Tansanian metsät hiiltyvät

Sieraimissa tuntuu aina lievä savun haju, kun ohitan tansanialaisia kyliä matkalla Dar Es Salaamista etelään. Savu lähtee Tansanian metsien pääasiallisesta tuotteesta hiilestä. Yli 90 prosenttia energiantarpeesta tyydytetään puuhiilellä ja polttopuulla.
Hiiliä käytetään ruoan valmistamiseen niin paljon, että maan metsävarat vähenevät.

Siinä on suomalaiselle metsäosaamiselle Tansaniassa haastetta kylliksi, kun vielä laittomat hakkuut ovat yhtä yleisiä kuin korruptiokin.

Tutustuin tansanialaiseen metsäpolitiikkaan viime kevättalvella ja tein siitä kaksiosaisen minisarjan YLE Radio Suomen Metsäradioon. Ensimmäinen osa lähetetään maanantaina 26.7. 2010 klo 19 uutisten jälkeen. YLE Areenasta sen voi kuunnella myöhemminkin.

Tansanian metsäpinta-ala ( noin 40 % koko maan pinta-alasta) on noin puolitoistakertainen Suomen metsiin verrattuna, mutta puumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, koska virallista tai muutakaan inventaariota ei ole tehty. Eikä tämä ole ainoa ongelma.

Itse asiassa 89 prosenttia Tansanian maa-alasta on mittaamatta ja rekisteröimättä mikä virallisesti kenellekin kuuluu. Näin ollen esimerkiksi sukupolvesta toiseen maapalaansa viljelleet eivät voi saada maapalstansa viljelyn kehittämiseen pankkilainaa, koska maata ei ole koskaan virallisesti mitattu ja rekisteröity viljelijän nimiin.

Suomen Dar Es Salaamin suurlähetystössä metsäalan erityisasiantuntijana työskentelevä Merja Mäkelä selvitti minulle haastattelussaan omistusoloja. Valitettavasti haastattelua ei voi lähettää radiossa, koska nauhurini, jossa hänen haastattelunsa oli ja kamerani varastettiin uskonnollispohjaisesta Luther House – hotellista.

Sattui siis piru mertaan vieläpä kirkon vieressä.

Merja Mäkelän kertoman mukaan kylät ja klaanit käytännössä omistavat metsät. Ne tietävät tarkkaan mitkä metsät ovat perinteisesti kenellekin kuuluneet. Brittien siirtomaahallinnon aikana metsät siirrettiin lailla valtion omistukseen. Tätä perinnettä sosialistisena valtiona 1964 itsenäistynyt Tansania sitten jatkoi.

Ongelma on, että valtio ei pysty valvomaan lakia ja harjoittamaan samaan aikaan kestävää metsätaloutta valtavilla metsäalueilla.

Nykyisenä ajatuksena on palata pikkuhiljaa alkuperäiseen tilanteeseen. Kylät saisivat metsät virallisestikin hallintaansa. Oletuksena on, että näin metsätalouden harjoitus kehittyisi ja tehostuisi, kun kylille annetaan teknistä tukea kestävän metsätalouden periaatteiden mukaisesti. Käytännössä kylät saisivat myös lisää tuloja metsien istutuksen myötä.

Tansania on Suomen pitkäaikaisin kehitysyhteistyökumppani ja yhä yksi suurimmista avun saajista. Yhteistyö alkoi virallisesti jo vuona 1962 ja jatkuu edelleen.

Painopiste on nykyisin metsä- ja ympäristöasioissa. Maatalouden kehittäminen ja bioenergia ovat myös tärkeitä hallitusten välisen yhteistyön kohteita.

Suomen kehitysapu, runsaat 30 miljoonaa euroa vuodessa, kanavoidaan Tansanialle pääasiassa maan budjetin eri ohjelmien kautta. Tämän tavan tehokkuudesta ollaan kahta eri mieltä. Joka tapauksessa korruptoitunut hallinto pistää osan omaan taskuunsa.

Kun maat ovat kovin erilaisia monessakin mielessä, niin minua kiinnosti onko suomalaisella ja tansanialaisella metsäpolitiikalla nykyisin jotakin yhteistä.
Aivan heti ei tullut esimerkkejä mieleen, kun maat, metsät ja kulttuuri ovat kovin erilaisia.

Siksi haastattelin Rovaniemen ammattikorkeakoulun toimialajohtajaa Veli Juolaa, joka työskenteli 3,5 vuotta metsäasiantuntijana Tansaniassa. Tätä haastattelua ei varastettu, kuten Mälkelän haastattelu, sillä se tehtiin Suomessa ja sen voi kuunnella Metsäradiosta.

Suomalaisin silmin yksi eksoottisimmista kehitysyhteistyöhankkeistamme on Tansanian luonnonvarafoorumin Mama Misitu – tiedotuskampanja.

Tavoitteena on kertoa ihmisille tanssin avulla kuinka vähentää laittomia hakkuita ja kertoa ihmisille kestävän metsätalouden mahdollisuuksista.

No, maassa maan tavalla, sanoisi suomalainen metsäasiantuntija. Pääasia, että viesti menee perille.

Mitenkähän tanssi toimisi viestintävälineenä, kun eduskuntavaalit lähenevät Suomessa keväällä 2011? Vai menisikö koko homma piirileikiksi?

P.S.

Lähetän tätä blogia luodolta, keskeltä järveä, kun mokkula menee mökillä etanan vauhdille (GPRS). Mutta saahan sen megan - tai lähes - nopeuden näinkin.

PPS.

Jo pari  päivää mökillä ilman sähköä kaatuneitten puitten seassa opetti afrikkalaisille tavoille. Hiili on hyvä ruoanvalmistuksen apuväline. Grilli on kuin hella varsinaisen grilaamisen lisäksi. Onneksi mikron akussa on vielä virtaa.Televisiokaan ei houkuttele katsomaan.

 

Äänestäjien karkotus alkoi

Siinä missä Venäjä lietsoo viimeaikaisilla temppuiluillaan suomalaisia venäläisvastaisiksi, niin samaan aikaan sisäpolitiikassa on alkanut äänestäjien karkotus kuin maalla hyttysiä kauemmaksi huitoisi. Hyttyset tosin ovat Pieksämäen mökillämme yllättäen hävinneet helteiden aikana. Kyllä ovat menneet mainostoimistojen neuvot hukkaan kun kuuntelee keskustan ja SDP:n kärkipoliitikkojen välistä sanailua työperäisestä maahanmuuttopolitiikasta. Voisiko epä-älyllisempää väittelyä olla? Puheenjohtaja Jutta Urpilainen keksi ensin käyttää vanhaa ´maassa maan tavalla´ ilmaisua, joka on tulkittavissa melkein miten vain. Siis samaan tapaan kuin Perussuomalaisten Timo Soini luo mielikuvia antamalla ymmärtää antamatta kuitenkaan ymmärtää ihan tarkkaan mitä tarkoittaa. Keskusta tietysti vastasi vanhaan tapaan tulkitsemalla Eero Heinäluoman työperäisen maahanmuuton hillitsemispuheet miten sattuu eli ”rasismilla flirttailuksi”. Ketä kiinnostaa tällainen hyttysten huiskiminen? Mainostoimistot ovat kertoneet, että asioita pitää kärjistää ja henkilöittää, jotta äänestäjät kiinnostuisivat. Sen ne ovat jättäneet kertomatta, että ylilyönneillään poliitikot vain vähentävät kiinnostusta politiikkaan. Jättävät äänestämättä. Sitä saa mitä tilaa, mutta ei pidä sitten ensi eduskuntavaaliyönä päivitellä, jos äänestysprosentti taas laskee. Uskaltaisivatkohan puoluejohtajat suurimmasta pienimpään lähteä keskusteluun, jossa ihan oikeasti perehdyttäisiin asiaan? Laskeuduttaisiin käytännön ja faktojen tasolle mielikuvien luomisen sijaan.Vaikkapa tulenarassa maahanmuuttopolitiikassa. Samaa toivoisi tiedotusvälineiltä. Vaadittaisiin poliitikoilta enemmän asiaa, faktaa ja perusteluja. Se tietysti edellyttäisi toimittajiltakin asioihin kunnollista perehtymistä sen sijaan, että kysytään kesysti mitä mieltä olette ja kirjataan vain se sitten ylös. Terrierimäinen ministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) muuten arvosteli muistaakseni YLE:n A- studiossa toimittajia huonosta asioihin perehtymisestä. Ohjelman juontaja ei tivannut tähän tarkennusta. Kun poliitikot valittavat, että tiedotusvälineet pompottavat heitä, niin minä kyllä väitän, että aivan liian helposti tiedotusvälineet (pääasiassa uutiset) tarttuvat poliitikkojen helppohintaisiin heittoihin jatkaen niitä loputtomiin. Tästä se kuva politiikasta ja politikoinnista sitten muodostuu. Kun puolueilla ei tosiasiassa ole suuriakaan näkemyseroja Suomen nykyisistä talousvaihtoehdoista - sen äänestäjätkin ymmärtävät – niin naurettavaltahan se vain kuulostaa kun hyvin suuria eroja väitetään olevan. Mutta se on politiikkaa se.

Pettuleipäohjeita pahimman varalle

Runon mukaan Saarijärven Paavo oli valmis panemaan ´puolet petäjäistä´ leipään, jos muuten ei hengissä pysytä. Metsäperinteiden tuntija, 73 – vuotias Reino Halin yritti tehdä pettuleipää Paavon ohjeilla, mutta ei siitä mitään tullut, taikina juoksettui.

Runot ovat runoja, mutta elävä elämä toista. Pettujauhoja voi lisätä vain noin viidenneksen Halin kertoi minulle YLE Radio Suomen Metsäradion haastattelussa. Lähetys on maanantaina 28.6.2010 klo 19 uutisten jälkeen. Haastattelun voi kuunnella myöhemmin myös areena.yle.fi – sivuilta Metsäradion kohdalta.

Ennen nykyisen Nokian nousua metsäteollisuus korosti toimialansa tärkeyttä lauseella ´Suomi elää metsästä´. Suurten nälkävuosien aikana, 1860 – luvulla, tämä oli osalle kansaa kirjaimellisesti totta. Vähäisten leipäjauhojen sekaan oli pantava pettujauhoja jatkoksi.

Tätä ei hyvinvointi- Suomessa enää paljoa muistella, kun mennään terveyskauppaan ostamaan pettujauhoja. Ne lisäävät ihmisen vastustuskykyä erilaisia tauteja vastaan ja sisältävät hyödyllisiä antioksidantteja.

Luontaishoitoja, kuten turvekylpyjä, suosiva lääkäri Leena Larva arveli, että pettujauhot pelastivat monien suomalaisten hengen. Aliravitsemustilassa kun tautien vastuskyky laskee, mutta pettujauhot nostivat sitä.

Kun seurasin Reino Halinin pettuleivän tekokurssia, niin monen mutkan takana pelkkä pettujauhon valmistus on.

Nuoren männyn (kuusi ei kelpaa) latvaosasta kuorimaraudalla poistetaan ensin varovasti kuori. Alta paljastuu valkea nilakerros. Se irrotetaan varovasti litteällä puutaltalla reikiä tekemättä. Reiät nimittäin keräävät pihkaa, joka maistuu pahalta. Nilalevy sitten vaan kuivamaan. Aurinkoisena päivänä nila kuivuu muutamassa tunnissa jauhamiskelpoiseksi.

Nila on yllättävän hyvänmakuista, kelpaa tuoreena vaikka purukumiksi, jos ei halua tehdä pettujauhoja. Kun en ole mikään pettuleipäasiantuntija, kuten Reino Halin, niin en edes yritä kertoa tarkempia leivontaohjeita. Jos ketä kiinnostaa, niin haastattelun voi kuunnella Metsäradiosta.

Pettuleivän valmistuskurssi on vain yksi osa Halinin työstä. Lentojätkäksi itseään tituleeraava mies kiertelee eri tilaisuuksissa kertomassa metsäperinteestä. Pakettiautossa on mitä kummallisimpia vanhoja metsätyökaluja perinteisestä pokasahasta lähtien.

Näin metsäalan perinnetietoa siirtyy nuoremmille. Nykyajan monitoimikoneen kuljettaja on aika kaukana ajasta, jolloin pokasahalla tai justeeerilla kaadettiin puita ja ne ajettiin hevosilla tien tai joen varteen jatkokuljetusta varten.

Niin, kyllä metsätyön historiaan tutustuminen tekisi hyvää isojen metsäfirmojen johtajillekin tammisten työpöytiensä takana. Ihmiset sen tuloksen tekevät tänäkin päivänä kuten ennenkin, eivät pompahtelevat pörssikurssit.

P.S. Metsän keskellä, syrjäkylillä, mökilläni netti toimii niin armottoman hitaasti, että kuvat tähän juttuun jääkööt toiseen kertaan. Pieksämäen kirjastossa se varmaan onnistuisi, koska siellä omaa läppäriä voi käyttää langattomassa verkossa ilmaiseksi. Toimii se talon edustajalla vaikka autossa, jos kirjasto on kiinni. Sama onnistuu Joroistenkin kirjaston vierellä. Eläköön kirjastot!

Väärin ymmärretty Wahlroosin köyhyyslausunto

On mahtanut Björn Wahlroosia huvittaa kuinka hänen Financial Times – lehdelle antamansa köyhyyslausunto on kääntynyt julkisuudessa päälaelleen. Eihän Wahlroos halunnut köyhien ja särkyneitten perheiden tukemista lopettaa – kuten tulkittiin – vaan purkaa mm. kannustinloukut, jotka vaikeuttavat köyhyydestä pois pääsyä, kun itsensä auttaminen ei aina kannata taloudellisesti. Köyhyyttä, köyhyydessä elämistä, siis tavallaan subventoidaan, kun on luotu järjestelmä, joka ei ole kannustava. Tähän ongelmaanhan SATA – komiteakin yritti puuttua laihoin tuloksin. Mistäkö minä tiedän mitä Wahlroos tarkoitti, kun sanoi Financial Timesin haastattelun mukaan näin: “We need to think about our social economic model. We can’t keep taxing people the way we do and we can’t go on subsidising poverty and broken families.” No, tarkistin Wahlroosilta itseltään, kun hänen kohutusta haastattelustaan oli tehty ristiriitaisia uutisia. Selkeimmin väärin tulkitusta osasta annettiin sitten lennokkaita lausuntoja ministereitä myöten. Tässä muutamia esimerkkejä netistä haettuna (mökilläni, Savon syrjäseudulla, netti vain tipahtaa etanan vauhdille) MTV3 - Inka Haukka Talousvaikuttaja Björn Wahlroosin antamat kohukommentit tukien poistamisesta köyhiltä ja rikkonaisilta perheiltä on saanut täystyrmäyksen useilta eri tahoilta. Myös MTV3:n Huomenta Suomi – ohjelmassa vierailleet tutkimusprofessori Heikki Hiilamo Kansaneläkelaitokselta sekä Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland ovat tyrmistyneitä Wahlroosin kommenteista. Wahlroos totesi alkuviikolla Financial Times -lehden haastattelussa, että eurooppalainen sosiaalipolitiikka on tullut tiensä päähän. Hänen mukaansa köyhien ja rikkinäisten perheiden tukemista ei tulisi sietää. Helsingin Sanomat kertoi asian mm. näin: HS: Wahlroos: EKP:sta puuttuu ammattitaitoista työvoimaa Wahlroos suosittelee euroalueelle lääkkeeksi lisää liberalisointia. "Ei kyse ole siitä, että ihmiset olisivat vakavasti huolissaan siitä, että valtiot eivät maksaisi velkojaan, vaan eurooppalaisen sosiaalisen mallin kriisistä. Meidän täytyy ajatella uusiksi sosio-ekonominen mallimme, Me emme voi jatkaa ihmisten verottamista kuten tähän asti emmekä voi jatkaa köyhyyden ja hajonneiden perheiden tukemista", Wahlroos sanoo. Tästä haastattelun pätkästä selviää jo mistä on kysymys: eurooppalainen sosiaalinen malli on kriisissä ja tämä sosioekonominen malli on ajateltava uudelleen. Tämän osuuden esimerkiksi SDP:n naisten puheenjohtaja, kansanedustaja Maria Guzenina – Richardson jätti pois osin populistisesti asiaa käsitelleestä blogistaan.Varmaankin tarkoitushakuisesti, koska asia on SDP:lle arka. Vaikka blogi perustui väärään Wahlroosin haastattelun tulkintaan, niin yllättäen kansanedustaja olikin lopulta aivan samaa mieltä kuin Wahlroos todellisuudessa. ”Ei kai kukaan ajattele vakavissaan, että Suomi menestyy, jos jätämme apuamme tarvitsevat auttamatta. Edes Wahlroos.” Kymmenkunta vuotta sitten Björn Wahlroos muuten tuki kansalaispalkkaa nykyisen sosiaalitukiviidakon sijasta. Taloustermein ilmaistuna kyse olisi negatiivisesta tuloverotuksesta. Ay – liike ei kansalaispalkasta innostunut – kuten ei innostu nytkään – vaan Wahlroos sai niskaansa arvosteluryöpyn. Osmo Soininvaarasta ja vihreistä kyllä saisi kavereita. Björn Wahlroosin kokonaisuudestaan irrotetun ja väärin ymmärretyn haastattelupätkän synnyttämä kohu on tyypillinen erimerkki nykyisestä journalismista. Kiireellä kärjistäen taustaa tuntematta tai se tarkoituksellisesti unohtaen. Pahimmillaan journalistit ryntäävät kuin sopulilauma, kuten edesmennyt SDP:n puheenjohtaja – pääministeri Kalevi Sorsa toimittajia luonnehti. Siitäkös äläkkä syntyi. Wahlroosin toteamus, että eurooppalainen sosioekonominen malli on ajateltava uudelleen, ei ole edes mitään uutta. Kautta Euroopan järjestelmää kevennetään kovalla kädellä, koska raha ei riitä. Ongelmat on siis tunnistettu. Eri asia on johtaako se lopulta järkeviin uudistuksiin vai pelkästään juustohöylän käyttöön. Suomen 1990 – luvun alkupuolen lama paljasti, että olimme sosiaaliturvankin parantamisessa ylittäneet kansantalouden kestokyvyn. Silloin tehtiin leikkauksia, joita muissa Euroopan maissa, kuten Saksassa, lykättiin vuosi toisensa jälkeen. Nyt Saksassakin ollaan pakon edessä ja kansa protestoi kadulla. Vaikka sosiaaliturvaviidakkoa perkaaman asetettu SATA – komitea epäonnistuikin järjestelmän järkevöittämisessä ja kannustavuuden lisäämisessä, niin aina kannattaa yrittää. Pystyisivätköhän Björn Wahlroos ja Maria Guzenina – Richardson analyyttiseen sosiaaliturvakeskusteluun, kun molemmat kuitenkin ovat sitä mieltä, että ”Ei kai kukaan ajattele vakavissaan, että Suomi menestyy, jos jätämme apuamme tarvitsevat auttamatta.”

Tervetuloa höynäytettäväksi

Tulee dejavu – olo – tämän olen kokenut ennenkin – kun näin puoluekokousten aikaan toukokuun lopulla 2010 kuuntelee poliittisia puheita. Vaikkapa sitä, että hyvätuloisille lisää veroja valtiontalouden pelastamiseksi. En koskaan ole saanut poliitikoilta kunnon vastausta kuka on hyvätuloinen. En siihenkään kuka on rikas….. paitsi muutamat optiomiljonäärit, joita jo uskalletaan mainita nimeltä kuten Mikael Lilius. Entäs se hyvätuloinen? Kun keskiansiot liikkuvat vähän vajaassa 3000 eurossa , niin sen ylittävät olisivat loogisesti ajatellen jo hyvätuloisia. Jos siis näitten suureen enemmistöön kuuluvien ´hyvätuloisten´- paremminkin keskituloisten- veroja kiristettäisiin, niin kyllähän valtion kassaan alkaisi kilistä rahaa. Se olisi kuitenkin poliittisesti kovin uhkarohkeaa. Suurin äänisaaliskin tulee juuri tältä keskituloisten – ”hyvätuloisten” – joukolta. Jos taas aivan ylimmän 5 prosentin oikeasti hyvätuloisten verotusta kiristettäisiin rutkasti, niin ei sekään rahapulaa paljoa helpottaisi. Vaikka aivan kaikkein hyvätuloisimpien verotus nostettaisiin 100 prosenttiin – rahat ryövättäisiin - niin valtion kassaan ei silti jäisi yhtä paljoa kuin keskituloisten verotusta selvästi kiristämällä. Hoh – hoijaa…. vaikeaa on kansaa huitaja…. jos kansa vain vaivautuu ottamaan asioista selvää. Mutta kuinka moni vaivautuu? Monien poliitikkojen – varsinkin oppositiossa olevien - onneksi vain harva. Mitä sitten jää jäljelle, jos valtio ja kunnat tarvitsevat lisää rahaa? Tämä kysymys sisältää sen ajatuksen, että valtion ja kuntien ei tarvitsisi järkeistää ja tehostaa toimiaan. No, kysymys oli siis tyhmä. Tai ei sittenkään niin tyhmä. Kun valtion ja kuntien on poliittisista ja ay – poliittisista syistä niin vaikeaa tehostaa toimintojaan, niin jäljelle jää verojen korottaminen. Keskituloiset varokaa, verot nousevat. Niin, mutta työtähän ei haluttu verottaa. Mitäs sitten verotetaan? No, nostetaan vaikka arvonlisäveroa, jota ensin laskettiin ruoan osalta ja sitten hilattiin hieman takaisin. Kun kiinteistöt eivät mihinkään karkaa, niin vähän lisää veroja kesämökeille, tonteille, omakotitaloille ja metsämaalle. Mutta eihän se käy. Liian monella keskituloisella ja sen alle jäävällä on omakotitalo. Taas ovat äänet vaarassa. Entäs metsäomaisuus? Ei sekään käy, kun on päätetty olla puun myyntiverotuksessa. Taas olisivat äänet vaarassa. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle mitä ei voida tehdä kun puolueilla ja etujärjestöillä on päätöksenteossa omat läänityksensä. Vain kunnon lama kuten 1990 – luvun alussa voi pakottaa tekemään välttämättömiä muutoksia. Vai olisiko tässä ratkaisu. Mehän teemme päätöksemme tunteiden perusteella kuten SDP:n puoluesihteeriksi valittu Mikael Jungner julisti YLE:n pressiklubissa. Vieläpä päätämme ihan järkevästi tunteidemme mukaan. Voi mikä järjettömyys! Mielikuvien perusteella siis tehtäisiin oikeampia päätöksiä kuin asioista tietäen. Mitenkäs kävi, kun ministerit Astrid Thors ja Matti Vanhanen luulivat tunteidensa perusteella, että venäläisen mummon oleskeluongelma ratkeaisi vain pikkuisen lakitekstiä muuttamalla. Eipä tunne ollut tiedon väärti. Suomi on hyväksynyt mm. Schengenin sopimuksen ja se meitä velvoittaa myös oleskelulupa-asioissa. Toisaalta jos venäläinen mummo lasketaan perheenjäseneksi ja otetaan Suomen sosiaaliturvan piiriin, niin satoja ellei tuhansia muita isovanhempia saadaan kaupan päällisiksi yhdenvertaisuuden nimissä. Onko meillä hyvästä tahdosta huolimatta tähän varaa? Poliittista huijausta on, että tätä taloudellista realiteettia ei uskalleta pohtia ymmärrettävästi. Siis mihin meillä on oikeasti varaa? Jos poliitikko tällaista keskustelua virittelee, niin kohta on rasistin merkki otsassa . Parasta lopettaa ennen kuin leimakirves heilahtaa. Hyvät ensi eduskuntavaalien äänestäjät. Ottakaa vaikka huviksenne etukäteen selvää asioista. Sen jälkeen teillä on monta hauskaa hetkeä kuunnellessanne poliitikkojen väittelyjä. Mistä puhutaan, mistä ei puhuta ja millaisia MIELIKUVIA yritetään rakennella.

Paavo Väyryselle haavasta ”kirkko”

Paavo Väyrynen on innostunut puurakentamisesta. Niin innostunut, että on rakennuttanut haapapuusta ruotsalaista 1300 – luvun kirkkorakentamista mukaelevan paanukattoisen ”kirkon” Pohjanrannan matkailutilalleen Keminmaalle.

Hirsirakennus (110 neliömetriä) ei ole tarkasti ottaen mikään kirkko, vaikka sitä siksi halutaankin kutsua. Joka tapauksessa peräti piispa siunaa tämän ohjelmapalvelurakennuksen käyttöönsä 29. toukokuuta 2010. Kelpaa siinä sitten vihkiä vaikka hääpareja.


Paavo ja Vuokko Väyrysen omistamalle tilalle (Pohjanranta OY) tuleva ”kirkko” on mukaeltu kopio Keminmaan vanhimmasta kirkosta, 1300-luvulla rakennetusta paanukirkosta. Kuvassa Södra Rådan kirkko, joka paloi vuonna 2001. Se on esikuvana Väyrysen kirkolle. Kuva: Södra Råda -projekti

 

Näille Pohjanrannan matkailutilan pelloille "kirkko" nousee. Kuvan:Pohjanranta OY.

 

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Väyrynen ryhtyy antamaan vauhtia puurakentamiselle myös itse asettamansa työryhmän voimin. Lokakuuhun 2010 mennessä työryhmältä pitäisi tulla ehdotuksia kuinka nykyistä paremmalla puurakentamisella ja puusta tehdyillä tuotteilla voitaisiin hillitä ilmastonmuutosta.

Aika haastava tehtävä, mutta Paavo Väyrynenhän on isojen haasteiden mies.

Mutta miksi tarvitaan vielä uusi työryhmä, kun valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaisesti on käynnistetty jo kaksi puutuoteohjelmaa? Toinen on puutuotealan elinkeinopoliittinen ohjelma ja toinen puurakentamisen edistämisohjelma.

Väyrynen selvitteli ulkoministeriössä 17.5. 2010 järjestetyssä seminaarissaan tarvetta sillä, että puurakentamisen edistämiseen on jopa enemmän perusteita kuin puulla energiapuolella. Siis ilmastonmuutoksen kannalta.

Väyrynen sanoi puhuneensa asiasta elinkeinoministerille (Mauri Pekkariselle) jo alkuvuodesta, ”mutta kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että minäkin voin toimia”.

Voin itse hyvin asiaperustein asettaa työryhmän”, Väyrynen järkeili astumistaan ministerikollegansa tontille. Siis kuin sattumoisin keskustan puheenjohtajakisan ollessa kuumimmillaan.

Saa nähdä mitä työryhmää vetävä ulkoministeriön kehityspoliittisen osaston päällikkö Jorma Julin saa lokakuuhun mennessä ja eduskuntavaalien lähestyessä aikaan.

Herrat olivat ensin yhteisvoimin mietiskelleet löytyisikö joku aukko jo olemassa olevien puurakennusohjelmien välistä ja löytyihän se: ilmastoaukko.

Onhan puurakentamiselle kyllä hyviä perusteita. Metsät/puut ovat hiilivarastoja kuten jokainen puurakennuskin. Puu muuttuu myös energiaksi ja on 100 – prosenttisesti kierrätettävää. On monia muitakin perusteita.

Kummallisuus Suomessa vain on, että miksi puurakentaminen ei edisty nykyistä paremmin. Lontooseen on noussut 9 – kerroksinen puurakennus ja Ruotsissa rakennetaan ainakin kuusikerroksisia asuinrakennuksia halvemmalla kuin betonista.

Suomea hallitsee ”betonimafia” kuten eräs puualan professori tiivisti minulle näkemyksensä.

Suomessa ei myöskään saa rakentaa kahta kerrosta korkeampia puurakennuksia ilman kallista sprinklerijärjestelmää. Puurakentamisen osaaminenkaan ei ole Suomessa kehittynyt kuten Ruotsissa.

Kumma juttu. Suomi ja Ruotsi aloittivat nykyaikaisen puurakentamisen kehittämisen samaan aikaan 1990 – luvulla. Ruotsin asuinkerrostaloista jo melkein viidennes tehdään puusta. Suomessa pantiin hanskat naulaan kahdeksan koekohteen jälkeen.

Puurakentamisen tieto Ruotsista Suomeen ei kulje tai sen ei haluta kulkevan. Miksi esimerkiksi Ruotsissa muutettiin paloturvallisuusmääräyksiä, mutta Suomessa ei? Hirret ja varsinkin liimapuu eivät hevin syty tai jos syttyvät niin palavat huonosti ja hiiltyvät.

Ruotsissa myös on lisätty 1990 – luvulta alkaen tuntuvasti puurakentamisen koulutusta. Myös kunnat ovat innostuneet puurakentamisesta.

Puuala olisi Suomessa tarvinnut samanlaisen yhteisponnistuksen kuin aikanaan oli betonirakentamisen kehittämisessä.

”Puualalla on keskitytty omien prosessien tehostamiseen sen sijaan, että olisi kehitetty kilpailukykyisiä ratkaisuja rakentamiseen”, Metsäteollisuus r.y:n päällikkö Mikko Viljakainen sanoi Rakennuslehden haastattelussa joulukuussa 2009.

Kyllä ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen oikeilla jäljillä on työryhmineen. Eri asia sitten on mitä vaikutusta monillakaan työryhmillä on lopulta poliittiseen päätöksentekoon.

Ei Suomesta oikeastaan tietoa puutu vaan tahtoa. Niin se on politiikassa kuin bisneksessäkin.

Yksi asia vielä. Kyllä haavalle pitäisi saada jalostetumpaa käyttöä kuin sellukattilaan pano metsänomistajalle maksettavaan pilkkahintaan. Puuhan kasvaa nopeasti ja on helppoa työstää.

Muista sitten Paavo tervauttaa se haavasta tehdyn ”kirkkosi” paanukatto säännöllisesti. Silloin se saattaa kestää pidempään kuin sinä itse, vaikka pitkäikäistä sukua Väyryset ovatkin.


 

”Kreikkalaiset puhuvat totta vain kerran vuodessa”

 

Tällaisen vanhan sanonnan löysin Paavo Castrénin mainiosta kirjasta ”Maassa maan tavalla. Eurooppalaisen tapakulttuurin juurilla”.


Löytyi sieltä toinenkin sanonta: ”Kun olet kätellyt kreikkalaista, laske sormesi”.
Kirja on vuodelta 1995, jolloin Suomi liittyi nykyisen Euroopan Unionin jäseneksi.

Miten se nyt tähän päivään ja Kreikan valtion velkoihin liittyy? Saattaapa liittyä tai olla liittymättä, mutta kuvastaa kuitenkin kielenkäytössä vuosituhansisia ennakkoluuloja kreikkalaisista.

Kreikan julkisen alan työntekijät prostoivat lakkomarsseilla.

Toisaalta toukokuun 3.5. 2010 Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen sanoi virkansa puolesta:

Kreikan valtiolle annettavaan lainaan liittyvä riski on vähäinen. Ylen aamu-tv:ssä haastateltu Liikanen sanoo, että Kreikka maksaa lainan "aika varmasti" takaisin.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen puolestaan huomauttaa, että Suomen Kreikalle antamille lainoille ei ole mahdollista saada mitään vakuuksia tai etusijaa takaisinmaksussa.

Castrén kaivelee kirjassaan historiaa ja kirjoittaa:

”Kreikkalainen kalenteri oli melko monimutkainen ja poikkesi täydellisesti roomalaisesta, oli jatkuvan ihmettelyn ja pilanteon aiheena. Kun esimerkiksi kuukauden ensimmäinen päivä, Kalendae, oli roomalaisten velanmaksupäivä eikä kreikkalaisilla ollut kalenterissaan Kalendae – päivää, niin sanottiin että epämääräiseen tulevaisuuteen lykätty maksu suoritetaan ´kreikkalaisena Kalendaena´.

Kun Kreikka ja itse asiassa Euroopan Unioni on taloudellisissa ongelmissa, niin tulevaisuuden ennustamisen kannalta Paavo Castrenin kirja ”Maassa maan tavalla” on hyvinkin ajankohtainen, vaikka kirjoitettiin 1995.

Kirjassa esitellään eri Euroopan maiden tapa- ja käyttäytymiskulttuurin juuria syvällisesti ja nykyaikaankin peilattuna kirjoittajan omilla kokemuksilla täydennettynä.

Ekonomistit ajattelevat numeroilla, mutta kansa, kansakunnat toimivat syvään juurtuneilla tavoillaan kukin oman kulttuurinsa mukaisesti.

Olisiko Euroopan Unionissa entistä tärkeämpää ymmärtää eri jäsenmaiden kulttuureja laajasti ottaen enemmän kuin nyt? Siitä olisi ekonomisteille ja poliittisille päättäjillekin hyötyä. Ei Euroopasta saada millään yhtenäisesti toimivaa perhettä, vaikka kuinka juhlapuheissa yritettäisiin.

Kun Suomessa puhutaan kansallisesta yhtenäisyydestä, niin Kreikassa jo historiallinen perinne on erilainen. Lainaan taas Castrénia:

”Kreikkalaiset eivät ainakaan klassisena kautena voineet esittää itsestään kollektiivista arviota, koska ei kaupunkivaltioiden ja alueiden asukkaa käyttäytyivät varsin toisistaan poikkeavilla tavoilla.”

”Keskinäinen kauna, kateus ja kilpailu vallitsivat useimpien kaupunkivaltioiden välillä. Eniten ylpeilemisen aihetta kaupunki saattoi hankkia sillä, että oli saavuttanut voiton toisesta kreikkalaisyhteisöstä.”

Tästä tuli mieleen nykyiset toinen toistaa järjettömämmiltä kuuluvat etuisuudet, joita varsinkin Kreikan valtion palveluksessa olevat ovat kahmineet itselleen.

Maan tapa, ei vain Kreikassa mutta muissakin eteläisen Euroopan maissa, on verojen kiertäminen. Harmaa talous ja kansa voi hyvin, mutta valtiontalous huonosti. Kuinka usein muuten olette saanut kreikkalaisessa ravintolassa ihan virallisen kassakuitin maksamastanne laskusta?

Jos monia vanhoja maan tapoja yritetään Kreikassa pakon edessä nyt radikaalisti muuttaa, niin aivan äkkiä se ei tapahdu. Pitkämielisyyttä siis hyvät Kreikan lainoittajat.

Varautukaan myös siihen, että osa lainasta on ehkä lopulta annettava anteeksi. Sitä se Euroopan laajuinen yhteisöllisyys on. Auta miestä mäessä, älä mäen alla, sanoo suomalainen sananlasku. Mutta entäs, jos mäki vain jatkuu?


 

Toimitusjohtaja Jungnerista Mikael Jungneriksi

Hyvä Mikael,

kun tätä kirjoitettaessa valmistaudut vapaan miehen vappuun 2010 - kuten minäkin nykyisin -, niin se on huikea tunne. Kaikki on mahdollista, ainakin noin ajatuksissa. Tosin kohdallani meneillään on elämän loppusuora, Sinulla se on vasta keskivaiheilla.

Olen kuunnellut, katsellut ja lukenut monia läksiäishaastattelujasi. Huikean brändin olet itsestäsi luonut. Monissa haastatteluissa on ollut myös mielenkiintoista asiaa. Visionäärisyyttä, jossa kaikki tosin eivät tahdo pysyä aina perässä.

Erityisesti jäi mieleeni, että ei kukaan Yleä voi johtaa. Tottahan se on, vaikka sitä kovasti yritit. Ei Ylen toimitusjohtajalle ole annettu koko talon johtamisvaltaa eikä anneta. Koeta siinä sitten johtaa ja turvata vielä oma paikkasi poliittisissa ja muissa paineissa.

Toisaalta halusitkin, että ei Ylen työntekijöitä pidä kovin yksityiskohtaisesti määräillä. Tämän ehdottomasti allekirjoitan. Jos luovuus päästetään kohtuudella valloilleen, niin sitähän ei pidättele mikään.

Suunta ja jonkinlaiset raamit kuitenkin aina tarvitaan tai muuten mistään ei tule mitään. Mutta mitä sanovat johtajat, jos eivät voikaan määräillä? Siinäpä se tarkka paikka on.

Ilta-Sanomien jutussa pelkäsit, että kohta ei kutsuta enää mihinkään nyt kun aikaakin olisi. Toimitusjohtajana kutsuttiin, mutta aikaa ei ollut.

Sellaista se elämä on. Ei minuakaan aikanaan YLE:n toimittajana kutsuttu minun itseni takia vaan tehtäväni takia. Nyt kutsut ovat loppuneet. Miksi kutsuttaisiin?

Taitaa olla niin, että mitä isommalla ja näkyvämmällä pallilla henkilö istuu, niin sitä vaikeampaa on käsittää oma asemansa. Sitä luulee helposti, että MINÄ olen se jota arvostetaan, kutsutaan sinne tänne ja pidetään hyvänä.

Eihän se näin ole. Se on kova paikka hyväksyä oman persoonansa painoarvo, kun ´kaluunat´on otettu pois kuin komentavalta kenraalilta. Olet vain sitä mitä olet, hyvä jätkä tai paskiainen. Todellinen ihminen.

Monissa työtehtävissä, vähemmän ja enemmän merkittävissä olleena tiedän hyvin miten asema vaikuttaa. Eräskin tunnettu poliitikko takavuosina oli kovin hyvää pataa kanssani ison lehden politiikan toimittajana, mutta pienempään siirryttyäni hyvä kun vaivautui sanomaan päivää vanhalle työtuttavalle.

Ei siinä mitään henkilökohtaista ollut. En vain ollut enää yhtä hyödyllinen – tai hyödytön – kuin ennen. Näin se elämä menee, ainakin työelämä.

Näin eläkkeellä taas on ollut huvittavaa tavata eläkkeelle siirtyneitä poliitikkotuttavia. Nyt ollaan kaikki tasa-arvoisia ja taas sanotaan päivää ja jutellaan. Mukavahan se on menneitä muistella ja arvioida sidoksista vapaana nykypäivää.

Sinulla Mikael on vielä monta vuotta eläkeikään, jos nyt ylipäätään maltat koskaan eläkkeelle asettua. Mitä se asettuminen muuten on? Ei ainakaan kiikkutuolissa istumista kuten moni ajattalee.

Menestystä joka tapauksessa tulevissa tehtävissäsi. Ehkä elämä on myös opettanut ja vältät vanhoja mokiasi. Niin, tunnustit jopa julkisesti, että mokiakin YLE:n toimitusjohtajana olet tehnyt. Kaikki eivät tunnustaisi, ainakaan julkisesti.

 


 

Ei ainakaan minun naapurikseni

Mitähän seuraisi, jos arvostetulta alueelta Suomessa myytäisi yllättäen talo vaikkapa kuusilapsiselle, Afrikasta tulleelle muslimiperheelle?

Miten naapurit suhtautuisivat uusiin tulokkaisiin? Miten kävisi talojen hintatason? Alkaisivatko naapurit myydä kiireesti talojaan pelätessään hintojen laskevan alueen asukasrakenteen muuttuessa?

Vai eikö talonomistaja olisi myynyt taloaan mistään hinnasta?

- Not in my neighborhood

Tällaista tuli mieleeni kun luin Yhdysvalloissa asuvan

Antero Pietilän dokumenttikirjan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

Ei minun naapurikseni
Kuinka kiihkoilu muovasi hienoa amerikkalaista kaupunkia

(Tämän ohjelman ensilähetys on YLE Radio 1:n Amerikkalaisia puheenvuoroja - sarjassa 20.4.2010 klo 18.05, jää kuulumaan myös osoitteessa http://areena.yle.fi/  )

Tästä kuuluu ohjelmaa täydentävä, erillinen Pietilän haastattelu

(klikkaa hiiren oikealla puolella ja valitse avaa)

Antero Pietilä Not in My Neighborhood kirja.mp3

Kaupunki on Baltimore, veteraanijournalisti Antero Pietilän kotikaupunki 40 vuoden ajan. Vaikka kirja käsittelee yhden amerikkalaisen kaupungin afrikanamerikkalaisiin ja juutalaisiin perustuvaa kiinteistösyrjintää, niin samaa kaavaa on myöhemmin noudatettu muissakin amerikkalaisissa kaupungeissa.

Jos olit musta tai juutalainen niin et käytännössä voinut asua kuin tietyillä alueilla.

Kiihkoilu – bigotry - ilmeni lakeina, säännöksinä, luottorajoituksina, hiljaisina sopimuksina ja häikäilemättömänä kiinteistökeinotteluna, jossa kiihkomielisiä asenteita käytettiin härskisti hyväksi.

Näin kaupunki vähitellen jakaantui määrätietoisen toiminnan seurauksena selkeisiin alueisiin eri rotujen ja kansallisuuksienkin kesken. Rajat ovat edelleen näkyvissä tämän päivän Baltimoressa.

Mitä uutta Pietilän juuri ilmestynyt kirja sitten tuo paljon puhuttuun rotusyrjinnän historiaan?

Yksinkertaisesti entistä syvempää näkökulmaa ja uskottavuutta rotusyrjinnän vaikutuksesta amerikkalaisten kaupunkien kehitykseen. Kymmenen vuoden työn tuloksena syntynyt kirja perustuu kiistattomiin dokumentteihin ja lukuisiin kiinteistöalan veteraanien haastatteluihin.

Antero Pietilä työskenteli 35 vuotta The Baltimore Sun – lehden toimittajana eikä turhaan. Not in my neighborhood – kirja on tutkivan journalismin kiintoisa tulos, mutta yhtä hyvin sitä voisi käyttää- ja ehkä aikanaan käytetäänkin – yliopistojen oppikirjana.

Amerikkalaisesta rotusyrjinnästä on tehty paljonkin kirjoja, mutta kiinteistömaailman rotusyrjinnän vaikutuksesta kaupunkien kehitykseen ei juuri mitään. Siksi tämä on ainutlaatuinen kirja.

Jos haluaa ymmärtää miten Yhdysvalloissa on suhtauduttu vähemmistöihin yleensäkin runsaan sadan vuoden aikana, niin Pietilän kirjan historiallinen osa antaa siitä hyvän kuvan aina näihin päiviin saakka tulevaisuudenkaan ennustamista unohtamatta.

Amerikkalaisen rotusyrjinnän kehityksen tunteminen auttaa ehkä myös ymmärtämään miksi Suomessa keväällä 2010 käydään ärhäkkää keskustelua maahanmuuttajista. Amerikassa, maahanmuuttajista syntyneessä maassa, ristiriidat vain olivat ja ovat paljon suuremmat.

1900 – luvun vaihteessa Baltimore kasvoi hyvää vauhtia. Kaupungin vilkkaaseen satamaan tulvi siirtolaisia eri maista toiseksi eniten koko maassa. Vain New Yorkin Ellis Islandin kautta maahanmuuttajia tuli enemmän.

Kaupungin asuinalueet uhkasivat sekoittua rodullisesti, mikä hermostutti valtaa pitäviä valkoisia. Poliitikot Baltimoressa ryhtyivät vastatoimiin.

1910 kaupunki hyväksyi Amerikan historian ensimmäisen lain, joka kielsi mustia muuttamasta valkoisten asuttamiin kortteleihin ja päinvastoin. Kun korkein oikeus seitsemän vuotta myöhemmin kumosi tällaiset lait muissakin kaupungeissa, niin Baltimoresta tuli jälleen malli muille kaupungeille. Yksityisillä sopimuksilla oli jo vuosia voitu estää mustia ja juutalaisia muuttamasta tietyille alueille.”

Näin lakeja voitiin käytännössä kiertää. Esimerkiksi tietyllä asuntoalueella tai taloyhtiössä keskinäisin sopimuksin rajoitettiin mihin rotuun, kansallisuuteen tai uskontoon kuuluville asuntoja myydään.

”Vasta vuonna 1948 korkein oikeus päätti, että syrjiviä sopimuksia ei saa soveltaa. Tällaisista sopimuksista oli kuitenkin jo tullut alueellisen erottelun pääkäytäntö koko maassa.”

Muitakin kyseenalaisia keinoja Baltimoressa keksittiin. Yhtä näistä kuvaa englanninkielinen sana blockbusting.

”Baltimore oli myös edelläkävijä asukkaiden säikyttämisessä myymään talonsa alihintaan mustien naapurien tulon pelossa. Laajamittainen paniikin siivittämä asuntoalueiden rodullinen muutos alkoi toisen maailmansodan aikana, noin vuosikymmen ennen monia muita kaupunkeja.”

Suurimpia voittajia tässä kiihkoiluun perustuvassa bisneksessä olivat kiinteistönvälittäjät. He saattoivat itse ostaa valkoisen omistaman talon, antaa afrikanamerikkalaisen perheen asua siinä ja uskotella naapureille perheen ostaneen talon, mikä olisi vasta alkua mustaihoisten muuttotulvalle.

Tästä pelästyneet valkoiset alkoivat myydä pikavauhtia talojaan alle markkinahintojen arvon laskun pelossa. Kiinteistönvälittäjät iskivät silloin kiireesti haaskalle, ostivat taloja ja ryhtyivät myymään niitä afrikanamerikkalaisille ylihintaan kovin lainaehdoin.

Tämä oli mahdollista, koska vain näin mustat voivat muuttaa paremmille valkoisten asuntoalueille, joille heillä muuten ei olisi ollut mahdollisuutta päästä asumaan.

Jo mustien lainaehdot olivat kovemmat kuin valkoisten, mutta ei siinä vielä kaikki.
Usein kehnoksi osoittautunut vanha talo vaatikin kohtuuttoman kalliita korjauksia viranomaisten tiukentuneitten rakennusmääräysten takia.

Jos tähän ei pystynyt, kuten hyvin monille kävi, niin talo siirtyi lainan panttina luottolaitoksille ja kiinteistönvälittäjille jälleen pilkkahintaan. Näin tuottoisa kiinteistökeinottelu voi jatkua.

Tässä tulee mieleen Suomen 1990 – luvun alun lama, jossa moni menetti asuntonsa pankeille ja jäi vielä velkaakin kiinteistöjen arvon romahdettua.

Baltimoren asuntoalueiden muuttumista kuvataan Antero Pietilän kirjassa ketjuna:

”1910 – luvulta alkaen asuntoalueiden muuttuminen tapahtui yleensä näin: ei – juutalaiset myivät ensin juutalaisille ja lopuksi juutalaiset asunnon afrikan- amerikkalaisille.”

”Tämä kuvaa myös baltimorelaista suhtautumista juutalaisiin. Alueilla minne juutalaisia muutti, naapuritalot alkoivat tyhjentyä ei – juutalaisista. Jos juutalaisten ostohalukkuus väheni, niin alue muuttui siirtymäalueeksi, jossa myyjät lopulta toimivat pimeillä markkinoilla.”

Itse asiassa juutalaisia ei pidetty valkoisten baltimorelaisten silmissä juurikaan parempina naapureina kuin afrikanamerikkalaisia, joita vuosisadan alussa ei nimitetty näin poliittisesti korrektisti vaan kutsuttiin vain mustiksi tai haukuttiin neekereiksi (nigger).

”Juutalaisia kohtaan tunnetut ennakkoluulot olivat niin suuria, että Baltimoressa monista muista amerikkalaisista kaupungeista poiketen mustien ja valkoisten asuntoalueiden lisäksi muodostui juutalaisten asuntoalueita. Juutalaisia ei nimittäin otettu tietyille alueille joko yksityisten sopimusten tai asukkaiden vastustavan asenteen takia.”

Sadassa vuodessa paljoa ei näytä muuttuneen.
Muutamia vuosia sitten kävelin Baltimoren esikaupungissa yhdellä näistä täysjuutalaisista asuntoalueista. Rauhallista seutua, siistejä, hyvin hoidettuja taloja, joissa monissa asui ortodoksijuutalaisiakin perheitä.

Baltimoren keskusta – alueelta taas löytyivät afrikanamerikkalaisten asuntoalueet. Kaupunkia ympäröivä Baltimoren maakunta taas on ollut perinteisesti valkoisten asuttamaa.

Baltimoren rotusyrjinnän historiaan liittyy mielenkiintoinen poliittinen taistelu.
Kun Yhdysvaltain presidenttinä on nykyisin ensimmäinen afrikanamerikkalainen, Barack Obama, joka oli demokraattien ehdokas, niin Baltimoren vuoden 1899 paikallisvaaleissa demokraattien vaalitunnus oli:

”This is a white man`s city”.

Tämä on valkoisen miehen kaupunki

Tällä rasistisella teemalla he voittivat afrikanamerikkalaisiin suvaitsevammin suhtautuneet republikaanit, jotka olivat keränneet aiemmisssa vaaleissa paljon mustien ääniä.

Ajat ja poliittiset mielipiteet ovat siitä paljon muuttuneet.

Yhdysvaltain suuren laman aikaan 1930 – luvulla myös presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinto käynnisti asuntoalueiden luokitusprosessin, joka edisti afrikanamerikkalaisten erottelua ja eristi juutalaisia omille alueilleen, Antero Pietilä kirjoittaa kirjassaan

Not in My neighborhood
How bigotry shaped a great American city

”Liittohallituksen perustama Kodinomistajien lainakorporaatio laati salaisesti 239 kaupungin kartat, joissa asuntoalueet jaettiin erilaisiin kiinteistöriskiluokkiin.”

”Paikalliset työryhmät arvioivat jokaisen asuntoalueen markkina-arvon ja tulevaisuuden odotukset. Pääpaino oli asuntojen iällä ja kunnnolla. Sen lisäksi luokittelussa oli mukana asukkaitten rotu, syntyperä, yhteiskunnallinen asema, uskonto, taloudellinen tila ja alueen homogeenisuus.”

Kartoituksen tarkoituksena oli auttaa liittohallitusta ja luottolaitoksia välttämään riskiluottojen antamista. Muutamana talouslaman pahimpana vuotena Kodinomistajien lainakorporaatio onnistuikin pelastamaan noin miljoonan ihmisen asunnot joutumasta velkojien haltuun.

Neljällä eri värillä tehdyt asuntoalueiden luokituskartat eivät olleet kuitenkaan julkisia.

Punainen väri merkitsi suurinta riskiä. Näille alueille pankit eivät antaneet kiinnelainoja asuntojen ostoon ollenkaan tai perivät lainoista suuria toimitusmaksuja ja korkoja.

Näin kiinteistö- ja pankkipiireissä syntyi käsite REDLINING.

Nykyisenä tietokoneaikana erilaisia luokituksia on helppo tehdä ajamalla vain eri tilastotietoja ristiin. Lähes kaikki tieto on saatavissa julki ja sitä varmasti myös hyödynnetään.

1930 – luvun alkuvuosina liittovaltion asuntohallinnon pääekonomisti Homer Hoyt laati myös kansallisuuksiin perustuvan asukasluokituksen. Entisen kiinteistövälittäjän kokemuksella hän katsoi kansallisuuden vaikuttavan asuntojen hintakehitykseen.

Ykkössijalla olivat englantilaiset, saksalaiset, skotit, irlantilaiset ja skandinaavit.
Heidän arvioitiin mukautuvan parhaiten amerikkalaiseen elämänmuotoon.

Vähiten haluttuja asukkaita olivat meksikolaiset ja afrikanamerikkalaiset, joita pidettiin huonosti sopeutuvina mielipiteidensä ja ennakkoluulojensa takia.

Tästä tulee mieleen Suomessa käytävä maahanmuuttokeskustelu: maassa maan tavalla. Mitä sillä oikein tarkoitetaan käytännössä?

Rotuihin perustuvan asukaserottelun taustalla Amerikassa vaikutti 1920 –luvulta lähtien myös eugenismi– ideologia. Ihmisrotua haluttiin jalostaa saattamalla yhteen sen parhaita aineksia ja pitämällä muut loitolla.

Natsi – Saksassa rodunjalostus sai kauhistuttavia piirteitä ja sen myötä eugenisminkin vaikutus Yhdysvalloissa hiipui.

Antero Pietilän kirjassa esitellään monia baltimorelaisia kiinteistöalan vaikuttajia, jotka noudattivat asukaserottelua.

Esimerkiksi huomattava juutalainen rakentaja ja antelias lahjoittaja Joseph Mayerhoff kieltäytyi myymästä asuntoja juutalaisille arvostetusta puistokaupunki Roland Parkista, jota oli mukana rakentamassa. Sellainen olisi vaikuttanut asuntojen hintatasoon ja kysyntään.

Viime vuosisadan vaihteessa, 1890- luvulla, Baltimoreen noussut Roland Park vaati asukkaitaan allekirjoittamaan laillisen sopimuksen ettei asuntoa saanut myydä afrikan – amerikkalaisille. Korkein oikeus kumosi parikymmentä vuotta myöhemmin tällaiset sopimukset laittomina.

Toisaalta myös afrikanamerikkalaiset rakensivat 1910 – luvun lopulla oman puistokaupunkinsa, Morgan Parkin, jonne valkoisia ei haluttu. Sen kielsivät rakennusprojektin omat, ostajia ja myyjiä sitovat sopimukset.

Antero Pietilälle itselleenkin oli yllätys kun hän 35 vuotta The Baltimore Sun –sanomalehden reportterina työskenneltyään alkoi eläkkeellään penkoa entisen työnantajansa historiallista suhtautumista rotusyrjintään.
Lehti kannatti 1910 – luvulla kiivaasti valkoisen rodun paremmuutta ja ylivaltaa. Valkoisten ja mustien asuntoalueetkin olisi siksi pidettävä erillään.

The Baltimore Sunin mielestä oli iso uutinen kun afrikan-amerikkalainen juristi W. Ashbie Hawkins onnistui 1910 ostamaan arvostetulta valkoisten asumisalueelta talon.

Kiihkoilu johtikin siihen, että Baltimore sääti Yhdysvaltain ensimmäisen kaupunkilain, joka oikeutti jokaisen korttelin asukkaiden erottelun rotuperustein. Tällaiset lait korkein oikeus myöhemmin kumosi.

Miten Antero Pietilä sitten näkee Yhdysvaltain väestörakenteen kehittyvän tulevaisuudessa?

”Yhdysvallat on (presidentti) Obaman hallituskauden alussa erilainen maa. Se on hetkellisessä käännekohdassa. Maailmansotaa käynyt sukupolvi on melkein häipynyt ja sodanjälkeiset suuret ikäluokat ikääntyvät. Vuosituhannen vaihteessa syntyneet ottavat kohta vallan.”

”Vuosina 1982 -2003 syntyneet ovat historian suurin ja rodullisesti moninaisin sukupolvi. 40 prosenttia on afrikanamerikkalaisia, rodullisesti sekoittuneita, latinoja tai aasialaisperäisiä. Edellisessä sukupolvessa heitä oli 25 prosenttia. He toimivat ja ajattelevat eri lailla.”

Pietilä muistuttaa, että uusi globaali internet- sukupolvi on huolestunut asioista ja ideoista, ei välttämättä roduista tai missä elävät.

Vuonna 2040 valkoiset eivät ole enää enemmistönä Yhdysvalloissa, Pietilä ennustaa. Tällaista tulevaisuudenkuvaa Amerikan perustajat olisivat pitäneet hullujen houreena.

Väestörakenteen muutos aiheuttaa ennakoimattomia muutoksia kaikilla elämänalueilla. Asuntoalueitten muuttuminen jatkuu, mutta uudenlaisia malleja syntyy.

 

Henkilöistä asiaan toimittajat

Henkilö vai asia? Asia vai henkilö? Kumpiko on uutisissä tärkeämpi?
Journalismin opetusneuvos Antero Okkonen pänttäsi Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoululaisten päähään uutiskaaviota 1968.

Mitä, missä, milloin, miten, miksi, kuka?

– Amerikkalaisissa uutisissa henkilö, kuka, on nostettu uutisissa ykkösasiaksi toisin kuin meillä Suomessa.
Yli 40 vuotta myöhemmin näin on käynyt kautta linjan Suomessakin.

Tämä tuli mieleen kun olen kyllästymiseen saakka lukenut, kuunnellut ja katsellut kansanedustaja Marja Tiuran (kok.) ja bisnesmies – lobbari – bisnestuomittu Arto Merisalon välisten keskustelujen uutisointia.

Onneksi en ole enää uutistoimittaja tai ajankohtaisohjelmien vetäjä, joka määrätään tekemään kerta toisensa jälkeen juttuja yhteiskunnallisen merkityksen kannalta kovin vähämerkityksellisistä melodraamoista.

Yhtä hyvin voisin löhähtää katsomaan Kauniit ja rohkeat tv- sarjaa, joka sentään on mielikuvituksen tuotetta.

Kyllä uutiskriteerit ovat muuttuneet kummallisiksi. Mitä merkitystä sillä on, jos kakkosluokan poliitikko – tosin kokoomuksen äänikuningatar – mietiskelee puolueen vaihtoa osaamatta lopulta päättää mitä tekee?

Samanlaiseen henkilölähtöiseen yliuutisointiin on ihan vakavissa tiedostusvälineissä menty nykyisin eräissä muissakin tapauksissa. Mitähän kaikkea hallitus on tehnyt sillä välin, kun Marja Tiura – sarja on täyttänyt ykkösuutispaikat?

Minäkö nyt puolustan Tiuraa? Arvasin tämän. Jos puhuu henkilöstä, niin heti kysytään oletko puolesta vai vastaan. Savolaisena sanoisin, että en ole puolesta enkä vastaan vaan mieluummin päinvastoin.

Savolaisjutut sikseen ja omaan arvoonsa.

Tätä kirjoitettaessa 8.4. 2010 YLE:n A- studiossa jatkettiin tätä ylihenkilöitynyttä journalismia. Samoin MTV 3:n ykkösuutisena. Vasta toisena oli kansantalouden näkymät, jotka sentään vaikuttavat meidän kaikkien elämään.

Hyvät uutispäätoimittajat, uutispäälliköt ja uutistoimittajat: kertokaa meille enemmän mitä tässä maassa tapahtuu, miksi ja mitä siitä seuraa.

Kiitoksia.
 

Sivut

Matti Laitinen vallan vaiheilla

 Matti Laitinen toimitti pitkään YLE Radio 1:n yhteiskuntakriittistä Vallan vaiheilla - ohjelmaa, mutta ei osannut YLE:stä eläkkeelle jäätyään asettua kiikkutuoliin ja jatkaa mm. tämän blogin pitämistä.

Blogiarkisto