Röllirusokas, loispiponen, tihkutympönen, haituvahiippo, mönjävahakas, outorisakas. Ei, nyt emme puhu uusista herttaisista satukirjasankareista vaan metsiemme sienisadosta. Tarkemmin sanottuna sienten nimien kielellisestä sadosta.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin saa jatkuvasti käsiteltäväkseen mitä kummallisempia muotoiluja monipuolisen suomen kielemme kauniista ilmaisuaarteistosta. Yksi kiireisen nykymaailman ilmiö on käsittelyymme tulevat sanontojen lyhennelmät.

Ilmeisesti alituinen tehostamismuoti kannustaa meitä antamaan yhä enemmän vaatimatonta työpanostamme työnantajan avaramieliseen ja empaattiseen pussiin. Tässä kiireessä alkavat sitten perinteisimmätkin sanonnat typistyä. Näin on pakko päätellä fraasirikoksesta, jonka meille ilmiantoi Lapuan nuorten tuottajien Pertti.

Tänään Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosasto menee metsään. Kyllä, emme enää halua seistä kuin tatti, emmekä rouskutella vanhoja ilmauksia kuin mitkäkin limanuljaskat. Etsimme uutta ilmausta ja avaamme siis sienikirjan.

Jo ensimmäiset sosiologit 1800-luvun lopulla havaitsivat kaupungistuneessa yhteiskunnassa ilmiön jota alettiin kutsua vieraantumiseksi. Tämä vieraantuminen on sittemmin ilmeisesti vain lisääntynyt, kun se on nykyään arkikieltä eikä enää sosiaalitieteilijöiden ammattitermi.

Moderni kirjallisuuskin on täynnä vieraantuneisuuden kuvauksia. Nuoret kirjailijat kilpailevat, kuka keksii rajumpia ja tuoreempia ilmauksia tuolle nykyihmisen sisäiselle tyhjyydelle.

Kyllä jokainen taiteilija joka huomaa olevansa köyhä voi jättää taiteen tekemisen ja ryhtyä vaikka siivoamaan. Siivoaminen on tietysti hyvin pienipalkkaista työtä mutta paremmin palkattua kuin taiteilijan työ.

Silloin tulee kyseeseen taiteilijapalkka, sillä muutoin luova energia katoaa tästä hyperkapitalistisesta systeemistä.

Voiko taiteilijan rinnastaa yksityisyrittäjään? Ja voiko taiteen tekemisen tuoma niukka elanto olla yllätys kenellekään taiteen alalle hakeutuvalla?

Muutama tapahtuma on suomalaiselle kansallistunteelle ylitse muiden. Kalevalan Sammon ryöstö, Tuntemattoman sotilaan loppusanat ja Lasse Virénin voitto vuoden 1972 Munchenin olympialaisten 10 000 metrillä kaatumisen jälkeen luovat suomalaisuuden vaikutelmaa yhtä varmasti kuin hanurimusiikki, juhannuskokko ja joulukirkko.

Etenkin Lasse Virénin suoritus on ollut suomalaisen sisun ruumiillistuma ja se on tuntunut täysin ainutlaatuiselta tapahtumalta. Niiinpä sanonta tehdä virénit on saanut jäädä pölyttymään, kun käyttöä ei vuosikymmeniin ole ilmaantunut.

Suomessa jos missä ymmärretään, mistä ilmastonmuutoksessa on kysymys. Joka kevät siirrymme arktisesta pakkasesta muutamassa kuukaudessa trooppisiin helteisiin kunnes syksyllä taas uusi jääkausi uhkaa.

Koko Suomen teollistunut historia on samalla myös maaltamuuton historiaa. Viime vuosina muuttoliikkeen suunta on keskittynyt Helsinkiin. Ihmiset joutuvat työpaikan perässä muuttamaan valitsemastaan asuinympäristöstä pääkaupunkiimme tai sen liepeille ja tämä on luonut pääkaupunkiseudulle monenlaisia ongelmia.

J.P. Pulkkinen:

Voi tuhannen tuhatta turpeeseen sidottua turjaketta! Tasan sata vuotta sitten syntyi yksi viime vuosisadan neroista, Georges Remi eli sarjakuvapiirtäjä Hergé. 22-vuotiaana Hergé piirsi ensimmäisen kerran Tintti-nimisen lehtimiehen katolisen lehden nuorisoliitteeseen nimeltään Le Petit Vingtieme ja kyseisen sankarin kanssa taiteilija viettikin lopun elämäänsä.