Blogit
Julkaistu Pe, 08/02/2008 - 12:42 PasiHeikura
Aristoteleen kantapää | Viikon fraasirikos
Aristoteleen kantapään fraasirikostoimitus saa joka talvi tuhansia huolestuneita yhteydenottoja kuulijoilta, jotka ovat huolissaan suomen kielen monikollisten sanojen puolesta. Tiedättehän ne ihmiset, jotka ovat repiä pelihousunsa, kun jossain on revitty pelkkä pelihousu.
Tänä vuonna koskettavin kirjeistä tulee Vuokolta Espoosta. Hän kirjoittaa näin:
Olin viime lauantaina urheilukaupassa, jonne tuli isä poikansa kanssa. Isä ilmoitti myyjälle, että:
tultiin ostamaan pojalle luistelusuksi.
Vuokko on järkyttynyt isän pojalleen antamasta huonosta mallista. Syylliseksi yksiköllisestä suksesta puhumiseen hän löytää tv:n ja radion urheilutoimittajat kommentaattoreineen. Ja aivan totta, liian usein tiedotusvälineen urheilumies tosiaan ihaileekin, että tänään suksi pelaa erinomaisesti.
Ehkä yksi syyllinen tähän ikävään vaivaan on vanha sanonta: se on sukuvika, kun suksi ei luista. Tässä sanonnassa suksi toimii kuitenkin enemmänkin viittauksena suksen ideaan kuin konkreettisena suksena.
Yhdellä suksella ei tee mitään, saksi on muinaisen goottiheimon kieli ja housut ovat yksikölliset toisesta päästään vain siinä vanhassa vitsissä. Joten Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin määrää rikollisille suksesta puhujille viisi sakkokierrosta, hopi hopi!
- - -
aristoteles(at)yle.fi
Julkaistu Pe, 08/02/2008 - 12:39 PasiHeikura
Aristoteleen kantapää | Viikon sitaattivihje
Vaikka monella taholla nykyaikaa ja oloja etenkin meillä länsimaissa pidetään vapaampina kuin koskaan, kielenkäyttöämme säätelevät monet tiukat rajoitukset. Kosolti miettimisen aihetta antaa ilmiö nimeltään poliittinen korrektius. Termi on lähtöisin marxilais-leninistisestä perinteestä, jossa ihmisten mielipiteitä mitattiin sillä, ovatko ne linjassa puolueen linjan kanssa.
1970-luvulla käsite levisi Yhdysvaltoihin ihmisoikeuskeskusteluun, etenkin sukupuoli- ja rotukysymyksen pariin. 80-luvulla termiä alettiin käyttää Yhdysvaltain demokraattien piirissä jo ironisesti, ja 1990-luvulla se nousi uudelleen eloon USA:n konservatiivien koulutuspolittisissa hankkeissa. Ja tämän uuden elämänsä aikana termi on rantautunut myös tänne Pohjolaan.
Poliittisella korrektiudellahan tarkoitetaan pyrkimystä löytää kieli ja ilmaukset, jotka eivät loukkaa ketään. Runoilija Panu Tuomi ottaa viime vuonna Kerberos-lehdessä ilmestyneessä esseessään käsittelyyn tämän ”yleisen moraalin” ja asettaa sen vastakkain yksilön ja taiteilijan oman moraalin kanssa. Tuomi kirjoittaa:
...olen lanseerannut oman termini poeettinen korrektius; sen tarkoitus on korostaa henkilökohtaisen moraalin tärkeyttä suhteessa yleiseen moraaliin (eli poliittiseen korrektiuteen), joka helposti tuudittaa ihmisen laiskuuteen ja saa tämän hokemaan pelkkiä ulkoa opittuja lainaviisauksia.
Aristoteleen kantapään sitaattivinkkijaosto suositteleekin meitä kaikkia arkipäivän runoilijoita olemaan tarkkana: kun poliittinen korrektius menee niin pitkälle, että tosiasioista pitäisi poliittisen korrektiuden nimissä vaieta, on aika ottaa käyttöön poeettinen korrektius!
- - -
aristoteles(at)yle.fi
Julkaistu Pe, 08/02/2008 - 12:34 PasiHeikura
Aristoteleen kantapää | Viikon sitaatti
Ilmastonmuutos on aiheena vaativa haaste journalistille. Teoriassa asia on yksinkertainen, mutta kun puhutaan koko maapallon ilmastosta, jäätiköistä, ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksista, maiden välisestä päästökaupasta ja hiilinielusta, vaarana ovat sekä hoopo yksinkertaistaminen että turhantarkka tieteellisyys.
Maantiedon erikoislehti National Geographicin suomenkielinen laitos ei anna tällaisten sudenkuoppien häiritä objektiivista tiedonvälitystä. Upeasta kuvajournalismistaan tunnettu lehti on kiitettävästi ottanut ilmastonmuutoksen ja ympäristötietouden yhdeksi tärkeäksi teemakseen. Viime joulukuun numerossa NG kertoi pienessä artikkelissa havainnollisesti, miten ilmaston lämpeneminen haittaa Alpeilla sijaitsevien hiihtokeskusten toimintaa. ”Jos ilmasto lämpenee 4 astetta, Alppien laskettelukeskusten määrä putoaa kolmannekseen 609:stä 202:een” kertoi lehti.
Tätä vakavaa tiedonjyvää oppimaan lukijan tempaisi kuitenkin malliesimerkki vauhdikkaasta tiedejutun otsikosta, joka kuului näin:
Laskettelun alamäki
Tuohon ei ole mitään lisättävää eikä pois otettavaa. Aristoteleen kantapää jää miettimään, millainen on termin after ski merkitys Alpeilla sitten, kun lumiset rinteet ovat vaihtuneet liejuiseksi kivikoksi ja hiihtohissit ruostuneet möykyiksi alppiruusujen lomaan.
- - -
aristoteles(at)yle.fi
Julkaistu Pe, 08/02/2008 - 10:58 Kemppinen
Kemppinen
Tällä kertaa lähetyksen musiikki oli varsin koneellista, kyseessä oli nimittäin midi-versio Bachin tuttuakin tutummasta sävellyksestä Toccata ja fuuga d-molli BWV 565.
Kuten mainittua, Sven Hirn on julkaissut lukuisia kirjoja mm. teatterista, sirkuksesta, ravintoloista, elokuvista ja valokuvauksesta. Keskeisimpiä tämän päivän aiheen kannalta lienevät seuraavat:
- Helsingin huvielämän mitä, missä, milloin 1830-luvulta 1910-luvulle, Helsingin kaupunki 1985
- Huvia ja herkkuja. Helsinkiläistä hotelli- ja ravintolaelämää ennen itsenäisyyden aikaa, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2007 http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=1817
Puhuttaessa kahvilakulttuurin aiemmasta tutkimuksesta, Sven Hirn mainitsi Bo Lönnqvistin. Asiaan liittyviä teoksia:
- Arjen säikeet: aikakuvia arkielämään, sivilisaatioon ja kansankulttuuriin. Atena, 2000.
- Laiva oli lastattu...:ihmisiä, ajatuksia, tekoja entisaikain Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo, 1995.
- Lönnqvist & Rönkkö: Helsinki - kuninkaankartanosta Suomen suurkaupungiksi. Tammi, 1988.
Välikevennyksenä mainittiin tanskalainen pilapiirtäjä Robert Storm Petersen (tunnettu kynänimellä Storm P.). Petersenin tuotantoa ei ole suomennettu, vaikka Tanskasta löytyy jopa miehen teoksille omistettu museo.
Lähetyksen loppupuolella luettiin lainaus Urho Kekkosen nimimerkillä Lautamies kirjoittamasta pakinasta ("Lautamiehen lavitsalta"), joka ilmestyi Suomen Heimo -lehden numerossa 12 vuonna 1927. Teksti kuuluu Kansalliskirjaston Kekkos-kokoelmaan, joka on ilmaiseksi tutkittavissa osoitteessa https://oa.doria.fi/handle/10024/7353
Suora linkki kyseiseen tekstiin: http://tinyurl.com/3cu5eb
Vaikka aihetta ei lähetyksessä sivuttukaan (ja puhe oli nimenomaan Suomesta), kahvilakulttuurista puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta Wienin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kahvilaelämää, erästä Euroopan kulttuurielämän keskuksista. Eräs erinomainen kirja aiheesta on Allan Janikin ja Stephen E. Toulminin Wittgenstein's Vienna.
Julkaistu To, 07/02/2008 - 21:00 Kemppinen
Kemppinen
Tällä kertaa aiheena kahvilat ja kahvilakulttuuri. Oliko Suomessa sotien jälkeen kahvilakulttuuria? Miksi aiheesta ei ole juurikaan tutkimusta? Ovatko nykykahvilat pelkkiä läpikulkupaikkoja vai kokoonuttaanko niihin "parantamaan maailmaa"? Kadonneita kahviloita, eri kaupunkien perinnepaikkoja sekä muuta asiaan liittyvää ruotivat Jukka Kemppisen lisäksi historiantutkija ja esseisti, Helsingin kaupunginkirjaston pitkäaikainen johtaja, professori Sven Hirn, Helsingin yliopiston kirjastonhoitaja (eläkkeellä), filosofian maisteri Heikki Kaukoranta, kirjastonhoitaja, FM Niina Into sekä teologian tohtori Juhani Forsberg.
Julkaistu Ti, 05/02/2008 - 14:22 arvassa
Ennakkoluuloja
Ota maailma haltuun! Ryhdy itsesi herraksi! Ole oma toimitusjohtajasi!
Näin kuuluvat aikamme muodikkaimmat hyvän olemisen ohjeet. Tulet onnelliseksi ja ihmissuhteesi kohentuvat, kun kontrolloit elämäsi kulkua, opastaa media meitä.
Moni mielenterveystietäjä on täysin eri mieltä.
Mitä Sinä ajattelet?
Ota kantaa ja keskustele!
Toimittaja Jukka Arvassalo kävi tapaamassa alan veteraania Suomen Mielenterveysseuran entistä toiminnanjohtajaa Pirkko Lahtea.
Ennakkoluuloja ma 11.2. klo 11:40 YLE Radio 1:ssä.
Julkaistu Pe, 01/02/2008 - 13:19 PasiHeikura
Aristoteleen kantapää | Viikon sitaatti
Kuten tiedämme, totuus on usein tarua ihmeellisempi. Joskus kuitenkin tapahtuu niin harvinaisesti, että totuus on täsmälleen yhtä ihmeellinen kuin taru.
Näin kävi Ilta-Sanomien mukaan joulukuisessa Kuusamossa. Lehden mukaan kuusamolainen perhe oli palannut viikonlopun riennoista kotiin sunnuntain vastaisena yönä ja löytänyt makuuhuoneen sängystä nukkumasta vieraan miehen. Ilta-Sanomat otsikoi tarunhohtoisesti:
Humalainen teki "kultakutrit" Kuusamossa.
Aivan, kuten muistamme, Kultakutri-sadun päähenkilö kultakutri eksyi metsässä, meni nälissään ja väsyneenä karhujen taloon ja kävi nukkumaan syötyään puuroa. Samalla kun ihailemme iltapäivälehden satumaista ilmausta, toivokaamme, että kultakutrien tekemisestä ei tule humalaisten miesten uutta muotivillitystä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi
Julkaistu Pe, 01/02/2008 - 13:18 PasiHeikura
Aristoteleen kantapää | Viikon sitaattivihje
Kuulijamme Jussi Helsingistä on kiinnittänyt huomionsa kiinnostavaan arkielämän ristiriitaan. Miksi kotiin kutsutaan vieraita, kun taas baarissa käydään tapaamassa tuttuja?
Totuushan on aivan toisenlainen. Emme kutsu kotiimme iltaa viettämään aivan keitä tahansa, heidän on oltava paljon tutumpia kuin ne ystävämme, joiden tapaamiseen puolueeton baarin ilmapiiri on paras vaihtoehto. Baarissa seuraa voi vaihtaa mutkattomasti, kun keskustelu tuttavan kanssa on käyty. Kun kutsumme ihmisiä kotiin, sitoudumme nauttimaan heidän seurastaan koko illan ja oletamme, että he nauttivat meidän seurastamme yhtä kauan.
Yksi ratkaisu Jussin ongelmaan sisältyy sanaan vieras. Suomen kielessä sana tarkoittaa sekä kutsuttua vierasta että tuntematonta vierasta. Ruotsissa kutsutaan gäster tai inbjuden ja tuntematon taas on främmande. Suomen kielessä vieras tulee vieressä olemisesta, joka tavallaan viittaa tuttuuteen, mutta vielä vahvemmin vieraan vieressä olo viittaa sivullisuuteen. Suomessa vieraiden vieraus ilmeisesti kertoo siitä, että tuttuja ja ystäviä ei ole tarvinnut kutsua vieraaksi, koska he ovat tulleet käymään muutenkin.
Aristoteleen kantapään sitaattivinkki ei usko voivansa muuttaa yhden vanhan ja keskeisen sanan merkitystä muuksi, mutta voimme kehottaa kuulijoita jättämään väliin baari-illan sekä siihen kuuluvan puolitutuille karjumisen tympeän musiikin ylitse ja sen sijaan kutsumaan viikonloppuna kotiin vieraaksi muutamia tuttuja, ja viettämään heidän kanssaan rattoisan illan!
- - -
aristoteles(at)yle.fi
Julkaistu Pe, 01/02/2008 - 13:15 PasiHeikura
Aristoteleen kantapää
Vaikka ihminen pyrkii monin tavoin hallitsemaan elämäänsä, kahteen perusasiaan meillä ei ole valtaa: emme voi valita vanhempiamme emmekä nimeämme. Toisissa ammateissa halu määritellä oma minä on kuitenkin niin suuri, että niiden harjoittajat pitävät vanhempansa, mutta ottavat käyttöön uuden nimen.
Meille kaikille on tuttua se, miten kevyen musiikin taiteilijat pyrkivät tehostamaan taiteellista profiiliaan valitsemalla niin sanotun taiteilijanimen. Taiska on oikeasti Hannele Kauppinen, omaa sukua Suominen. Hector on oikeasti Heikki Harma.
Myös näyttelijöiden keskuudessa on tavallista omaksua napakka omaan tyyliin sopiva nimi, etenkin jos oma nimi on liian tavallinen tai hankala omasta tai agentin mielestä. Norma Jean ei kelvannut filmimaailmalle, mutta Marilyn Monroe kelpasi. Marion Morrison taas pyrki olemaan elokuvarooleissaan tyly tyyppi, mutta tajusi nimensä olevan siihen hommaan liian pehmo ja niinpä me ja miljoonat muut pidämme John Waynea machon karjapaimenen perikuvana.
Salanimellä on alkuperänsä toisaalta uskoontuloon liittyvässä uudelleen kastamisessa — nyrkkeilijä Cassius Claysta tuli muslimina Muhammed Ali — ja ranskan armeijan vanhassa, 1700-luvulla alkaneessa käytännössä antaa värvätylle sotilaalle sotanimi, nom de guerre. Sotilaiden sukunimi annettiin ainakin osittain joukko-osastojen mukaan, jotta heidän tunnistamisensa ja sijoittamisensa olisi helpompaa. Siviiliin päästyään sotilaat veivät nimen monasti mukanaan ja ne siirtyivät heidän vaimoilleen ja lapsilleen.
Myöhemmin sotanimestä on ollut hyötyä etenkin monen sortin maanalaisille armeijoille. Peitenimellä on hämätty valtaapitäviä, turvattu oma henkilöllisyys, suojeltu sukulaisia ja luotu oman asian ympärille mystifioivaa sädekehää. Jo Robin Hood oli pseudonyymi, oikeaksi nimeksi veikkaillaan 1200-luvulla eläneitä Robert Fitzoothia tai Robert of Locksleyta. Toisessa maailmansodassa taas saksalainen Herbert Ernst Karl Frahm pakeni Norjaan ja taisteli siellä natseja vastaan nimellä Willy Brandt. Myöhemmin koko Eurooppa oppi tuntemaan hänet Länsi-Saksan liittokanslerina nimenomaan tällä sotanimellä.
Myös kirjallisuudessa salanimet ja nimimerkit ovat olleet aina yleinen käytäntö. Aivan oma lukunsa on esimerkiksi William Shakespeare, jonka epäillään olleen joko yksi henkilö, salanimi jollekulle viidestä mahdollisesta oikeasta kirjailijasta tai kaikkien heidän yhteinen salanimensä. Niinikään 1500-luvun tapaus on François Rabelais, jonka salanimi Alcofribas Nasier on tyypillinen esimerkki salanimestä, joka on anagrammi oikeasta nimestä. Salanimen Molière takana oli ristimänimi Jean-Baptiste Poquelin, absurdisti Daniil Harms oli pietarilaisen Daniil Ivanovich Yuvachevin salanimi, kun taas Eric Arthur Blair tuli tunnetuksi George Orwellina.
Monen salanimen takana on muuttoliike. Miljoonat ihmiset ovat omaksuneet uudessa kotimaassaan paikalliselta kuulostavan uuden nimen. Tämä ilmiö on monen kirjallisenkin salanimen takana. Englannissa kolmikymppisestä saakka asunut merikapteeni-kirjailija Joseph Conrad oli syntyjään puolalainen Józef Teodor Nalécz Konrad Korzeniowski ja New Yorkissa 20-luvulla siirtolaisperheeseen syntynyt Salvatore A. Lombino tuli myöhemmin tunnetuksi poliisiromaaneistaan nimellä Ed McBain.
Suomalaisillakin kirjailijoilla on aina ollut salanimiä. Kun lukee Maija Hirvosen kokoamaa järkälemäistä opusta Salanimet ja nimimerkit, ei voi kuin ihmetellä etenkin menneisyyden kirjailijoiden kymmeniä salanimiä ja nimimerkkejä. On pakko kysyä Hirvoselta, miksi, milloin ja millaisia.
- - -
aristoteles(at)yle.fi
Julkaistu Pe, 01/02/2008 - 13:03 PasiHeikura
Aristoteleen kantapää | Viikon fraasirikos
Kuten me nykyajan ystävät hyvin muistamme, se oli jotakuinkin 1600-luvun lopulla, kun käsitys siitä, että kaikki vanha ja klassinen ovat jäljittelemisen arvoisia, alkoi vaihtua käsitykseksi siitä, että jos jokin on uutta, sen on pakko olla hyvää. Tämä uutuudenviehätys on väkevä voima, jota ilman vaikkapa nykyaikainen kulutusyhteiskunta olisi mahdoton.
Joskus uutuuden ihannointi menee toimittajaltakin niin sanotusti överiksi. Kuulijamme Juha U. S. Petroskoista kuunteli joulukuussa Yleisradiota keskiaaltotaajuudella, kun toimittaja haastatteli Helen Gyllingiä liikalihavuusasioista. Painavan asian käsittelyn lomassa toimittaja ehätti lausumaan seuraavanlaisen kiehtovan lauserakennelman:
Se tiedetään, että Yhdysvallat laukkaa etuhännässä lihavuuden suhteen.
Kuulijamme Juha U. S. kertoo hiljentyneensä pohdiskelemaan mainitun ruumiinosan hahmoa huvittuneena. Myös Aristoteleen kantapään fraasirikostutkijat ovat viettäneet unettomia päiviä koettaessaan selvittää, mitä toimittaja on halunnut sanoa. Hevosen häntä ja sen etuosa eli etuhäntä ovat aivan ilmeisesti hevosen takaosassa, eivätkä siis edusta kovin verrattomasti tilanteessa etsittyä edistyksen sanomaa, etenkään jos hevonen laukkaa takaperin. Etunenässä laukkaaminen voisi olla jotenkin ymmärrettävää, vaikka hevosilla, jotka yleensä laukkaavat, ei nenää olekaan vaan turpa, ja etuturvassa laukkaaminen ei ole sen ymmärrettävämpi kielikuva.
Fraasirikostuomioistuimemme määrääkin toimittajan 30:ksi päiväksi hevostalleille harjaamaan poneja ja tutkimaan niiden anatomiaa ennen kuin palaa mikrofonin ääreen kehittelemään laukka-aiheisia vertauskuvia.
- - -
aristoteles(at)yle.fi
|