Ennen vanhaan nuorille suomalaisille opetettiin poliittisesti korrektia kielenkäyttöä sanomalla, että yksikin kirosana vielä, niin sinun suusi pestään saippualla. Menetelmät ovat muuttuneet, mutta sama henki elää yhä. Talouskeskeiselle ajallemme tyypillisesti kielellisen kasvatuksen syynä eivät nykyään ole hyvät tavat tai moraali vaan taloudelliset näkökulmat.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin ei ole kiinnostunut ihmisten uskonnollisista taipumuksista tai suuntauksista. Niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä ollut, heillä on ollut myös jonkinlaisia uskontoja, joten uskominen johonkin uskontoon kuuluu ihmisyyteen vahvasti.

Urheilujournalismi ei ole niin helppoa kuin me penkkien atleetit luulemme. Koska sporttitoimittajat uutisoivat meille läänin, maamme ja jopa maailman parhaiden voimamiesten ja voimanaisten suorituksista, heidän tekstiltäänkin odotetaan lähes samaa kykyä ja taitoa. Ja jos lukija nyt ei joka päivä odotakaan ihan maailmanmestaruustekstiä tai sata kymmenen lasissa painamista, niin kai urheilutoimituksissa nyt ainakin tehdään parhaansa ja katsotaan mihin se riittää.

Lähetyksessä kuultiin klassisen musiikin puolelta neljä pätkää Leopold Godowskyn soittamista kappaleista:

Robert Schumann: Carnaval 16b. Intermezzo: Paganini
Frederic Chopin: Balladi g-molli, op. 24
Frederic Chopin: Sonaatti nro 2 h-molli, op. 35 osa 1. Grave
Frederic Chopin: Sonaatti nro 2 h-molli, op. 35 osa 3. Marche funebre

Lisää tietoa Godowskysta löytyy mm. osoitteesta www.godowsky.com

Taidemuseoiden ja gallerioiden mustissa huoneissa esitetään videoita, joita kutsutaan myös taiteeksi. Katsoja voi seurata hidastettua kuvaa, katuvilinää, outoja kasvoja tai muuta juonetonta kerrontaa. Kun pimeys alkaa painaa luomia, museovieras miettii uskaltaako haparoida samettiverhon takaa pimeästä pois ettei uni pääsisi yllättämään. Onko videotaide enemmän elokuvaa vai kuvataidetta ja miten siihen pitäisi suhtautua? Haastateltavana toiminnanjohtaja Timo Soppela Muu ry.:stä.

Pöytäkirja, laadittu tammikuun 18 päivänä 2008 talossa numero 1 Mannerheimintien varrella Helsingin kaupungissa, jolloin saapuvilla saattavat olla, sen mukaisesti kuin radiossa asianmukaisesti ilmoitetaan, muitten ohella, seuraavat henkilöt, nimittäin eläkeläiset Aulis Aarnio ja Olavi Heinonen, heistä ensin mainittu aikaisempi siviilioikeuden professori Helsingin yliopistosta ja viimeksi mainittu korkeimman oikeuden presidentti, tekniikan tohtori Martti Mäntylä, edustaen itsensä lisäksi Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun tietotekniikan tutkimukeskusta HIIT, ja teolo

Meille suoraan ja asiaa puhuville suomalaisille tekee näin vuoden aluksi hyvää tutustua yhteen kielenkäytön hienovaraisimmista tehokeinoista: ironiaan. Tiedättehän sen, kun joskus sanotaan eri asiaa kuin tarkoitetaan. Juuri se erinomaisen älykäs tehokeino, jota kukaan kuulijoista ei koskaan tunnu ymmärtävän tai se idioottimainen hukkainformaatio, joka tekee toisen puheesta tai kirjoituksesta täysin käsittämätöntä.

Joskus julkkisten tappelut baareissa ja poliitikkojen yksityiselämä jäävät varjoon, kun toimittajat innostuvat kirjoittamaan artikkeleita luonnonilmiöistä. Joskus jopa aivan tavalliset otukset saavat toimittajat innostumaan. Nykyajalle tyypillisesti näissä tapauksissa täytyy kuitenkin olla jokin erityinen tekijä, josta luova uutisnenä löytää dramaturgisesti kiehtovan jujun, koukun, cluen tai mitä näitä toimitussihteerin suosikkisanoja nyt olikaan.

Meillä kaikilla on sanastoa, jota käytämme vain tiettyjen ihmisten kesken. Emme välttämättä puhu perheemme ulkopuolisille siitä, mitä pikku haniskuukkelimme teki tänään kaukosäätimelle, emmekä oleta, että muut kuin pingisjoukkueemme jäsenet tietävät, mikä on maken oma spini. Puhumattakaan siitä, että käyttäisimme näitä sanoja lehtikirjoituksessa.

Lapin Kansan toimittajien rima pienen piirin slangin julkaisemiseen on kuitenkin pienempi, koska lehti otsikoi pari kuukautta sitten seuraavasti:

Rovaniemeläismies kiinni törkeästä ratista.

Ihmisen oman käytöksen yhteys hänen kohtaloonsa on tunnettu jo kauan. Jo muinaiset metsäsuomalaiset tiesivät turkiksia metsästellessään, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Maanviljelyksen mukana väki muutti asumaan kyliin, mutta yhä ihmisten kanssakäymiseen päti se totuus, että sitä niittää mitä kylvää.