä yhdessä ministerien ja virkamieskunnan kanssa veronmaksajien piikkiin. Ruokaa ja juomaakin tarjottiin.

Nykyisin kuulema pressi joutuu pääsääntöisesti maksamaan tällaisilla ja muillakin vastaavankaltaisilla korkean tason vierailumatkoillaa edes jotakin, vaikkapa halvan lentolipun hinnan.

Yhä useammin tiedotusvälineet, ainakin isot, haluavat maksaa itse toimittajiensa matkat. Köyhemmät tiedotusvälineet joko eivät lähde matkaan tai ehkä kiittävät kauniisti, jos joku maksaa ja lähtevät.

Kuinkahan muuten olisi voinut maksaa vaikkapa Neuvostoliiton valtion järjestämän maan sisäisen pressilennon, joka seurasi Urho Kekkosen valtiovierailukonetta?

Nimetään nyt joitakin tunnettuja poliitikkoja, jotka ovat minua ja monta muutakin politiikan toimittajaa ´korruptoineet´ ruoan, juoman, matkustuksen tai saunomisen muodossa.

Aloitetaan huipulta. Presidentit Urho Kekkonen, Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari valtiovierailuillaan. Tarja Haloseltakin olen jotakin syötävää tainnut saada, mutta kiusallisen terveellistä se on ainakin raavaasta miehestä muistaakseni ollut.

Pääministerit ja varsinkin vähemmän vaikutusvaltaiset ministerit ovat olleet varsin vieraanvaraisia. Kymmenet ovat ne kerrat kun olen istunut valtioneuvoston juhlahuoneistossa,
http://www.valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/tilat/smolna/fi.jsp

tai Königstedtin kartanossa
http://www.vn.fi/tietoa-valtioneuvostosta/tilat/Konigstedt/fi.jsp

tai pääministerin virka-asunnossa Kesärannassa
http://www.vnk.fi/ministerio/toimitilat/kesaranta/fi.jsp

tai jossakin muualla. Ensin on kuultu virkamiesten ja poliitikkojen kuivakkaita esitelmiä, jonka jälkeen on päästy pääasiaan, ruokaan, juomaan ja jopa saunaan. Siinä sivussa on keskustelukin vilkastunut.

Poliittiset puolueet ovat olleet myös aktiivisia sanomansa tarjoajia tarjoilun lomassa.
Unohtaa ei sovi myöskään työmarkkinajärjestöjä kuten SAK, työnantajapuolelta Elinkeinoelämän keskusliitto, EK, ja monia muita.

Jos nämä vuosikymmenien vaikutustilaisuudet laskettaisiin yhteen, niin siitä kertyisi mahtava etupaketti. Kumma ettei paino ole noussut enemmän. Kyllä poliitikoilla olisi minussakin ilkkumista, jos he heittäytyisivät nykyisen ilmapiirin mukaisiksi toimittajiksi.

Sitten se peruskysymys: mitenkäs tämä vuosikymmenien vieraanvaraisuus on minun journalismiini vaikuttanut?

Vaikea sanoa, jos itseäni arvioisin, niin olisin jäävi. Ainakin olen oppinut tuntemaan lukemattoman määrän vaikuttajia ja päässyt keskustelemaan heidän kanssaan. Kyllä siitä on ollut journalistin työssä ihan oikeasti hyötyä.

Mikä siitäkin tulisi, jos istuisi vain päätteensä ääressä googlettamassa, tiedotteita ja puheita lukemassa. Välillä sitten soittaisi jonkun ärhäkän puhelun tuntemattomalle päättäjälle, joka ei minuakaan tuntisi. Eipä olisi kovin hyvä keskustelunavaus.

Mutta aika entinen ei enää koskaan palaa. Aika aikaansa kutakin ja kukin parhaan kykynsä mukaan journalistinakin.

P.S.

Tulin juuri yhden lapsenlapsen (pojan) kanssa Helsingin messukeskuksesta moottoripyöränäyttelystä

http://web.finnexpo.fi/Sites1/MP/Sivut/default.aspx

Lähtiessäni kysäisin, että minkäs takia minutkin päästettiin ilmaiseksi sisään pressikortilla, vaikka minulla ei ole aikomustakaan tehdä täältä juttua. Nykyiset YLE Radio Suomen Metsäradion juttuni ovat aika kaukana moottoripyöristä. Mielestäni minut olisi pitänyt ohjata lippukassalle.

Keskustelu messukeskuksen työntekijän kanssa muodostui molemmin puolin mielenkiintoiseksi. Olivat ilahtuneita, kun joskus toimittajakin on sitä mieltä, että perusteettomia etuja ei pitäisi antaa.

Mutta jos joku pyytämättä antaa, niin saahan sen ottaa vastaan, mutta ei saa itse kärttää. Tätä mieltä Journalistiliittokin on.

http://www.journalistiliitto.fi/jasenpalvelut/muut_jasenedut/

Onhan se aika kohtuutonta, että minäkin vielä joskus kepin kanssa kävelevänä, horisevana ukkona saisin pressikortillani samat ´voiteluedut´ kuin aktiivisen työelämän oravanpyörässä sinnittelevät.

Nyt taidan saada paljon vihamiehiä. Kuka nyt ´saavutetuista´ eduista vapaaehtoisesti luopuisi.

 

 

 

 

 

 

 

 


 

Näin alkoi Suomen velkaantuminen

Minua jäi askarruttamaan miten vielä 1970 – luvun puolivälissä lähes velaton Suomen valtio, 3% bruttokansantuotteesta, on ajautunut nykyiseen velkakurimukseen, noin 50% BKT:stä, ja velka yhä kasvaa.

Koottua tietoa löytyy valtiovarainministeriön historiasarjasta, jota nykyistenkin poliitikkojen kannattaisi silmäillä muistin virkistämiseksi vaalien alla. Katsoa kannattaa myös netissä pyörivää velkakello-sivustoa

http://www.velkakello.fi/

Kuva:YLE

Poliitikkojen kulutushaluja on yritetty hillitä ennenkin. Mielenkiintoinen oli Suomen Pankin silloisen pääjohtajan Klaus Wariksen epäonnistunut yritys häivyttää valtion varoja poliitikkojen ulottumattomiin 1960.

Valtiontalous oli vaihteeksi ylijäämäinen, mutta kaukokatseisen pankkimiehen mielestä kaikkia varoja ei pitäisi pistää heti menemään kuten oli tapana ja tuntuu kyllä olevan yhä varsinkin vaalien alla.

Osa valtion ylijäämäisistä kassavaroista yritettiin siirtää väliaikaisesti ulkomaalaisiin obligaatiohin pahan päivän varalle.Valtion hyvä kassatilanne tuli kuitenkin poliitikkojen tietoon ja eduskunta päätti monista uusista menoista Sukselaisen II:n, vähemmistöhallituksen (maalaisliitto ja ruotsalainen kansanpuolue) vastustuksesta huolimatta.

Valtiovarainministeriön historiasarja kertoo karusti mihin myöhemmin jouduttiin, kun Suomen hyvinvointiyhteiskuntaa palveluineen rakennettiin liian kovaa vauhtia kuin Baabelin tornia. Tähän käytettiin osin lisääntyvää velkaakin veronkorotusten jatkeena.

Vielä 1960-luvun puolivälissä Suomen julkinen sektori oli jonkin verran pienempi kuin Euroopan OECD-maissa keskimäärin. Julkisten menojen osuus oli runsaat 30 prosenttia bruttokansantuotteesta.

1980-luvulle tultaessa julkisten menojen kasvuvauhti vain kiihtyi ja saavutti 45 prosentin BKT-rajan vuosikymmenen puolivälissä. Vuonna 2010 julkisyhteisöjen menot ovat budjettikirjan mukaan 55,4% BKT:stä.

Samaan aikaan sekä veroaste nousi että velkaantuminen kasvoi. Tosin laman iskiessä 1992 valtionvelkaa oli vain 20 % BKT:stä, kun nykyisin mennään jo runsaassa 50 prosentissa.

Tähän mennessä velkaisimmat ajat sattuvat 1990 – luvu puoliväliin, jolloin velkaa oli noin 70 prosenttia BKT:stä. Vaikka se oli paljon, niin Kreikalla on nykyisin lähes kaksi kertaa enemmän! Kreikalle nyt Suomen valtiokin lainaa runsaan 5:n prosentin korolla, kun itse saa noin 3:lla.

Hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen, niin tärkeää kuin se on ollutkin, on tullut jatkuvasti kalliimmaksi. Se rahoitettiin 1970- ja 1980-luvuilla veroastetta jatkuvasti nostamalla ja velkaa hyvinäkin vuosina lisäämällä. Lopulta verotuksen kiristämisessä tuli pää vetävän käteen, kun veroaste nousi 40:een suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Kalevi Sorsan (sd.) toisen hallituksen (1977 - 1979) aikana liian korkeaksi päässyttä veroastetta laskettiin nopeasti osana elvytyspolitiikkaa. Velanoton turvin Suomen veroaste päätyi Sorsan seuraavien hallitusten aikana muiden läntisen Euroopan maiden tasolle 1980 - luvun alkupuolella.

Veroasteen lasku elvytyskeinona ei ole siis mikään uusi keksintö kuten ei velkaantuminenkaan.

Tuomo Mäen OECD-maita koskevan  vertailun mukaan Suomen julkisen sektorin kasvu perustui "suuremmassa määrin kuin missään muussa maassa, Iso-Britanniaa lukuunottamatta, julkisten kulutusmenojen ja sosiaalisten tulonsiirtojen kasvuun".

Valtiovarainministeriön historiikkikirjojen mukaan suurin lisäys kulutusmenoissa tapahtui terveydenhuollon ja opetuksen alalla. Sairausvakuutuslaki säädettiin 1963 ja 1972 voimaan tuli  kansanterveyslaki. Sinänsä tarpeellisia molemmat.

Tulonsiirtoja kasvattivat monenlaiseet sosiaaliturvaan kuten eläkkeisiin, lapsilisiin, äitiysavustuksiin, työttömyyskorvauksiin ja asumistukiin tehdyt parannukset. Lisäksi 1960-luvun alkuvuosina luotu työeläkejärjestelmä kasvatti automaattisesti vuosi vuodelta menoja.

Järjestelmä pystyttiin rahoittamaan niin kauan kuin talouskasvu oli pääsääntöisesti 3 prosenttia, veroja kertyi ja lainamäärääkin kasvatettiin.

Ketkä sitten olivat vallassa kun hyvinvointiyhteiskuntaa kehitettiin 1960 –luvun lopulta alkaen? Samanaikaisesti kunnille sälytettiin yhä vain uusia tehtäviä, missä on osin kuntien nykyisen ahdingon osasyy.

Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta vallassa olivat SDP, keskusta ja rkp. Välillä vallassa käväisivät myös SKDL (nykyinen vasemmistoliitto) ja LKP (liberaalit). Suomen maaseudun puoluekin istui Sorsan IV:ssä hallituksessa 1980 –luvulla.

Kokoomus pidettiin ulkopoliittisista syistä oppositiossa vuoteen 1987 saakka kunnes Harri Holkeri nousi presidentti Mauno Koiviston tahdosta pääministeriksi.

Olisiko hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen ollut maltillisempaa, jos myös kokoomus olisi ollut aiemmin vallan kahvassa, on kyseenalaista. Kansalle haluttiin antaa aina vain uusia ja uusia etuisuuksia.

Nyt tämä tie on toistaiseksi loppuun kuljettu sekä kotimaisista että kansainvälisistä syistä johtuen. Talouden tasapainottaminen ja vanhojen etuisuuksien maltillinen vähentäminen on kuitenkin vaikeaa. Kuka nyt sydänverellään rakentamaansa taloa haluaisi pienentää?

 

 

Jos eläisin kuin valtio....

Olen joskus miettinyt mitä suomalaisille, kuten minulle, olisi tapahtunut taloudellisesti, jos olisi eletty niin kuin poliittiset päättäjät ovat ohjanneet valtiolaivaamme.

Siis näin. Kun vastoinkäymiset, kuten työttömyys, kohtaa, niin vanhoista kulutustottumuksista ei luovuta. Jatketaan entiseen malliin ja mennään hattu kourassa pankkiin pyytämään lisää kulutusluottoa. Maksetaan velkoja velalla.

Kuva:YLE

Jos pankissa sattuisi olemaan vanhan kansan pankinjohtaja, niin hän sanoisi suoraan, että lainaa ei tule ja tuosta ei hyvä seuraa. Muuta tapojasi ja keksi järkevämmät lainakohteet.

Kansainväliset pankkiirit eivät aivan vähällä sano valtiolaivojen lainananojille, että kiitti, nyt riitti. Valtiot kun eivät voi mennä konkurssiin, mutta yksityinen ihminen ja yritys voi.

Nostetaan vähän korkoa ja lainaa taas tulee..... paitsi Kreikalle. Maa maksoi parhaimmillaan korkoa yli 10 prosenttia kunnes me euromaat ja kansainväliset luottolaitokset tulimme apuun.

Nyt hyvämaineinen Suomi saa lainaa noin kolmella prosentilla ja lainaa samaa rahaa noin viidellä prosentilla Kreikalle. Ihan hyvä pikkubisnes, jos Kreikka maksaa lainansa joskus takaisin.

Voisikohan se toimia yksityistaloudessakin? Pankkiasiansa hyvin hoitanut asiakas ottaisi pankista remonttilainaa 4 – 5 prosentilla, siirtäisi remontin alkua ja lainaisi velkarahalla mukavaa elämää jatkavalle naapurille rahat kaksinkertaisella korolla. Riskisijoitushan se olisi, mutta se ei pelaa joka pelkää.

Entäpä se naapuri, miten sille kävisi? Jos hän olisi siihenkin asti elänyt kuten Suomen valtio, niin hänellä olisi vanhaa lainaa noin 60 prosenttia bruttotuloistaan

Valtiolla velka tosin lasketaan bruttokansantuotteesta, eikä tällainen vertailu yksityiseen ole aivan oikein, mutta olkoot. Ei yksityinen kuitenkaan voi korottaa tulojaan vain toisten veroja nostamalla kuten valtio. Pitäisi saada työtä ja sitä ei pelkällä omalla päätöksellä saa kuten valtio nostaa veroja.

Palataan asiaan. Keskituloisella, noin 3000 euroa kuukaudessa, 38 000 vuodessa, ansaitsevalla yksinäisellä henkilöllä jää Helsingissä käteen noin 2250 euroa. Nettovuosiansio noin 27 000 euroa.

Jos vanhaa lainaa bruttoansioista on noin 60 prosenttia, kuten valtiolla bruttokansantuotteesta, summaksi tulee runsaat 16 000 euroa. Ei siis mitenkään päätä huimaavasti, jos maksuaika on pitkä.

Mutta, mutta, entäs sitten kun tulot romahtavat, tulee työttömyys tai eläkkeelle siirtyminen? Silloin ollaan samassa tilanteessa kuin Suomen valtio oli 1990 – luvun alkupuolella ja on jälleen.

 

Menokäyrä sojottaa nyt entiseen tapaan ylöspäin, mutta kassaan kertyvät tulot ovat hyvän verran alempana vaikka lainaakin on lisätty.

On siis kaksi vaihtoehtoa. Ei leikata menoja ja otetaan lisää lainaa eli eletään kuin ennenkin. Pankinjohtajan sormi viuhtoo äkäisesti, mutta lainaa Suomelle heltiäisi jyrkästi kohoavalla korolla. Yksityishenkilö ei pääsisi pankinjohtajan puheillekaan, tapaus tiedetään.

Sitten se toinen, parempi vaihtoehto. Leikataan menoja, lopetetaan jatkuva lisävelkaantuminen ja lyhennetään vanhoja lainojakin pienemmiksi. Ei tämä sen kummempaa ole, vai onko Mari Kiviniemi?

Näin sitä on yksityisten ihmistenkin elettävä, vaikka ei se niin hauskaa ole. Sopeudutaan vain talouden realiteetteihin kuten J.K. Paasikivi muistutti ulkopolitiikassa geopolitiikasta.

Mutta miten ihmeessä melkein kaikki valtiot ovat ylipäätään velkaantuneet, monet tosi pahastikin? Norja on harvoja poikkeuksia, mutta heillä onkin öljyä ja kaasua myytäväksi.

Poliittinen ja taloudellinen ajattelu tuntuvat olevan eri asioita. Huono puoli vain on, että hulttiopoliitikkojen päätösten maksajiksi joutuvat äänestäjät. Sellaisiako meidän pitäisi äänestää? Kyllä kansa realiteetit tajuaa, joten asiaan hyvät politiikot, asiaan. Ei meitä saa yrittää huijata edes vaalien alla.

 



 

Fuskaamiseen kyllästynyt rakennusmies

Vanhan ajan rakennusmies oli ammattiylpeä ja hyvää jälkeä tekevä. Sellaisia aarteita minulla on ollut vuosikymmenten varrella kesämökillä töissä. Nykyisin näitä vanhan työ- ja taitokulttuurin ammattilaisia on enää harvassa.
Tapasin kuitenkin yhden nuoren. Hän on noin kolmikymppinen rakennusalan ammattilainen, jolla vanha ammattiylpeys on yhä tallella. Päiväni oli pelastettu ja toivo paremmasta huomisesta alkoi sittenkin sarastaa.

Kuva:Pasi Takkunen/YLE

- Tämä homma on mennyt sellaiseksi, että harkitsen jo alan vaihdosta.
- Miksi? Töitähän sinulla on ihan riittävästi.
- On, on enemmän kuin tarpeeksi, mutta kun joka paikassa painostetaan fuskaamaan. Ei aina noudateta edes rakennusmääräyksiä. Varsinkin sähkötöissä se voi olla hengenvaarallista.
Mieleeni tuli eräs kesä, kun mökkiäni korjattiin. Minä, siis rakennuttaja, yritin hieman säästää ja ehdotin, että eikös tämä kohta voitaisi tehdä toisinkin.
- Kuule Matti, siitä ei silloin tule hyvä. En minä tee. Jos teen, niin sitten joku kysyy sinulta kukas tämän teki ja minä saan huonon maineen.
- Tee sitten niin kuin hyvä tulee, minä sanoin ja panin kiireesti suuni kiinni.
Hyvähän siitä sitten tuli, eikä ollut edes paljoa kalliimpi.
- Tämä nykyinen talonrakennustapa tulee ajanmittaan vielä kalliiksi isoille rakennusliikkeille. Monet pienet sentään kiinnittävät laatuun enemmän huomiota, mietiskeli nykypolven ammattimies.
- Rakennusalalla on menty samaan kuin kodinkoneissa. Kun takuuaika on lopussa, niin johan alkaa vikoja tulla. Se on kuitenkin niin kaukana tulevaisuudessa ja voitot on saatu. Firmassa on jo uudet johtajat, tai ei ole firmaa enää olleenkaan alihankkijoista puhumattakaan, jotka ovat nykyisin yhä enemmän ulkomaalaisia yrityksiä.
Minä nyökyttelin päätäni ja ajattelin kenkiä, en niinkään rakennuksia. Aika ajoin olin sortunut halpoihin tarjouskenkiin, jotka eivät sitten kaun kestäneetkään eivätkä olleet edes jaloissa mukavia. Olisi pitänyt ostaa laadukkaammat. Halpa tulikin ajanmittaan kalliiksi.
Rakennuksissa heikon laadun maksavat myöhemmin asukkaat, joille voi tulla kalliita peruskorjauksia. 1960 ja 1970 – luvun koulurakennusten rakennusvirheitä tulee esiin jatkuvasti. Eräänkin vantaalaisen koulun homeongelma johtui siitä, että talon alle oli jätetty purkulautoja. Vastuullista on turha enää etsiä.
- Rakentamisessa ajatellaan vain voiton maksimointia, eikä sitä miten rakennus kestää. Aina ei noudateta edes rakennus- tai sähkömääräyksiäkään. Valvojia kyllä on, mutta eiväthän he ehdi isoilla rakennustyömailla kaikkea valvomaan, vaikka haluaisivatkin.
- Yhdessäkin remonttikohteessa jopa kaupungin virkamies hyväksyi selvästi lainvastaisen asennuksen, kun muuten olisi tullut kalliita purkukuluja. Mihin enää voi luottaa?
Itse asun 60 vuotta sitten tiilestä muuratussa kerrostalossa, joka on edelleen vankasti pystyssä. Vain normaaleja ylläpitokorjauksia on jouduttu tekemään.
- Ei enää löydy sellaisia muurareita, jotka uskaltaisivat ottaa teidän talonne kaltaisen 8 – kerroksisen talon muurausvastuun. Toisaalta eihän kokotiilestä kerrostaloja enää tehdäkään, nuori ammattimies tuumiskeli.
Jäin miettimään, että jos tämä ammattimies perustaisi oman firman ja alkaisi mainostaa itseään TODELLA kunnollisena ja luotettavana ammattimiehenä, niin töitä varmaan olisi. Kyllä yhä on ihmisiä, jotka haluavat laatua ja myös maksavat siitä.

Itse asiassa laadusta ja luotettavuudesta on huutava pula.
Heikosta laadusta ja huonosta maineesta kärsivät sekä urakoitsijat, että työntekijät.

Voisihan Rakennusliittokin
http://www.rakennusliitto.fi/
alkaa korostaa nettisivuillaan jäsenilleen nykyistä enemmän laatutyön ja luotettavuuden merkitystä pelkän edunvalvonnan sijasta.

Siis samalla tavalla kuin Journalistiliitto korostaa hyvää lehtimiestapaa ja sitä kautta laatujournalismin merkitystä.


 

Sosiaalibyrokratian unilukkari Soininvaara

Kun kukaan Suomessa ei voi hallita kunnolla kaikkia sosiaalibyrokratian säännöstöjä, niin sosiaalipolitiikasta on helppo puhua puuta heinää vakaumuksen syvällä rintaäänellä. Siksi onkin hyvä, että Suomessa on edes yksi henkilö, joka jaksaa muistuttaa miten hyvinvointivaltion turvaverkko toimii ja ei toimi.
Sellainen on valtiotieteen lisensiaatti, ex- peruspalveluministeri Osmo Soininvaara. Hänellä on hyvä, tosiasioihin perustuva yleiskäsitys koko sosiaaliturvajärjestelmästämme, vaikka Soininvaarakin myöntää ettei edes hän tiedä kaikkia sosiaaliturvaviidakon koukeroita.

Kuva:YLE

Seurasin Soininvaaran haastattelua viimeksi lauantaiaamuna 18.12. 2010 Ykkösen aamu-tv:stä
http://areena.yle.fi/video/1550205

Aiheena oli taas kerran köyhyys ja syrjäytyminen. Taustalla Terveyden ja hyvinvointilaitoksen raportti nuorten toimeentuloasiakkaiden määrän lisääntymisestä vuonna 2009
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/uutinen?id=23765

Haastattelun tarkoituksena lienee ollut kauhistella köyhien määrän tilastollista kasvua. Tähänpä Soininvaaara vastasikin, että köyhyyden lisääntyminen on totta ja ei ole totta. Itse asiassa ihmiset eivät ole käytännössä ollenkaan niin köyhiä kuin nelisenkymmentä vuotta sitten. Silloin köyhät olivat tosi köyhiä nykyiseen verrattuna.

Toisaalta on kaksi eri asiaa puhua tilastollisesta köyhyydestä ja absoluuttisesta köyhyydestä eli millä oikeasti missäkin päin Suomea tulee toimeen.

Kalliitten asumiskulujen pääkaupunkiseudulla saman rahamäärän saava pienituloinen ei tule alkuunkaan toimeen, mutta halvemmilla Suomen alueilla voi tulla kohtuullisesti. Miksikähän poliittisessakin keskustelussa tästä erosta puhutaan niin vähän?

- Meidän pienituloiset tulevat paremmin toimeen kuin teidän alueen pienituloiset!

Käytännössä pienituloiset ovat eriarvoisessa asemassa keskenään riippuen siitä missä he asuvat. Minusta tämä epäkohta tulisi tunnustaa siinä missä tuloerojenkin kasvu Suomessa. Mutta miten muuttaa tukijärjestelmä alueelliset erot paremmin huomioon ottavaksi?

Osmo Soininvaara puhui – jälleen kerran – sosiaaliturvajärjestelmämme kannustamattomuudesta (tiedän sen varsin hyvin kun itse olin 10 kk työtön 1992). Järjestelmää on yritetty korjata, mutta huonolla menestyksellä. Kukapa nyt kerran itse rakentamaansa taloa haluaisi perusteellisesti korjata. Toisin sanottuna myöntää julkisesti virheensä. Eivät ainakaan poliitikot ja etujärjestöt.

Soininvaara huomautti hyvin perustellusti, että uudistukset ovat kariutuneet ay- liikkeen vastustukseen. Ay- liike kun on työssä olevien etujen ajaja eikä köyhien, toimeentulotuella olevien puolustaja.

Tämän oleellisen asian toimittaja sivuutti ilman tarkentavia jatkokysymyksiä. Eikö se sopinutkaan käsikirjoitukseen?

Tosiasia on, että köyhyys on jatkuva politikoinnin kohde, jossa köyhät ja pienituloiset kärsivät, kun ilmiselviä sosiaalibyrokratian epäkohtia ei kyetä (ei haluta) korjata. Ne kaikki on kartoitettu ja hyvin tiedossa, joten tiedosta ei ainakaan ole pula.

Kun puhutaan tilastollisesta köyhyysrajasta, niin sillä tarkoitetaan Eurostatin (komission sille määräämän) määritelmän mukaan kotitalouden käytettävissä olevia tuloja, jotka ovat 60 prosenttia samanlaisten kotitalouksien keskimääräisestä tulotasosta (mediaanitulo).

Suomessa raja yksinäisellä henkilöllä lienee nykyisin noin 1100 €/kk. Sillä ei ilman lisätukia pääkaupunkiseudulla pärjää alkuunkaan ellei satu asumaan ilmaiseksi jonkun toisen siivellä.

Voisikohan esimerkiksi Tilastokeskus selvittää alueelliset köyhyysrajat? Mediaanitulot eri puolilla Suomea vaihtelevat suuresti. Jossakin Pielisen Karjalan tai sisä – Savon alueilla köyhyysraja tipahtaisi niin alas, että siinä olisi jo todella hätä kädessä.

 

Sivut

Matti Laitinen vallan vaiheilla

 Matti Laitinen toimitti pitkään YLE Radio 1:n yhteiskuntakriittistä Vallan vaiheilla - ohjelmaa, mutta ei osannut YLE:stä eläkkeelle jäätyään asettua kiikkutuoliin ja jatkaa mm. tämän blogin pitämistä.

Blogiarkisto