Nyt keskusteltiin politiikasta, vieraina Tiina Astola, Rosa Meriläinen ja puhelimessa Juhana Vartiainen.
Politiikka on kadonnut politiikasta, ihminen ei voi vaikuttaa. Yleisiä väitteitä, mutta ovatko ne totta?
Ruotsin valtiollisen taloustutkimuslaitoksen Konjunkturinstitutin tutkimusjohtaja Juhana Vartiainen arvosteli suomalaista politiikkaa liian virkamiesvetoiseksi. Tämä ei hänen mielestään ole virkamiesten vika, vaan poliittisen järjestelmän. Seitsemän eri ministerin alaisuudessa oikeusministeriössä työskennellyt
Tiina Astola taas oli hieman eri mieltä; hänen mielestään esimerkiksi eri ministerien kädenjälki näkyy kovasti siinä minkälaiseksi Suomea ohjataan. Suomi ja Ruotsi ovat muutenkin demokratialtaan erilaisia maita. Ruotsissa
puoluepolitiikkaan ei suhtauduta niin kielteisesti kuin Suomessa. Ruotsissaon myös listavaalit, eli äänestetään puolueita, joilla on selkeitä toisistaan eroavia linjoja. Puolueet valitsevat itse ehdokkaidensa järjestyksen. Tämä kaikki siis ennen vaaleja. Suomessahan käy niin, että kun joku kehtaa ehdottaa jotain konkreettista ennen vaaleja - siis muuta kuin yleistä toivo- unelma- tai hyvinvointivaltiohöpinää- muut puolueet nuijivat sen yleensä maanrakoon, eivätkä ehdota mitään tilalle. Näin kävi keskustan työreformille vähän yli kymmenen vuotta sitten. Silloin kepu hävisikin vaalit, mutta kokoomus ja demarit toteuttivat suunnilleen samat asiat hallituksessa, mitä olivat ennen vaaleja vastustaneet.

Rosa Meriläisen uusi kirja Valtio on yllättävän konservatiivinen. Siis hyvällä tavalla. Hänen mielestään tylsä puoluepolitiikka on tärkeää ja demokratia toimii Suomessa kohtuullisen hyvin. Monesti ne jotka valittavat vaikutusmahdollisuuksien pienuudesta, eivät oikein tunnu ymmärtävän sitä että demokratia ei tarkoita sitä että tehdään juuri niin kuin itse haluaa. Usein haukuttu byrokratia toimii myös kansalaisen suojaksi; kun viimeisimpiin hötkyilyihin ei lähdetä aina mukaan, ei tehdä myöskään isoja virheitä. Demokratia toimii parhaiten, kun mikään ryhmä ei ole oikein tyytyväinen.

Mutta entä sitten käytäntö; miksi suomalaiset pikkupaikkakunnat ovat täynnä rumia ABC- ja Masku-rakennuksia,jopa ihan keskustassa? Tärkein paikka demokratialle on kuitenkin paikallistasolla, eli tylsässä kuntapolitiikassa.
Siksi on hassua, että juuri kunnallispolitiikka on monelle harrastelua. Siitähän ei edes makseta kuin naurettavan pieniä kokouspalkkioita, kun taas kansanedustajat saavat ihan kohtuullista kuukausiliksaa.

Eläintieteilijä Jussi Viitala kyseenalaistaa tämän väitteen mainiossa kirjassaan Älykäs eläin. Muita keskustelijoita olivat Mensan puheenjohtaja Lasse Henritius sekä älykkyyttä ja lahjakkuutta tutkinut professori emeritus Kari Uusikylä.

Ihmiset ovat meidän mielestämme tietysti älykkäimpiä eläimiä, koska olemme... ...ihmisiä. Delfiiniä tai koiraa eivät meidän älykkäät keksintömme paljoa kiinnostaisi, mutta niillä on päässään maailmoja, joista me ihmiset emme tajua yhtään mitään. Mutta montako divisioonaa on delfiinillä, montako internetiä koira on keksinyt? Jussi Viitala nostaa kirjassaan ihmisen aivoja tärkeämmäksi kädet ja puhekyvyn. Aivothan niitäkin tietysti ohjaavat, mutta ne ovat mahdollistaneet aikamoisen kulttuurievoluution.

Keskustelu sivusi näin pääsiäisen alla myös pyhän kokemusta. Ihmisen ja muiden eläinten on sanottu eroavan siinä, että vain ihminen kykenee pyhän kokemiseen ja erottaa oikean ja väärän. Tätähän me emme tietenkään tiedä eläimistä. Emmekä aina ihan varmasti myöskään ihmisistä, vaikka aivojemme peilisolut antavatkin meille tajun toisten ihmisten ajatuksista. Ns,mielen teorian mukaan meillä on kokemus muista ihmisistä samantyyppisinä kokijoina kuin me itsekin. Eli tajuamme, että toinen ihminen tuntee kipua, pelkoa ja häpeää. Suuri osa meistä liittää tämän kokemuksen myös yliluonnollisiin toimijoihin, jumaliin tai henkiin. Sillä tavoin on selitetty ihmisen uskonnollisuutta, vaikka simpanssitkin kuulemma tanssivat sadetansseja. Tai sitten ne tanssivat ihan huvikseen.

Peilisolut olisivat helppo tapa erottaa ihmiset eläimistä, mutta valitettavasti italialaiset tutkijat löysivät ne alun perin 90-luvulla makiapinoilta. Ehkä apinat naureskelevat meille palavereissa istuville ihmisille, jotka suoritamme
suotta elämäämme?

Jussi Viitalan kirjan lisäksi suosittelen paria muutakin teosta, jos ihmisen aivot ja peilisolut kiinnostavat. Itse pidin todella paljon amerikkalaisen neurotieteilijän Michael Gazzanigan kirjasta Inhimillinen, jota olen suositellut aiemminkin. Se kertoo miksi me ihmiset olemme erityisiä. Omasta mielestämme tietysti. Toinen hyvä kirja aiheesta kiinnostuneille on ranskalaisen uskontotieteilijän Pascal Boyerin kirja Ja ihminen loi jumalat. Molemmat kirjat on myös suomennettu.

En usko lapsuuden traumoihin. Siis niihin, joita ylipsykologisoituneessa vatvomiskulttuurissamme traumoiksi nimitetään. Jos jotain oikeasti kamalaa on tapahtunut, se aiheuttaa tietysti traumoja. Mutta, normaalit koulukiusaamiset tai ongelmat äitisuhteessa ovat kaikki suhteellisia ja riippuvat enemmän kokijan suhtautumisesta asiaan. Ainoa asia, josta minulla on traumoja, on koululiikunta.
Historia, pakkoruotsi ja fysiikka olivat kaikki mukavia aineita, mutta koulun pakkoliikuntatunnit aiheuttavat vieläkin kauhunsekaisia väristyksiä. Jos nyt saisin päättää, lintsaisin jokaiselta liikuntatunnilta. Mutta, silloin olin tunnollinen ja kärsin elinkautisen mittaisen liikuntahelvetin.

Tämä on ristiriidassa keskiverron koulukokemuksen mukaan. Tutkimusten mukaan 70-90-prosenttia peruskoulun käyneistä pitää liikuntatunteja mukavina. Liikunta saa oppilailta paremman arvosanan kuin koulu keskimäärin. Mutta, entä sitten me 10-30
prosenttia, joille liikunta oli vastenmielistä? Piitääkö meidän vain kärsiä siksi, että muut lapset nauttivat liikunnasta? En ollut mikään liikunnan vihaaja ennen koulua, pidin liikkumisesta esim. yksin hiihtämisestä tai juoksemisesta, mutta koulun joukkuepelit olivat vastenmielisiä. Muistan vieläkin kuinka minut valittiin aina viimeiseksi mukaan joukkueeseen. Ja ilmeisesti ihan syystä; en ole elämässäni koskaan tehnyt jääkiekko- tai jalkapallomaalia, vaikka pelasin molempia lajeja 12 vuotta koulun pakkoliikunnassa. Vasta viime vuosina olen tajunnut sen, että liikunta voi olla ihan kivaakin.

Tohtori Päivi Berg teki väitöskirjansa mielenkiintoisella tavalla; ei pelkästään haastattelemalla, vaan hyppäämäällä oikeasti yhdeksi lukukaudeksi seiskaluokkalaisten tyttöjen ja poikien liikuntatunneille. Vaikka suurin osa piti liikunnasta, myös tavalliseti nörtit ja pullukat löytyivät nykyliikuntatunneilta. Ja mikä kauheinta, joukkueenjakoa tehtiin edelleen samalla tavalla; etevimmät valitsivat joukkueet, kuten minun lapsuudessani niin, että huonoimmat jäivät aina viimeiseksi. Toinen haastateltavani Sami Kalaja taas on eri mieltä; hänen mielestään kilpailuhenkisestä liikunnasta on päästy nykykoulussa eroon, eikä ainakaan hänen koulussaan ole tällaista "kunujakoa". Sami Kalaja on jyväskyläläisen Kilpisen koulun rehtori ja liikunnanopettaja.

(YLE Radio 1 torstaina 9.05 - 10.00)

"Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen" sanoi jo 1990-luvun suurin televisioajattelija Homer Simpson. Tänään puhuimme yrittämisestä. Sillähän on Suomessa vähän huono kaiku. Yrittäjät valittavat usein julkisuudessa kuinka hankalaa yrittäminen Suomessa on; 15-tuntisia päiviä kahdeksana päivänä viikossa, alaiset vain pottuilevat ja vaativat lisää etuja ja loput vie verottaja.

Tähän ei kannata suhtautua liian vakavasti, sillä kaikki eturyhmät tietysti valittavat huonoa asemaansa, se kuuluu suomalaiseen julkisuuteen. Muuten ei saa lisää, jollei valita). Oikeasti yrittäminen ei Suomessa ole lainkaan niin vaikeaa. Esimerkiksi konkurssin jälkeen saa kyllä uuden mahdollisuuden ja yrittäjyyten
kannustetaan erilaisin ohjelmin ja starttirahoin. Vaikka olisi viisitoista konkurssia takana, ei joudu häpeäpaaluun Senaatintorille, vaan aina saa aloittaa alusta. Enemmän este on päänsisäinen mokaamisen pelko.

Kun olin koulussa, kukaan ei ikinä edes maininnut että yrittäminen olisi vaihtoehto. Koulutusjärjestelmä lähti siitä, että ensin käydään peruskoulun, sitten lukio ja sitten yliopisto ja lopulta mennään valtiolle tai kunnalle töihin. Yrittäjät eivät yleensä käy tätä myllyä läpi, sillä yllättävän moni menestynyt yrittäjä on jättänyt koulunsa kesken. Nykyään asenneilmasto ja kouluopetuskin on kuulemma muuttunut. Menestyneet yrittäjät ovat rock-tähtiä, joista kirjoitetaan kirjoja ja heidän kaltaisikseen halutaan.

Ohjelmassani vieraana oli Totti Nyberg, joka muutama vuosi sitten hylkäsi palkkatyön ja lähti aluksi palkatta vaatealan yrittäjäksi Makia Clothingiin, jossa on töissä kolme jätkää. Vaatteet tehdään Bulgariassa, Kiinassa ja Portugalissa, mutta suunnitellaan Helsingin Punavuoressa. Soitin myös ravintola Tamariiniin, jossa puhelimeen vastasi kolmea thaimaalaista ravintolaa pyörittävä 27-vuotias Kenny Wo. Lisäksi keskustelussa olivat Ulla Etholén Aalto yliopistosta ja Malin Brännback Åbo Akademista.

Sekä Totti että Kenny kertoivat rakastavansa työtään. Vaikka päivät ovat pitkiä, eikä palkka ole hyvä, niin elämä on kivaa. Työ on elämäntapa. Do what you love and the money will follow, tee mitä rakastat ja rahaa kyllä alkaa tulla, sanovat amerikkalaiset. Mutta onko se oikeasti niin? Kannattaako yrittäminen? Vai annetaanko siitä vain katteettomia lupauksia? Yrittäjät tienaavat keskiverrosti hieman palkansaajia enemmän, mutta onko se tarpeeksi iso korvaus yrittäjäriskistä ja suuremmasta työmäärästä? Vai onko sitä työtä edes niin paljon? Suomessahan pitää myös valitella työnsä määrää, jotta vaikuttaisi tärkeältä. Mikään ei saa tulla liian helposti.

"Yksityisyys ei enää kiinnosta ihmisiä" sanoi Facebookin perustaja Mark Zuckerberg. Ehkä pitäisi? Nuorena ihminen luulee olevansa oikeassa (vanhana sen sitten tietää, kuten Oscar Wilde totesi), on hankala tajuta, että oma mielipide tai nettiin lähetetty valokuva voisi olla jokus tulevaisuudessa tyhmä.
Miettikääpä, jos vaikka Nalle Wahlroosin tai Tarja Halosen kaikki 70-luvun keskustelut olisikin käyty netissä. Mitä sieltä nyt paljastuisi? Nyt kun tarkemmin ajattelen, on oikeastaan sääli, ettei niitä löydy mistään.

Petteri Järvinen maalaa maaliskuun lopulla julkaistavassa kirjassa aika pelottavan kuvan siitä digitaalisesta todellisuudesta jossa elämme. Periaattessa kaikki tietosi ja tekemisesi voidaan selvittää netin, bonuskorttien ja kännykän avulla. Tiesitkö, että jopa autoasi voidaan vakoilla navigaattorin avulla? Se, että meidän valtaapitävämme eivät juuri tällä hetkellä ole ajatuksiamme kyttääviä fasisteja, ei tarkoita, etteikö se joskus voisi olla mahdollista. Lainsäädännön pitää ennen kaikkia suojata kansalaisia vallalta, eikä toisin päin. Ja elleivät valtaapitävät kyttää, niin ainakin firmat kyttäävät. Sillä nykyään olemme ennen kaikkea kuluttajia. Tämäkään ei ole pelkkä ongelma, olen mieluummin kuluttaja kuin vaikka metsästäjä-kerääjä. Mutta entä jos kauppani osaakin yhtäkkiä tarjota minulle juuri niitä asioita joita haluan? Se voi olla myös pelottavaa.

Ja jos haluaa heittäytyä vainoharhaisuuden maailmaan, siitä todella löytyy todisteita. Tiesitkö, että CIA:lla on yhteys sekä Facebookiin että Googleen? (Totta kai niillä on! Tyhmiähän ne olisivat, jos kyseiset mediat eivät heitä kiinnostaisi.) Aivomme eivät ymmärrä nettiä, ne ymmärtävät vain konkreettista maailma. Sen takia Suomessa on käyty oikeudenkäyntejä, joissa sisäpiirin vitsiksi tarkoitettu loukkaus onkin tulkittu murha-uhkaukseksi. Tuollaisia uhkauksia vallanpitäjiä vastaan on varmasti aina muristu kaveriporukassa pirtin nurkassa. Nyt niistä jää kiinni. Ja se tulee yllätyksenä monelle. Kuten tyypille, joka
tällä viikolla sai pyytää julkisesti anteeksi Joel Hallikaiselta murha-uhkauksesta.

Sanoin muuten ohjelmassa, että en haluaisi tehdä ohjelmaa, johon ihmiset saisivat lähetellä tekstiviestejä. En tarkoittanut, etteikö sillä miten tätä blogia kommentoit, olisi minulle väliä. Olen kiitollinen jos joku kommentoi, puolesta tai vastaan. Olen todella kiitollinen myös tuhansista sähköposteista, joita olen
vuosien aikana saanut. Luen ne kaikki, kaikkiin en ehdi valitettavasti vastata.

Tarkennan asiaa; olen toimittaja, tarkkailen maailmaa, valmistelen ohjelman ja teen sen omasta näkökulmastani. Siitä minulle maksetaan. Miksi ihmeessä tekisin ohjelmaa toisen ihmisen mielipiteen pohjalta? Sehän tarkoittaisi, että ottaisin ensin toisen mielipiteen vastaan ja myisin sen sitten hänelle takaisin. Eli mielistelisin. Olisin räätälöity tuote. En ainakaan itse haluaisi kuulla radio-ohjelmaa, joka olisi muokattu minun toiveideni mukaisesti.

Ehkä tulevaisuudessa, kaiken interaktiivisuuden keskellä (jossa ei siinäkään ole mitään pahaa), tällainen vanhanaikainen ohjelma voi olla jopa markkinavaltti.

Kerron myös kirjavinkin. Neurotieteilijä Michael Gazzaniga on kirjoittanut kirjan Eettiset aivot. Se on myös suomennettu, kuten toinen kirja Inhimillinen, jota myös suosittelen. Muutta "Eettiset aivot" käsittelee ohjelmamme aihetta. Tiesittekö, että ajatuksiamme voidaan jonkin verran jo nykytekniikalla lukea. Kirja ei kuitenkaan ole pessimistinen, vaan suhtautuu myönteisesti ihmisen kykyyn sopeutua
moderniin tekniikkaan. Moraalipaniikkiin ei ole syytä. Silti moraalia kannatta pohtia.

Mutta, kuuntele vanhanaikainen radio-ohjelma, nykyajan ongelmista; vieraina Petteri Järvinen, konseptisuunnittelija Riku Vassinen sekä VTT:n tutkija Maria Antikainen.

Toivottavasti en joudu häpeämään tätä blogia 30 vuoden päästä.

Vähän yli 10 vuotta sitten Suomi oli huomion keskipisteessä. Amerikkalaiset
trendilehdet kävivät kilvan tekemässä juttuja kansasta, joka oli aiemmin vaiennut
kahdella kielellä, mutta otti nyt puhelimen mukaansa jopa saunaan. Suomi oli
maailman tärkeimpiä teknologiamaita ja investointeja virtasi, varsinkin huippuvuonna 1999. Kansalaiset jonottiva loskassa teknologiaosakkeita, lamasta oli noustu.

Jokainen osasi kertoa jopa unissaan Nokian menestystarinan, joka jatkoi Paavo
Nurmen ja sotakorvausjunien tarinaa Suomen klisheestä. Sitten IT-kupla romahti
ja suomalaiset nauroivat räkäisesti kaikenmaailman rytsölöille, jotka olivat
menettäneet Lamborgininsa. Protestanttiseen työmoraaliin ei kuitenkaan kuulunut
liian nopea rikastuminen noin helpolla. Sen jälkeen kyynikot pääsivät ääneen
ja pilkkasivat teknologia-Suomea. Helpoten kritisointi tietysti onnistui langattomalla nettiyhteydellä, omalla Apple Macilla.

Jotenkin sitä on silti luullut, että Suomi olisi edellen teknologian kärkimaa,
mutta viime vuonna parikin selvitystä sanoi ihan muuta. Niin Liikenneministeriön
selvitys viime kesältä kuin joulua ennen julkaistu Elinkeinoelämän valtuuskunnan
raportti lyttäsivät Suomen teknologiamaana, EVA:n mielestä olimme taantuneet jopa
Mongolian tasolle. Mikä loukkaus Suomelle, joka oli jo yli vuosisadan yrittänyt olla eurooppalainen valtio. Totta kai varsinkin EVA:n raportti oli myös tarkoitushakuinen; sen tarkoituksena oli herättää keskustelua ja saada meihin vipinää. Mutta toisaalta on väitteissä perääkin. Julkishallinto ei ole enää vuosiin ollut muiden Pohjoismaiden tasolla. Esimerkiksi Tanskassa asiointi viranomaisten kanssa onnistuu helposti netissä yhdeltä luukulta. Suomessa jokainen virasto on jäänyt puolustamaan omaa tonttiaan.

Mutta onko Suomi tietotekniikan takapajula? Ja onko sillä mitään väliä? Pitääkö
kaikessa edes olla etunenässä liikkeellä? Siitä keskustelivat kanssani Liikenneministeriön selvitysmies Paul Paukku sekä Tieto Finlandin toimitusjohtaja Hannu Syrjälä sekä Tampereen teknillisen yliopiston elektroniikan professori Karri Palovuori. Keskustelu meni välillä aikamoiseksi tietotekniikka-jargoniksi, mutta kyllä asiaankin päästiin.

"Guns don´t kill, people do" sanovat amerikkalaiset. Suomessa on poikkeuksellisen paljon aseita, Suomessa on myös tehty viime aikoina huomiota herättäviä veritekoja. Onko aseilla ja väkivallalla yhteyttä, siitä keskusteltiin tänään. Kauhajoen koulusurmaa selvittänyt työryhmä ehdottaa tiukennuksia Suomen aselakiin, mm. puoliautomaattiaseiden täyskielto. Samanlainen kielto on ollut mm. Iso-Britanniassa vuoden 1997 Skotlannin massamurhan jälkeen.

Kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtaja Runo K. Kurko oli vieraanani torstai
aamuna, hän tietysti vastusti lain tiukennusta, kun taas Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro puolusti aselain tiukennusta. Puhelimessa oli myös entinen brittipoliisi, nykyään sosiologian tutkijana Helsingin yliopistossa työskentelevä Jonathan Hadley, joka kertoi kokemuksia Britanniasta, jossa on maailman tiukimpia aselakea. Aseluvan saanti on todella hankalaa ja mm. poliisit eivät kanna aseita, kuten Suomessa. Kuuntele mielenkiintoinen keskustelu, jossa jopa salaliittoteoriat vilahtelevat.

Taas on kuultu väite siitä, että Suomessa on liikaa käsiaseita. Onko ongelma aseissa, vai ihmisessä vai missä?

Keskustelemassa ovat Suomen rauhanpuolustajien Rauhan puolesta -lehden vastaava toimittaja Teemu Matinpuro ja Kansallinen Kivääriyhdistys ry:n puheenjohtaja Runo Kurko. Puhelimitse keskusteluun osallistuu sosiologian tutkija Jonathan Hadley Helsingin yliopistosta.

Toimittajana Tuomas Enbuske.

YLE Radio 1 torstaina 25.2.2010 klo 9.05 - 9.58.

Huonosti tietysti, jos vertaa odotuksiin. Todellisuus on aina odotuksia huonompaa, sillä ihminen on luonteeltaan yltiöoptimisti, vaikkei sitä arkinapinan keskeltä huomaa. Liiottelemme aina omia mahdollisuuksiamme ja laumamme johtajien
mahdollisuuksia. Jos ihminen olisi ollut realisti, se ei olisi ikinä jaksanut lähteä mammutinmetsästykseen. Optimistit lähtivät ja jäivät eloon.

Obaman kausi ei tuonut suuria muutoksia politiikkaan, Irakista ei olla lähdetty, vaikka sitä luvattiin. Talouspolitiikka taas on kimurantimpaa; George W. Bush muutti ihan loppukaudesta talouspolitiikkansa suuntaa. Hänen taustajoukkojensa talouspolitiikka oli Milton Friedmanin koulukunnan liberalismia; valtio ei saa puuttua liikaa talouteen. Jos yritys menee nurin, se menköön nurin. Loppukautena
suuren pankin Lehman Brothersin annettiin tämän ideologian mukaisesti kaatua.

Seurakset olivatkin liian suuria ja hallinto vaihtoi suuntaa; se alkoikin estää yritysten kaatumista. Tällä linjalla jatkoi myös Obaman hallinto. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin olleet arvoissa. Ehkä keskusteluun olisi kuitenkin pitänyt
ottaa mukaan uskontotieteilijä. Yhdysvaltalaisten usko johtajansa kaikkivoipaisuuteen nimittäin lähestyy perinteistä uskontoa. Toisaalta; miksi ei lähestyisi. Sellaisia me ihmiset olemme.

Barack Obaman ensimmäisestä vuodesta keskusteli kanssani Arizonan yliopiston professori, Suomessa kovana EU:n vastustajana, entisenä ulkoministerinä ja presidenttiehdokkaana tunnettu Keijo Korhonen, joka osallistui debattiin
kotoaan Arizonasta keskellä yötä. Pasilan studiossa oli dosentti Markku Ruotsila, joka on tullut tunnetuksi konservatiivista oikeistoa tukevista kommenteistaan, sekä Kristiina Helenius, joka oli 2000-luvun alun töissä
Washingtonissa Suomen suurlähetystössä ja työskentelee nykyään Amerikan kauppakamarin Suomen toimitusjohtajana.

Tänään puhuimme suomen kielestä, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita. Saan usein sähköposteja ja kirjeitä huolestuneilta ja jopa vihaisilta kuuntelijoilta. He ovat vihaisia radio-ohjelmassa käytetystä huonosta kielestä. Usein palautteenantajat ovat oikeassa; monet muotitermit ovat ärsyttäviä ja ihmiset niinkuttelevat tai ilmaisevat itseään epäselvästi. Toisaalta esiintymistilanne on aika haastava. On todella hankalaa tuottaa koko ajan virheetöntä suomea. Siihen ei pysty oikeastaan
juuri kukaan.

Viimeaikaisia muotijuttuja suomen kielessä ovat ainakin nuorten tyttöjen loppukiekaisu, josta jo minun äidinkielenopettajani aikanaan huomautti luokan tyttöjä. Nyt se on levinnyt jopa professorien puheeseen. Kyse on kielen hienoista nyansseista ja tälläkin kiekaisulla on tehtävänsä lauseessa. Se mm. kertoo, että lause jatkuu vielä, kuuntelethan minua.

Kieli siis muuttuu koko ajan. Mutta, minkälaista suomea puhutaan 100 vuoden päästä? Siitä puhui tänään saksalaissyntinen kirjailija Roman Schatz, joka on opetellut täydellisen suomen vasta aikuisiällä. Pirjo Hiidenmaa taas Suomen Akatemin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikön johtaja ja Elina Kouki on lukion äidinkielenopettaja, joka väitteli juuri tohtoriksi
lukion äidinkielen opetuksesta.

Suosittelen englannintaitoisille kuulijoille muutamaa aiheeseen liittyvää kirjaa, jotka itse luin: Guy Deutscherin vielä suomentamaton kirja The Unfolding of Language kertoo mielenkiintoisesti kielen synnystä. Henry Hitchingin The Secret Life of Words taas englannin kielen historiasta.