Tämän päivän musiikkiesitys oli Dinu Lipatin (1951) soittamaa Domenico Scarlattia - sonaatti e-duuri Kk. 380.

Ennakkokeskustelujen - sekä jossain määrin lähetyksen - aiheena olivat mm. Artturi Järviluoman näytelmä Pohjalaisia (1914) sekä Leevi Madetojan ooppera vuodelta 1923. Tämän lisäksi mainittakoon Allan Tiitan Harmaakiven maa: Zacharias Topelius ja Suomen maantiede (Suomen tiedeseura, 1994) sekä Tiitan ja muiden kirjoitukset Topeliuksen teossarjan Maakuntien Suomi uudessa painoksessa (Tammi, 1998).

Ennen lähetystä puheena olleisiin teoksiin voi lisätä Kari Hokkasen kirjoittamat osat 3 ja 4 Maalaisliitto-Keskustan historiasta (Otava 1996; 2002) ja Santeri Alkion klassikon Puukkojunkkarit (1894).

Esihistoriallisista aiheista mainittiin David Lewis-Williams: The Mind in the Cave: Consciousness and the Origins of Art (Thames & Hudson, 2002) ja Steven Mithen: The Singing Neanderthals: The Origins of Music, Language, Mind and Body (Harvard UP, 2005).

Antti Tuurin kirjoista puheena olivat mm. Talvisota (Otava, 1984) ja Suuri asejuna Pietarista (Kustannus HD, 2006)

Tuurista on tehty jonkin verran tutkimusta, keskiössä usein juuri ns. Pohjanmaa-sarja. Mainita voi mm. Juhani Sipilän (Maa luja, taivas korkia: Otava 2002) ja Markku Kulmalan (Miss' laaja aukee: Tampere UP 2003).

Ehkä linkitämme myös häikäilemättömästi Kemppisen vanhaan blogikirjoitukseen Tuurista:
http://kemppinen.blogspot.com/2007/09/kirjallisuustiedett-antti-tuurista.html

Kuriositeettina voi mainita eräästä tietokannasta löytyneen pro gradu -tutkielman. Pekka Suvikorpi (1995): Sankareista antisankareiksi - eteläpohjalaisuuden myytit Santeri Alkion Puukkojunkkareissa ja Antti Tuurin Pohjanmaassa. Aiheemme on siis herättänyt jo aiemmin kiinnostusta myös kirjallisuuden opiskelijoissa...

Nimeltä mainittiin mm. Heinrich Böll, Günter Grass ja Jaroslav Hasek.

Emme ole muistaakseni Tuurin kanssa vaihtaneet monta sanaa viimeksi kuluneiden 55 vuoden aikana. Kerran kysyin, lähtisikö hän kahville, ja hän sanoi juuri juoneensa.

Toisaalta olimme kyllä luokkatovereita Kauhavalla kansakoulussa, kunnes Tuurin maanmittariperhe muutti muualle.

Myös äitini oli Antin isän luokkatoveri keskikoulussa. Äiti sanoi, kun tänään kysyin, että niin oli nyhtyri mies se Elias, samoin kuin Pihlajamäen Veikko, että ihan opettajakin ihmetteli.

Niin että sellaisiakin pohjalaisia.

Tulevana perjantaina pureudutaan jälleen moniin visaisiin kysymyksiin. Keskustelu paikantuu maantieteellisesti lähinnä Pohjanmaalle, sillä vieraana on kirjailija Antti Tuuri. Jutussa mukana tuttuun tapaan myös herrat Forsberg ja Mäntylä.

Puhumme siis vieraiden kanssa muun muassa maakunnallisuudesta sekä erilaisten paikallisidentiteettien korostumisesta (ja korostamisesta) historiallisesti ja nykypäivänä, etenkin maan yhdenmukaistumiskehityksen kehyksissä. Tähän liittyvät luonnollisesti esim. murteiden käytön korostuminen päivänpolitiikassa. Luultavimmin myös lähes stereotypiaksi muodostunutta "pohjalaisidentiteettiä" vähintäänkin sivutaan. Mikä yhteys Santeri Alkion "Puukkojunkkareilla" on Artturi Järviluoman "Pohjalaisiin"? Näistä ja muista aiheista lisää perjantaina.

Keskiviikkona 26.3. klo 17.30 ja perjantaina 28.3. klo 22.30

Ydinvoiman ympäristöystävällisyydestä väittelevät Energiateollisuus-yhdistyksen johtaja Jukka Leskelä ja Greenpeace-järjestön kampanjoitsija Lauri Myllyvirta.

Ilmaston lämpenemiseen ei voida ydinvoimalla vaikuttaa, sanoo Lauri Myllyvirta. Sen sijaan hänen mielestään energiankäyttöä pitää tehostaa ja lisätä tuulivoiman, aurinkoenergian sekä bioenergian käyttöä.

Jukka Leskelän mielestä ydinvoima on hyvä keino ilmastonmuutosta vastaan, koska ydinvoima ei tuota ilmastoa lämmittäviä kasvihuonekaasuja, ja turvalliset ratkaisut on löydetty myös ydinjätekysymyksiin.

Napit vastakkain -väittelyn erotuomari on Terttu Lensu.

Tänään kuulimme siis musiikkia Bachin Matteus-passiosta Wilhelm Furtwänglerin johtamana (1954). Kuullut osat olivat järjestysluvuiltaan 71 (resitatiivi "Und vom der sechsten Stunde") ja 72 (koraali "Wenn ich einmal soll scheiden").

Bach-aiheisia teoksia on tietysti suunnaton määrä. Elämäkerroista suositeltavimpia lienevät Philipp Spittan klassinen teos vuodelta 1880 sekä Christoph Wolffin tuoreempi kirja vuodelta 2000. Suomennettuna löytyy Malcolm Boydin elämäkerta vuodelta 1991 (Otava). Matteus-passiota sivuava teos on Celia Applegaten Bach in Berlin: Nature and Culture in Mendelssohn's Revival of the St. Matthew Passion (2005).

Luultavasti kattavin sivu Matteus-passiosta (mm. kiinnostavia artikkeleita sekä lista levytyksistä) löytyy osoitteesta http://www.bach-cantatas.com/Vocal/BWV244.htm

Matteus-passioon ja Bachin muihin sävellyksiin sisältyvää numerologiaa käsitellään mm. oheisista osoitteista löytyvissä artikkeleissa:
http://www.ntnu.no/gemini/2000-06e/32-34.htm
http://www.geocities.com/martlet_choral_links/ProgLibSMP2.html

Andras Schiff huomauttaa haastattelussaan Matteus-passion kiintoisista yhteyksistä Bachin muihin sävellyksiin:
http://www.andante.com/article/article.cfm?id=12727

Lähetyksessä mainittiin myös Richard Dawkinsin The God Delusion (2006, suom. nimellä Jumalharha 2007, Terra Cognita) sekä Douglas R. Hofstadterin Gödel, Escher, Bach: an eternal golden braid (1979).

Tämän viikon sitaattivinkki tulee 80-vuotiaan Agnesin äidiltä. Agnes on yksi vanhuksista, joita Fredrik Colting, Carl-Johan Gadd ja Karin Davidson haastattelivat hauskaan kirjaseensa nimeltään Elä, kuolet kumminkin, joka on hiljattain ilmestynyt suomeksi.

Kirjassa on paljon viisaita ajatuksia kypsiltä ihmisiltä, vaikka opusta hiukan häiritseekin eksotisoiva ja hiukan huvittunut asenne vanhojen ihmisten puheita kohtaan. Nyt emme kuitenkaan välitä siitä vaan lainaamme Agnesin äidin ajatusta kuolemisesta. Agnes kertoo:

Äidilläni on ihana elämänasenne mitä tulee kuolemaan. Aina kun joku kuolee hän sanoo: ”Jaaha tässäkin on yksi juttu, josta me emme tiedä mitään, mutta hän tietää”.

Ja mitäpä tuohon on lisäämistä! Muuta kuin että vanhemmat ihmiset ovat usein yksinäisiä, joten keskusteleminen heidän kanssaan kannattaa kaksinkertaisesti: nuorempi saa viisautta ja vanhempi juttuseuraa.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Nyt kun ilmastonmuutos on jo pilannut ilmastomme, kaikki ovat viimeinkin kiirehtineet torjumaan sitä. Jopa valtiovarainministeri Jyrki Katainen on ehättänyt lanseeraamaan termiä järkivihreä, vaikka kyseessä on oikeammin jälkivihreys.

Verbaalivauhdikkuus on notkeakielisellä savolaisministerillämme silti hyvässä hoidossa. Helmikuussa hän punnitsi Helsingin Sanomien haastattelussa energiaratkaisuja ja ilmoittaa täräytti sellaisen vesivoimakannanoton, että Vuotoksen asukaskin sen ymmärtää:

Vesivoiman lisärakentaminen on jäissä tällä hallituskaudella.

Hauskaa sutkauksessa on ilmeisesti se, että tänä talvena vain harvat vesistöt ovat olleet kovin tuhdissa jäässä. Onnea siis vaan ministereillekin ilmastotalkoissa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Pääsiäinen on kristinuskon ja kuoleman perusjuhla. Uskonnot syntyvät, kun ihminen koettaa selvittää kuoleman mysteeriä. Kristinuskossa ja pääsiäisessä kuolemaan liittyvät myös elämän aikana tehdyt synnit, joten pääsiäisessä selvittelemme isoja asioita: elämää, mitä teemme eläessämme toisillemme ja kuolemaa, kuolemanjälkeistä elämää ja ylösnousemista.

Ihmisen suhtautuminen kuolemaan esitetään yleensä ikiaikaisena yhdistelmänä surua, pelkoa peruuttamattoman edessä ja kaipausta haudan äärellä. Niinpä on valaisevaa lukea ranskalaisen historioitsijan Philippe Ariés´n tutkimusta eurooppalaisen kuoleman historiasta. Ariés tunnetaan parhaiten hänen lapsuuden historiaa käsittelevästä tutkimuksestaan ja oikeastaan kuoleman historia on jatkoa sille: kumpikin liittyy siihen, miten ihminen on eri aikoina kokenut perheen ja itsensä.

Ariés´n lähtökohta on arkinen: hän miettii ihmisten vaellusta hautausmaille pyhäinpäivänä ja olettaa sen olevan ikivanha tapa, ehkä jopa pakanallista perua. Eurooppalaisten hautausmaiden historiaa tutkiessaan hän törmää nopeasti kuitenkin siihen, että tavallisten ihmisten hautoja ei ole palvottu kovin kauaa. Keskiajalla ja aiemmin hautausmaita uudistettiin varsin suruttomasti ja luita kasattiin pyhäkköihin melko piittaamattomasti. Hän hämmästyy tätä muinaisten elävien välinpitämättömyyttä vainajiaan kohtaan ja jatkaa tutkimuksiaan ikivanhojen testamenttien, rakkauskirjeiden, asemakaavojen, hautakivien, rikosraporttien, sanitaatioselvitysten ja uskonnollisten rituaalien parissa pitkin Eurooppaa ja Venäjää.

Lopulta Ariés´lla on noin tuhannen vuoden ajan kattava hahmotus siitä, miten kuolemaan on eri aikoina suhtauduttu. Karkeasti ottaen voidaan puhua neljästä vaiheesta.

Sivistyksen alkuaikojen tiiviissä yhteisöissä kuolema on ollut liian tavanomainen asia pelättäväksi. Perhe, suku, klaani ja kylä on ollut tärkeämpi kuin yksi ihminen ja hänen henkensä. Alkeellisen terveydenhoidon vuoksi kuolema oli myös koko ajan läsnä. Varhaiskeskiajalla asetelma alkoi muuttua, ihminen alettiin käsittää enemmän yksilönä ja kuolema muunakin kuin yhteisön heikentymisenä. Ja koska yksilön olemus alkoi korostua, myös pelko siitä, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen ja viimeisellä tuomiolla alkoi kasvaa.

Seuraava muutos tapahtui Ariés´n mukaan keskiajan lopulla, 1500-1600 luvuilla. Tällöin kuolemaan asennoitumisen painopiste muuttuu jälleen. Perhe on jo yhteiskunnan vahva perusyksikkö ja nyt korostuu suru poismenneen jäsenen vuoksi. Romantiikan ajan suhde kuolemaan piehtaroi tunteissa.

Neljäs vaihe länsimaisen kuoleman muutoksessa on se, mitä nyt elämme. Kuolema on käytännöllisesti katsoen kadonnut näkyvistä. Kuolemalle ja kuolleille on omat ammattilaisensa, eikä tavallinen ihminen näe kuolemaa tai kuollutta välttämättä koko elämänsä aikana. Tämä mutkistaa suhdettamme tuohon pelottavaan asiaan ja kuolemasta onkin tullut Ariés´n mukaan kesyttämätön.

Elettiin mitä historian vaihetta tahansa, kuollutta surraan monin tavoin. Yksi suomalainen hieno perinne on lehtien kuolinilmoitukset. Kaikissa maissa kuolinilmoituksia ei ole ja esimerkiksi Islannissa ne ovat pikemminkin lyhyitä elämänkertoja kuin hartaita hautakivimäisiä ilmoituksia niin kuin Suomessa.

Oululainen metallimuusikko Sami Lopakka tutki hiljattain sanomalehti Kalevassa vuoden aikana ilmestyneitä kuolinilmoituksia. Mitä ne kertovat suomalaisten suhtautumisesta kuolemaan?
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kristinusko on niin sisäänrakennettu länsimaiseen kulttuuriin, että raamatulliset vertauskuvat elävät kielenkäytössämme jopa huomaamattamme. Siksi noita viittauksia tulee joskus vahingossa käytettyä vääristyneessä muodossa. Tällainen tahaton vääntely ei ole rikos, mutta hankaloittaa ilmaisijan ajatusten ymmärtämistä.

Kuulijamme Nimetön jyrisee, että ainakin uskonnon ammattilaisten tulisi viitata Raamattuun tarkemmin kuin Yleradio Yhden helmikuisen aamuhartauksen vetäjä. Aamun hartauttaja kun kertoi, että:

Pietari otti Jeesuksen erilleen ja nuhteli tätä. Se hengellisyyden viitekehys, jonka Pietari oli rakentanut, oli uppoamassa kuin Jerikon muurit.

Ja aivan totta, Joosuan kirjassahan tuo seisoo: eivät Jerikon muurit mihinkään uponneet, ne sortuivat, kun Joosua joukkoineen kiersi niitä seitsemän päivää sarvipasuunoihin puhaltaen! Näin siinä käy, kun valitsee väärän sanan, kuulijan ajatus lipsahtaa harhapolulle ja itse asia jää sivuseikaksi.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari antaa kuitenkin armon käydä oikeudesta parempien esikuviensa mukaisesti. Niinpä emme tällä kertaa murskaa radion Aamuhartaustoimitusta salamoilla, heinäsirkoilla ja vitsauksilla seitsemänteen polveen vaan määräämme kaikki aamuhartauksien vetäjät lukemaan Joosuan kirjan uudelleen ja kuuntelemaan samalla pasuunamusiikkia, esimerkiksi Glenn Millerin koko tuotannon.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kun ohjelma tällä kertaa osuu pitkäperjantaille, on luontevaa puhua J.S. Bachin Matteus-passiosta vakiovieraiden Juhani Forsbegin ja Martti Mäntylän kanssa. Keskustelu kohdistuu mm. seuraaviin aiheisiin: passioperinteen laajuus, Matteus-passion suosion rajoittuminen protestanttisiin maihin, teoksen suomalainen esityshistoria, sekä muut teoksen musiikilliseen ja hengelliseen sisältöön liittyvät asiat. Miten vahvasti kuuntelijan uskonnollisuus tai hengellisyys vaikuttaa teoksen kuunteluun? Mitä eroja teoksen eri levytyksissä on? Mikä yhdistää Bachia ja Noam Chomskyn generatiivista kielioppia? Kaikki tämä seuraavassa Kemppisessä.

Pääsiäislähetys on erikoinen myös siitä syystä, että perinteinen kokoontumispaikkamme on perjantaina suljettu, eli ohjelma on nauhoitettu etukäteen studiossa. Tämän takia blogin kommentteihin ei valitettavasti voida tällä kertaa tarttua, joskin palautetta otetaan tietysti mielellään vastaan!