"Miehet haluavat valtaa, saavutuksia ja seksiä. Naiset haluavat ihmissuhteita, pysyvyyttä ja rakkautta", kirjoittavat monialakonsultit (?!) Allan ja Barbara Pease kirjassaan Hormonien sota.

Yhteiskuntatieteilijä Henry Laasanen, (mars.) pureskelee yleistä väittämää sukupuolieroista maanantaina 31.3. 2008 klo 11.40. Toimittajana Eve Mantu, (venus.)

Onko sukupuolten välillä ylittämätön väärinymmärrysten miinakenttä? Onko meillä marsilaisilla ja venuslaisilla mitään yhteistä? Minussa herää epäilys, että kyseessä on sittenkin parisuhdeoppaita tehtailevien monialakonsulttien salajuoni. Mitä te olette mieltä? Oletteko mies, joka ei ymmärrä naisia? Mies, joka ei ymmärrä miehiä? Nainen, joka ei ymmärrä miehiä? Nainen, joka ei ymmärrä naisia? Ei-kumpikaan, joka ei ymmärrä ketään?
Kommenttikenttä on teidän!

Nyt kun tämäkin erikoislähetys saatiin kunnialla purkkiin, on taas aika listata keskustelun taustalla vaikuttaneita kirjoja. Yhtään suoranaista viitettä ei keskustelussa muistaakseni esiintynyt, mutta kuten sanottu, useita ääneensanomattomia viittauksia voidaan kuitenkin paikantaa.

Olennaisia viitteitä kevyt musiikki -keskusteluun ovat Pekka Gronowin ja Ilpo Saunion Äänilevyn historia (WSOY, 1990), Anneli Asplundin ja Matti Hakon toimittama Kansanmusiikki (SKS, 1981) sekä Suomi soi 1: tanssilavoilta tangomarkkinoille (toim. Gronow - Lindfors - Nyman. Tammi 2004). Tämän lisäksi on mainittava Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan Populaarimusiikki (WSOY, 2003). Kiinnostava on myös Risto Kukkosen tuore väitöskirja Aavan meren täällä puolen - Arkkityyppiset piirteet ja amerikkalaisvaikutteet suosituimmissa suomalaisissa molli-iskelmissä (2008).

Bellmanin lauluja (Fredmanin laulut ja epistolat) on suomennettu varsin paljon (mm. Karisto, 1987 ja Yliopistopaino, 1991). Vanhempia suomennoksia löytyy myös verkosta osoitteesta http://fi.wikisource.org/wiki/Carl_Michael_Bellman

Relevanttia Bellmaniin liittyvää kirjallisuutta on esimerkiksi Lars Huldenin Bellman-elämäkerta Ruusunpunainen suru (suom. Seppo Mussalo, Yliopistopaino 1999) sekä Ernst Brunnerin romaani-elämäkerta Malja tomullesi (suom. Markku Mannila, Otava 2004).

Lähetyksen musiikki oli siis J. Alfred Tanner ystävineen: "Laulu on iloni ja työni" (trad./san. Tanner) vuodelta 1927, solistina Kosti Tamminen.

Harva kaduntallaaja lienee eri mieltä siitä, onko Minna Canth ansainnut oman liputuspäivänsä. Jostain syystä kuitenkin tuntuu siltä, että suurin osa meistä pitää tätä ensimmäisen oman liputuspäivän saanutta suomalaista naista etäisenä ja antiikkisena historian hahmona. Niin kuin kuivia suurhenkilöitä pidetään: ansiokas omana aikanaan, mutta nyt jo vanhentunut.

Etenkin Minna Canthin kohdalla tämä on ikävää, koska jo hänen elämäkertansa lukeminen antaa tuhdin annoksen niin sanottua lihaa kansallisen suurhenkilön luiden ympärille. Hänestä tuli maamme ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija ja merkittävä näytelmäkirjailija, vaikka hän ei syntynyt oppineeseen luokkaan. Hänen isänsä oli tamperelainen puuvillatehtaan mestari Gustav Vilhelm Johnsson ja äitinsä Lovisa Ulrika oli aiemmalta ammatiltaan kotiapulainen.

Minnan vanhempien ajatuksena oli varmaan kouluttaa tytär hyvää avioliittoa varten porvarilliseen säätyyn. Kaikkien yllätykseksi Minna kuitenkin päätti jatkaa opintojaan kainoutta, käytöstapoja ja ranskan kieltä painottaneen tyttökoulun jälkeenkin. Hän lähti opiskelemaan Jyväskylän seminaariin, jossa koulutettiin tulevia kansakoulunopettajia. Opinnot keskeytyivät kahden vuoden kuluttua, kun hän avioitui seminaarin opettajan Johan Ferdinand Canthin kanssa.

Minna Canthista ei tullut kansakoulunopettajaa, mutta aikamoinen julistaja kuitenkin. Perheeseen syntyi seitsemän lasta, mutta Minna kirjoitti Keski-Suomi ja Päijänne –lehtiin aktiivisesti niin uutisia, poliittismoraalisia kannanottoja raittius- ja naisasioista sekä tietenkin novelleja. Näytelmien kirjoittaminen tuli Canthin repertuaariin mukaan samoihin aikoihin, kun hänen miehensä kuoli vain neljäntoista aviovuoden jälkeen. Suomenkielisistä näytelmistä oli pula ja Canthin esikoisnäytelmä Murtovarkaus kelpasi heti Suomalaisen teatterin ohjelmistoon.

Tässä vaiheessa Canth lapsineen muutti Kuopioon hoitamaan ensin isältään perimäänsä kangaskauppaa ja sitten myös veljensä sekatavarakauppaa. Hän sai ne menestymään ja saattoi nyt vakavaraisena naisena tilata ulkomailta mitä kirjoja halusi ja mikä tärkeämpää, kirjoittaa mitä halusi.

Eikä Canth todellakaan kysellyt lupaa näytelmien aiheisiin kriitikoilta tai keneltäkään muultakaan. Hän kuvasi suorasukaisesti yhteiskunnan vähäosaisimpia ja etsi syitä kurjuuteen sieltä, mistä moni mieskään ei niitä uskaltanut etsiä. Niinpä Canthin näytelmien ensi-illat olivat usein skandaaleja ja vaativatpa valtiopäivämiehet jopa niiden esityskieltoa.

Canthin yhteiskunnalliset teemat ovat hätkähdyttävän epämiellyttävästi tuttuja omasta ajastamme. Yhä tänäkin päivänä joudumme ihmettelemään, mitä tapahtuu, kun hyvinvointi jakautuu yhteiskunnassa liian epätasaisesti, vaikka sitä nykyään kutsutaankin dynaamiseksi palkkarakenteeksi. Ja vaikka tasa-arvon puolesta on taisteltu jo 1800-luvun lopulta, vieläkään emme voi hylätä vanhentuneena Minnan ajatusta siitä, että niin kauan kuin sukupuolten suhde ei perustu tasa-arvoisuuteen, ei voi puhua rakkaudesta, ei oikeusvaltiosta eikä yhteiskunta voi merkittävästi kehittyä.

Minna Canthin jääminen miespuolisten kirjallisten kansallissankareiden varjoon on omituista, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää. Aktiivisen naisen toiminta monella elämänalueella karttaa luokitteluita. Hän taisteli naisten oikeuksien puolesta, mutta hän oli samalla suurperheen äiti. Hän puhui voimakkaasti tieteellisen maailmankatsomuksen ja evoluutioteorian puolesta, mutta silti hän oli vakaumuksellinen kristitty. Hän oli tuottelias omaääninen nerokas kirjailija ja ihmisten kuvaaja, mutta koska hän oli myös kauppias, hänestä ei saa boheemin taiteilijan perikuvaa.

Kaiken kaikkiaan Minna Canth on aivan liiaksi oma itsensä mahtuakseen ahtaisiin stereotypioihin ja kapeitten maailmankatsomuksien keulakuvaksi. Toisaalta kukin maailmanaika löytää Minnan toiminnasta oman kulmansa ja voi juhlia häntä milloin köyhien puolustajana, milloin tasa-arvon puolustajana, milloin radikalismin ja kristillisyyden yhdistäjänä tai tasa-arvoisen koulutuksen ajajana.

Miten nykyajan näytelmäkirjailija Laura Ruohonen näkee Minna Canthin? Siitä kertoo seuraavassa paitsi Ruohonen itse, myös katkelmat hänen kirjoittamastaan näytelmästään Suurin on rakkaus, jossa Minna Canth on yksi henkilöistä. Näytteet on lukenut Erja Manto.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Talousjournalismi on yksi niitä elämän osa-alueita, joilla kustantajat ja toimittajat ajattelevat alan erikoistiedon korvaavan toimittajan kirjoitustaidon. Ja onhan niin, että jos on uhrannut koko elämänsä soinnukkaiden, kristallinkirkkaiden ja tosien virkkeiden sorvaamiseen, ei välttämättä ole ehtinyt syventyä rahoitusinstrumentteihin, rembursseihin tai vipurahastoihin.

Ja toisinpäin. Verkkolehti Taloussanomien It-viikko antoi tästä ilmiöstä mallikkaan esimerkin tammikuussa raportoidessaan Elisan yhtiökokouksen kulkua. Lehti kuvaili suosittua yhtiökokousta näin:

Miesmuistiin ei ole mikään yhtiökokous saanut pienosakkaita yhtä sankoin
rinnoin liikkeelle.

Kuulijanimimerkkimme Nimetön huomasi ajatustensa harhautuvan toimittajan kuvailmauksen vuoksi vakavista asioista sankkoihin rintakarvoihin: en voi olla kuvittelematta sankan rintakarvoituksen omaavaa osakkeenomistajajoukkoa vastustamassa islantilaisten aikeita ja syömässä vuohenjuustopiirakoita.

Nimetön on aivan oikeassa. Jos paljon ihmisiä menee yhtiökokoukseen, heitä menee sinne sankoin joukoin. Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari ei edes uskalla ajatella, mistä talouskirjoittaja on keksinyt rinnat kuvailmaukseensa. Ja jotta sitä ei radiossa tarvitsisi ajatellakaan, askartelemme fraasirikerangaistustodistukselle harvinaisen hienon postikuoren, kas näin!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Aristoteleen kantapään sitaattivinkki korjaa tällä viikolla sen huutavan epäkohdan, että aina vaan siteerataan Aleksis Kiveä eikä Minna Canthia juuri ollenkaan. Canthin tuotanto on täynnään rempseitä henkilöitä, tiukkoja tilanteita ja värikästä kieltä. Kyllä sieltäkin arkipäivään sattuvia lausahduksia löytyy!

Tähän asti olemme alkoholinkäyttötilanteissa tottuneet lainaamaan Aleksis Kiven Nummisuutarit-näytelmän Eskoa, joka juo ensimmäistä kertaa viinaa ja hihkuu vaikutelmiaan suutari Antrekselle näin: Tämä on niin lystiä! Taivas ja maa lyövät kupperikeikkaa ja sinä pyörit silmissäni kuin apina markkinoilla ja kuitenkin tahtoisin sinua hellästi suudella!

Myös Minna Canthin tunnetussa näytelmässä Työmiehen vaimo vuodelta 1885 juodaan viinaa ja pyritään naimisiin. Näytelmän keskushenkilö Risto on Nummisuutareiden Eskoon verrattuna hyvin realistinen alkoholinkäyttäjä. Canthin viinaan menevä Risto ei ole lainkaan koominen hahmo. Hän menee näytelmän mittaan naimisiin ja lopulta tappaa nuoren vaimonsa suruun pettämällä tätä nuoruudenrakastettunsa kanssa. Pian rakastajatarkin tajuaa Riston olevan hulttio ja koettaa tappaa miehen ja itsensä, mutta Risto järjestää hänet vankilaan ja lähtee sitten tyynesti ryyppäämään poliisien kanssa.

Kun tämä meille kaikille nykymaailmastakin tuttu raadollinen miehen malli Risto alkaa häissään ryypätä, hän lausahtaa hyräillen: enkös minä häissäni Sais´olla vähän päissäni. Siinäpä oiva lausahdus meille kaikille, kun alamme kallistella lekkeriä: hyräilkäämme: enkös minä häissäni Sais´olla vähän päissäni ja miettikäämme juodessamme kaikkia tuntemiamme ristoja.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

On selvää, että isänmaamme suurmiehistä kertovia artikkeleita pitäisi päästää kirjoittamaan vain kouliintuneimmat isänmaanystävät ja historiantuntijat. Jos asialle päästää kenet tahansa toimittajanplantun, tuloksena voi olla mitä tahansa.

Kuten nyt tammikuun lopulla Helsingin Sanomissa, jossa oli sinänsä ansiokas artikkeli marsalkka Mannerheimin sankarillisesti ampumista tiikereistä ja niiden taljoista. Mutta liekö artikkelin kirjoittajalla ollut mielessään isänmaanvastainen propaganda vai jokin muu suomalaisen selkärangan horjutus, kun hän oli sommitellut artikkelin kuvatekstin seuraavasti:

Intendentti Vera von Fersen iloitsi siitä, että Mannerheimin talja saatiin vihdoin esille.

Aivan! Mannerheimin talja! Kirjoittaja antaa lukijan aivan selvästi ymmärtää, että Mannerheim olisi ollut eläin! Eläin, jolla on talja! Eläin, jonka talja olisi hänen kuolemansa jälkeen nyljetty! Vaikka Mannerheim oli mies ja sotasankari ja naistenmies eikä mikään karvainen ja vaistonvarainen otus!

Myös nimimerkkikuulijamme Kauhistunut kansalainen on huolissaan, siitä, miten maassamme kohdellaan entisiä presidenttejä. Olisikin korkea aika, että jokin puolueeton iltapäivälehti tekisi kiertokyselyn sotaveteraanien keskuudessa siitä, halventaako Mannerheimin väittäminen eläimeksi heidän ponnistelujaan isänmaan hyväksi. Näin saataisiin kuulla totuus tästäkin asiasta!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaiset ovat museohullua kansaa, mutta kuka jaksaa koluta kesälomallaan pitäjien kotiseutumuseoita? Kotiseutumuseon tärkein arvo saattakin olla museorakennuksessa eikä niinkään sen esittelemässä kokoelmassa, ellei satuinnainen matkailija sitten satu oleman erityisen kiinnostunut eri puolella Suomea edellisen vuosisadan alussa käytössä olleista voikirnuista. Suomessa jokainen halukas voi avata oman museon ja esitellä siellä vaikkapa keräämiään posliiniastioita. Museoviraston tutkija Marianna Kaukonen kehottaa kuitenkin harkitsemaan tarkasti, ennen kuin yhtäkään uutta museota ryhdytään perustamaan.
Toimittajana Liisa Vihmanen

Tulevan perjantain lähetys on mitä ilmeisimmin "erikois-Kemppinen", sillä Jukka Kemppinen joutuu yllättävän sairastapauksen takia jättämään lähetyksen väliin, ja puheenvuoroja jakaa tällä kertaa nuorempi Kemppinen. Tämähän ei tietenkään estä mielenkiintoista keskustelua, kun vieraina on professori Martti Mäntylä, teologian tohtori Juhani Forsberg sekä YLE:n äänitearkistojen asiantuntija, etnomusikologi Pekka Gronow.

Puheena ovat tällä kertaa mm. 1900-luvun alun kevyeen musiikkiin (kupletit, laulelmat) liittyvät kysymykset. Tämän lisäksi on tarkoitus paneutua joihinkin tekijänoikeudellisiin kysymyksiin, etenkin aikomuksiin pidentää esittävän taiteen suoja-aikaa. Tiedossa siis erilainen, mutta arvatenkin kiinnostava lähetys.

Terveisiä seisaaltaan. Äkillinen sairauteni on verkkokalvon irtoaminen, joka leikattiin eilen. Jos kiinnostaa kuulla, leikattu silmä on erittäin oikeasti kipeä ja terveestä on käytössä pienehkö osa näkökenttää. Silmäklinikan asiantuntevat ja ystävälliset ihmiset sanovat, että kunhan osaan olla höntyröimättä, kykenen piankin siisteihin sisätöihin.

Olisikohan tämä se usein mainittu kohtalon sormi, kun lukeminen tekee tiukkaa, mutta puhuminen ei? Tuntuu viittaavan radioon.

Kuten Heikki Kemppinen ylempänä kertoo, tänään 14.3. en osuisi ovesta sisään, joten minulla on harvinainen tilaisuus osallistua tähän ohjelmaan kuulijana.

- Jukka Kemppinen

Sadannenensimmäisen Aristoteleen kantapää-ohjelman kunniaksi on paikallaan kääntää katse yötaivaalle ja miettiä, mitä jos tuolla jollain noista tähdistä onkin planeetta, jolla onkin joku, joka nyt katsoo pimeälle yötaivaalle ja miettii, mitä jos tuolla jollain noista tähdistä onkin planeetta, jolla onkin joku, joka nyt katsoo pimeälle yötaivaalle. Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuus on vuosituhansien ajan ollut alituisen spekulaation aihe ja tänään mietimme, miten kommunikoida tuon mahdollisen elämän kanssa.

Ajatus Maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolosta on tieteellisessä mielessä ajankohtaisempi kuin koskaan. Lähes kuukausittain voimme lukea, miten tähtitieteilijät ovat löytäneet kaukaisilta tähdiltä uusia eksoplaneettoja eli oman aurinkokuntamme ulkopuolisia planeettoja. Maapallon ulkopuolisen elämän löytäminen on todennäköisintä tuntemamme elämän kaltaisissa oloissa, joten pitää siis vain löytää jotakuinkin oman Aurinkomme kokoinen tähti, jolla on jotakuinkin Maan kokoinen planeetta.

Virallinen tähtitiede on siis vihdoin samoilla jäljillä, joilla niin sanottu ufotutkimus on ollut jo kymmeniä vuosia. Maailman ensimmäinen ufo-havaintohan tehtiin juhannuksena 1947 Washingtonissa USA:ssa. Kenneth Arnold –niminen mies oli lentämässä pienkoneellaan, kun hän havaitsi kiekkomaisia lentäviä esineitä. Laskeuduttuaan Arnold kuvaili esineitä lautasmaisiksi ja tästä sai alkunsa ilmaus lentävä lautanen.

Lautashavaintoja alkoi kertyä Yhdysvalloissa oikein vauhdilla. Koska toinen maailmansota oli juuri päättynyt ja kylmä sota oli alkamassa, ilmiöt yhdistettiin Neuvostoliiton sotilaalliseen uhkaan. Vasta vuonna 1950 Donald Keyhoe otaksui True -lehden artikkelissaan, että lentävät lautaset ovat ulkoavaruuden olioiden kulkuvälineitä. Ajatus otettiin niin vakavasti, että vuonna 1953 CIA asetti viiden tutkijan muodostaman ns. Robertsonin paneelin pohtimaan, ovatko ulkoavaruuden asukkaat uhka USA:n turvallisuudelle. Vastaus oli: ei ole. Ufohavainnot kuitenkin jatkuivat. Yhdysvalloissa kuumimpaan havaintoaaltoon vuosien 1952 ja 1969 välillä ilmoitettiin viranomaisille 13 000 uforaporttia.

Ajatus elämästä ulkoavaruudessa on kuitenkin paljon vanhempi. Jyrki Siukosen mainiossa kirjassa Muissa maailmoissa, maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria, kerrotaan miten Demokritoksen idea atomeista johti siihen ajatukseen, että maailmoja voi olla olemassa ääretön määrä. Platonin ja Sokrateksen suhde maailmankaikkeuteen perustui kuitenkin hengellisiin lähtökohtiin, ja niihin ei maan ulkopuolinen elämä mahtunut. Heidän voimakas vaikutuksensa tässäkin asiassa tuntui Euroopassa pitkälle keskiajalle saakka, ja kun Maan ulkopuolisten olentojen olemassaolo ei ollut katoliselle kirkollekaan helppo kysymys, asia ponnahti esille voimakkaasti vasta 1600 ja 1700 -luvuilla.

1686 ilmestynyt Bernard Le Bovier de Fontanellen tieteellis-filosofinen nuoruudenteos Keskusteluja maailman moninaisuudesta oli Siukosen mukaan bestseller sadan vuoden ajan ja 1758 julkaistu Emanuel Swedenborgin näynomainen teos Planeetoiksi kutsutuista maailmoista meidän aurinkokunnassamme ja maailmoista tähtitaivaasta, sekä niiden asukkaista ja edelleen niiden hengistä ja enkeleistä, kuullun ja nähdyn perusteella vaikutti pitkään humanoidikuvaamme. Matemaatikko ja tähtitieteilijä Christian Huygens loi 1600-luvun lopulla tieteellistä pohjaa spekulaatioille avaruusolioista järkeilemällä teoksessaan Kosmotheoros mm. että planeettojen asukkaiden koko olisi riippuvainen planeettojen koosta. Voltairen Mikromegas eli vieras avaruudesta vuodelta 1752 taas on hauska siriuslaisen jättiläisen vierailun muotoon kirjoitettu satiiri Maan asioista.

Käsite pienet vihreät miehet on tunnettu jo 1800- ja 1900-lukujen taitteesta saakka. Edgar Rice Burroughs kuvaili ensimmäisessä Mars-kirjassaan Marsin prinsessa marsilaiset vihreiksi. Marsilaisia tarkoittava käsite pienet vihreät miehet löytyy ensimmäisen kerran vuodelta 1908 Yhdysvaltain Mainessa ilmestyneestä Daily Kennebec Journalista.

Ulkoavaruuden asukkaiden tutkiminen on ollut kuitenkin vilkkainta toisen maailmansodan jälkeen. Tuhansien suorien ufo-havaintojen lisäksi erilaisia teorioita käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt satoja. Uutta näkökulmaa antropologiaan ja tähtitieteeseen toivat mm. sveitsiläisen Erich von Dänikenin kiistanalaiset teoriat siitä, että sivistyksen maan päälle toivat avaruusolennot ammoisina aikoina. Tästä todisteena ovat mm. inkojen muinaiset patsaat hahmoista, joilla on selvästi yllään avaruuspuku.

Nyt kun oikeakin tähtitiede valmistautuu Maan ulkopuolisen älyn kohtaamiseen, on aika miettiä, miten kommunikoida humanoidien kanssa. Tähän osaa varmasti parhaiten vastata Suomen ufotutkijoiden yhdistyksen puheenjohtaja Tapani Koivula, joka on viimeisten neljän vuosikymmenen aikana tutkinut kymmeniä ufohavaintoja.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaisten kansallistunto on tällä hetkellä korkeammalla kuin muutamaan vuosikymmeneen. Vaakunaleijona kaulakoruna on nuorten keskuudessa suosittu somiste ja aikoinaan voimakkaasti kritisoitu ruotsinkielinen Venäjän armeijan upseeri Mannerheim on nostettu koko kansan sankariksi.

Hyvässä itsetunnossa ei ole mitään vikaa, mutta silloin älähtää Aristoteleen kantapääkin, kun kansallistunne nousee rikollisen korkealle. Isänmaallisuusinnon huumassa kaikki kansallis-alkuiset asiat tuntuvat hienoilta. Mutta siinä vaiheessa kun sana on tv-visan nimen alkuliitteenä, tyhmempikin tajuaa, että sanan inflaatio on alkanut.

Kansallisuusinto sumensi tammikuussa Yleradio Ykkösen Kultakuumeen toimittajan järjen valon, kun hän intoili kuvailemaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä –klassikkoa kansalliseepokseksi.

Kuulijamme Lauri Enosta kysyy ilmiannossaan huolestuneena, eikö Kalevala enää olekaan Suomen kansalliseepos. Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuden torjunnan nopean toiminnan yksikkö vastaa, että totta kai. Kansalliseepoksia syntyi 1800-luvulla pilvin pimein, kun kansallisuusaate levisi maasta toiseen. Kreikkalaisilla on Ilias ja Odysseia, islantilaisilla on Edda, saksalaisilla on Niebelungin laulu ja virolaisilla on Kalevipoeginsa. Kansalliseepoksen pohjalla on yleensä kyseisen kansan kansanrunous, vaikka yksi ihminen sen olisi kokoon kyhännytkin, kuten Lönnrot Kalevalan.

Lähetämme siis jalkapuun tällä kertaa Yleradio Yhden Kultakuumeen toimitukseen, joka löytyykin tuosta aikas läheltä ja säästämme postikulut, kas näin, olkaa hyvät!
- - -
aristoteles(at)yle.fi