perhepaletti
Onko leluähky?
Kommentoi 4 Lue kommentitJoulu tuntuu alkavan vuosi vuodelta aiemmin. Lelukuvastotkin kolahtavat postilaatikoista jo lokakuussa ja siitä alkaa varmasti monen perheen joulunodotus: "Joulupukki lähetti postia!"
Kun lapsen leluhalu on loppumaton, on toiveitakin paljon. Kolmevuotias osaa jo kertoa mistä pitää, mitä omistaa ja mitä kaikkea haluaisi. Pienempi ei vielä ymmärrä valintojen päälle, mutta sen kyllä, että kuvastoissa on jotain "suurta taikaa": lelujen ja leikkivien lasten kuvia on ihana katsella ja haaveilla samalla omista leikeistä.
- "Äiti, mä haluun tän paloaseman ja tän helikopterin ja tän ja tän..."
Meillä kuvastoja on luettu todella intensiivisesti, niistä on kehitelty myös yösatuja.
Muistan toki itsekin Ellos-kuvastojen ajan, kun ystäväni kanssa valitsimme joka aukeamalta suosikkiasumme ja -asusteemme. Ja kuinka jaksoimme selailla vaatekuvia tuntitolkulla.
No, nyt olen taas selailussa mukana vahvasti. Haluan ostaa lapsille muutamat hyvät lahjat, sillä parastahan on, kun lapsi nauttii leikkimisestä ja lukemisesta. Mutta mitä kannattaisi hankkia?
Monet omasta lapsuudesta tutut lelut ovat tehneet uuden tulemisen, ja joissakin leluissa kiinnitetään ilahduttavasti huomiota myös muotoiluun, väreihin, materiaaleihini ja äänimaailmaan. Mutta oikeasti lelumarkkinoilla on kyllä valtava ähky. Pitääkö joka sarjakuva- tai animaatiosankarilla olla myös oma lelusarja?
Mitkä lelut ovat oikeasti tärkeitä?Nyt lasteni leikeissä tuntuvat toimivat kestosuosikit: paloautot, duplot, vauvanuket, soittimet ja kirjat, ainakin. Päivästä toiseen. Pian tulee varmaan joku uusi lelu kuvioihin taas, mutta yleensä on lähes mahdoton arvata, mikä nousee suosikiksi ja mikä dumpataan ikuisuuksiksi lelulaatikkoon. Usein kasa tyynyjä tai pahvilaatikko tuo lapselle sen suurimman riemun.
Hienoa on, että legot kestävät ihan oikeasti ja niillä leikitään vuosia, jopa monessa sukupolvessa. Barbiet, Fisher Pricet ja Brio-junat kestävät myös - niin aikaa kuin kulutustakin. Ja tietenkin kaikki vanhat kunnon puulelut. Ja pelit ja kirjat, jos niistä pitää hyvää huolta.
Lähes kaikki halpikset, muoviset "Made in China" -ajopelit ovat meillä menneet rikki kuitenkin jo ensiajoissa. Ja niiden laatu mietityttää muutenkin, ovatko käytetyt maalit ja materiaalit turvallisia?
Milloin lelu kannattaa jättää hyllyyn?Laissa on säännökset lelujen turvallisuusvaatimuksista, mutta täyttävätkö kaikki markkinoiden lelut vaatimukset?
Lelujen turvallisuutta valvoo ja testaa Kuluttajavirasto.
Lelut, niiden osat tai pakkaukset eivät saa aiheuttaa kuristumis- tai tukehtumisvaaraa eikä ruumiillista vammaa. Lelut eivät myöskään saa sisältää helposti syttyviä materiaaleja tai vaarallisia kemikaaleja.
Jos lelussa ei ole CE-merkintää, se kannattaa jättää ostamatta. Ja jos lelu ei täytä laatu- tai turvallisuuslupaustaan, on järkevää reklamoida myyjäliikkeen kautta valmistajalle.
Itse petyin pahasti viime vuoden joululahjoista muutamaan: Brion leikkihellaan ja taaperokärryyn. Hellasta lähti irti terävä pala ja kärrystä irtoilivat ruuvit. Molemmat olisivat saattaneet joutua lapsen suuhun. Reklamoin asiasta, mutta Brion vastaus oli tyly: ruuvit olivat tuotekehittelyssä, mutta terävään palaan ei ollut mitään selitystä. Myyjäliike palautti kyllä rahat mutta ei uskoani Brion tuotelaatuun.
Mihin menevät turhat lelut?
Kukaan tuskin korjaa nykypäivän muovileluja. Ehjiä ja kestäviä leluja kannattaa kierrättää. Lelunvaihtopäivät, kirpputorit tai kavereille antaminen ovat oiva tapa. Ja retro- tai klassikkoleluilla on toki keräilyarvoakin.
Lelunvaihtopäiviä järjestävät ainakin Ekologisia vaihtoehtoja lapsiperheille ryhmä, Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisyhdistykset sekä perhekahvilat.
Lisää lelujen turvallisuudesta:
9.12.2009 YLE Uutiset: Joululeluista paljastui ikäviä yllätyksiä
9.12.2009 Taloussanomat: Osta lelut edullisesti
Kuningaskuluttajassa:
Kuluttajavirasto tutki jälleen joululelut
Tuontileluja testataan tullilaboratoriossa pistokokein
Olotila: Terveydelle vaarallisia kemikaaleja löytyy kotinurkista
Kemikaalikimara: Lelujen ftalaatit
Synnytys ilman draamaa
Kommentoi 3 Lue kommentitMuutamia vuosia sitten ajattelin, että jos lapsia on joskus ihan pakko saada, niin tapahtukoon se nukutuksen alaisena ja keisarinleikkauksella. Ajatus synnytyksestä tuntui mahdottomalta. Kuvitelmissani sijoitin synnytyksen steriiliin sairaalasaliin, jossa joukko lääketieteen kovimpia ammattilaisia hengityssuojaimineen operoi tuskissaan piehtaroivan äidin ympärillä, sairaanhoitajien mopatessa veriroiskeita kaakeloiduilta seiniltä.
Sitten tapasin Englannissa naisen, joka oli synnyttänyt tyttärensä, kaikki neljä, kodissaan, ilman kivunlievitystä, luonnollisesti ja onnistuneesti. Olin ällikällä lyöty. Tämä täysin tervejärkinen nainen kertoi synnyttäneensä olohuoneessaan Nina Simonen pehmeiden sointien tahtiin miehen hörppiessä teetä soffalla. Tietenkin tiesin, että kotisaunassa oli omakin äitini maailmaan saatettu, eikä kylän kätilön essun taskusta varmaankaan epiduraalipiikkiä apuun kaivettu. Mutta että joku voisi aktiivisesti valita synnyttää ilman kivunlievitystä ja vielä nauttia siitä!
Vuosia myöhemmin, viime kesänä, kun olin raskaana, aloin tutkia synnyttämistä. Tilailin luomusynnytysopuksia ulkomailta, selasin illat pitkät nettisivustoja ja luin kaiken kirjastossa tarjottavan. Mitä enemmän asiasta opin, sitä enemmän varmistuin siitä, että h-hetken koittaessa kehoni tietäisi miten toimia ja pystyisi siihen ilman lääkkeitä. Koska kotisynnytyksen järjestäminen Suomessa on jokseenkin työlästä, päätimme mennä synnyttämään Tammisaareen.
Kohti h-hetkeä
Valmistauduin synnytykseen kuin urheilusuoritukseen. Meditoin ja mielikuvaharjoittelin, teippailin kannustustekstejä keittiökaappien oviin ja joogasin lantioni joustavaksi. Kun hetki sitten koitti, kesken veroilmoituksen täytön, hihkuin innosta. Heitin kassiin iPodin, johon olin ladannut pehmeää jazzia ja mielikuvaharjoitteita, ja lähdimme Helsingistä kohti Tammisaarta.
Synnytyksessä käytin paljon ääntä. Matalalla äänellä hyräilin jooooo. Olin etukäteen sopinut itseni kanssa, että pysyisin positiivisena, enkä heittäisi kätilöä iPodilla päähän vaikka sattuisi kuinka. Toivotin supistukset tervetulleiksi ilmoittamalla että JOO-OO, valmiita ollaan!
Tammisaaressa kaikissa synnytyssaleissa on altaat, joten sain huomattavaa helpotusta vedessä lillumisesta. Liikuin ja hengittelin supistusten vaatimalla tavalla, juuri niin kuin lukemissani kirjoissa oli neuvottu. Yritin pysyä mahdollisimman avoimena ja rentona, antaa kaiken tapahtua Antauduin jonkin syvän ja primitiivisen vietäväksi. Kätilö kyseli ovensuusta kuulumisia säännöllisin väliajoin, muuten sain olla omassa kuplassani mieheni lukiessa naistenlehtiä ja syödessä kaurakeksejä. Tunnelma oli rauhallinen ja no, leppoisa! Synnytys on kiistatta elämäni hienoin kokemus ja muistelen synnytystä samalla lämmöllä kuin Englannin luomusynnyttäjäystäväni vuosia aikaisemmin.
Lastenlääkäri Grantly Dick-Read julisti jo viime vuosisadan puolivälissä luonnollisen synnytyksen sanomaa. Hänen mukaansa pelko ja siitä johtuva jännitys aiheuttavat 95% kaikesta synnytyskivusta. Koska sain herätyksen luomusynnyttämiseen asian kokeneelta naiselta ja oma synnytykseni oli niin hurjan voimaannuttava kokemus, haluan puolestani kannustaa naisia luottamaan omiin valtaviin voimavaroihinsa. Jokainen synnytys on ennalta arvaamaton ja omanlaisensa, mutta mitä rennompana siinä on mukana, sen helpompaa se on. Sama pätee kai kaikkeen elämässä!
Sanna Stellan on 34-vuotias näyttelijä Helsingistä ja YLE TV1:n kulttuuriohjelma Stradan juontaja. Perheeseen kuuluu kaksi upeaa urosta, toinen vuosimallia -09, toinen 70-luvun retroa.
Lisätietoja:
Aktiivinen synnytys
Tammisaaren synnytyssairaala
Hypnosynnytys
http://www.harmoninenlaulu.org/kirjasto/synnytys.htm
www.inamay.com
http://en.wikipedia.org/wiki/Grantly_Dick-Read
Tahdon
Kommentoi 5 Lue kommentitIsoveli heräsi itkemään aamuyöllä puoli neljältä. Eikä vienosti nyyhkyttäen, vaan nyt pikkuleijona karjui! Unen läpi ymmärsin heti kolme asiaa. Hän a) "Ei haluu nukkuu!", b) "Haluu pois täältä!" ja c) (luojan kiitos!) Pikkuveli nukkui naapurisängyssä autuasta vauvanuntaan desibeleistä välittämättä.
Kaksivuotias on täynnä tahtoa, kellon ympäri. Onneksi perherauha on vain harvoin pahassa vaarassa, usein selvitään oveluudella ja huumorilla. Mutta sitten ovat nämä kerrat, jolloin miehenalku haluaa kaikkea, heti ja paljon. Eikä itsekään ole varma mitä haluaa.
Loputtoman energiansa ansiosta uhmikset sopisivat hyvin elokuvien päärooleihin. He kyllä jaksaisivat heilua kuvauksissa yömyöhään. Mutta elokuvan puolivälissä päähenkilö päättäisikin esittää rosvoa, eikä poliisia. Lounastauolla hän kieltäytyisi syömästä, piilottaisi osan ruoastaan taskuihinsa, osan jääkaapin alle ja söisi lopulta salaa muun kuvausryhmän jälkiruoat. Kuvaustauolla hän haluaisi mehua - ei haluaisi mehua - haluaisi mehua - ei haluaisi mehua - haluaisi mehua...
Pukeminen koettelee hermoja
En käsitä, millä menetelmällä kokonaiset päiväkotiryhmät saadaan toistuvasti puettua ulkovaatteisiin ilman kaaosta? Kun aamupäivisin lähden lasten kanssa puistoon, on valmistautuminen parasta aloittaa jo edellisenä iltana. Tavarat armeijamaiseen riviin, pukeutumisjärjestyksessä. Ja silti: samalla kun ahdan Pikkuveljeä toppapukuun, ehtii Isoveli kaataa kahdesti kenkälaatikon ja tunkea toiseen jalkaansa numeroa liian pienen kesäsandaalin ja toiseen kumisaappaan. Kaiken muun omatoimisuuden lisäksi.
Rukkasia asetellaan käsiin kymmeniä kertoja, peukaloa ihmetellään joka kerta. Tuskan hiki valuu. Käännän selkäni vain hetkeksi ja kääntyessäni takaisin on vastassa vain Pikkuveljen hölmistynyt katse. "Mihin se meni?". Hanskat löytyvät yksitellen käytävästä, pipo olohuoneen ovelta ja viimeisistä villahaalareistaankin uloskuoriutunut poika kirjahyllyn edestä lukemasta kirjaa. Ja hän ilmoittaa pilke silmäkulmassa: "Ei kiitos, ei ulos." Kohtelias kaveri.Luonto on varmaankin suojellut uhmaikäisiä antamalla heille tahtojensa vastapainoksi mitattomat määrät iloa ja kujeilunhalua. Sillä kaikesta ei aina selvitä pelkällä hymyllä.
Nukkuttaminen on haaste
Kuten silloin, kun Pikkuveli oli reilun kuukauden ikäinen, itkenyt muutaman päivän putkeen ja mies kolmatta iltaa töissä. Lasten nukuttamisesta tuli kunnon show, ja vauvaa imettäessäni Isoveli karkasi toistuvasti sängystä ja koko makuuhuoneesta. Neljännellä kerralla ryntäsin perään, enkä enää edes ymmärtänyt näytellä kärsivällistä.
Onneksi ajatus ehti ennen tekoa. Tapittaessani 92-senttistä täyttä uhmaa, tajusin, että minulla EI ole oikeutta taivuttaa häntä tahtooni pakottamalla - saati käyttämällä väkivaltaa. Sitä en halua lapselleni opettaa. Ja ettei lapseni yritä loukata minua haluamalla eri asioita kuin minä. Kaappasin huomionkipeän lapsen kainalooni ja painelimme makuuhuoneeseen. Lopulta taisimme itkeä tirauttaa kaikki kolme.
Se aamuyön draamakin lopahti lopulta harhauttamiseen. Peiton alta löytyi banaani. Isoveli pyyhki kyyneleet, söi puolikkaan banaanin ja kävi nukkumaan. Sitähän se siis olikin.
Unta odottaessani pohdin, tiesinkö varmasti, mihin olin ruvennut? Että ennemmin kuin kasvattaisin, joutuisin kasvamaan itse. Pystynkö antamaan onnen ja ilon vastalahjaksi vanhemmuuden? Tahdoinko nyt olla läsnä 100-prosenttisesti - ja jonain päivänä oppiakin päästämään irti? Unista tuhinaa kuunnellessa vastaus oli ilmiselvä. Niin minäkin tahdon.
Niina Jokiaho on 33-vuotias kotiäiti ja tiedetoimittaja (YLE Tiede). Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi poikaa: 2-vuotias isoveli ja lähes puolivuotias pikkuveli.
Lue myös:
Meidän perhe: Leikki-ikä
Taidetta ja taikataikinaa ADHD:lle
Kommentoi 0Taide on vahva tunteiden tulkki, totta, mutta entä kun tunneilmaisussa tai käyttäytymisessä on ongelmia? Kuinka taide voi tasapainottaa lasta?
Ihana yhdistelmä – taide ja lapset!?
Erään taidekerhon osallistujia ovat kolme erityisopetuksen poikaa ja kaksi tyttöä. Kerhon tavoitteena on vahvistaa heidän sosio-emotionaalisia taitojaan ja tunneilmaisua taidetyöskentelyn lomassa.
Nopeasti saattaisi ajatella ihanuutta: pieni ryhmä, taiteellinen työskentelyrauha taattua, mutta totuus on toisenlainen. Porukassa on kaksi kovaäänistä, yksi hälisevä, yksi arka ja yksi riidanhaastaja. Kaikki muut paitsi ujo keskittyvät enemmän muiden työskentelyyn kuin omaansa.
Ujon sielunmaisema maalautuu paperille hentoina väreinä ja kissanpentuina. Kovaääniset ja riidanhaastaja löytävät nopeasti yhteisen teeman, sotaisan meiningin, jossa ”tää hyökkää ton kimppuun” - Picasson Guernicakin kalpenisi vertailussa.Hälisevän paperille ei ilmesty mitään
Hän keskittyy tuottamaan kaikkien muiden tekemiselle omalaatuisen äänimaailman, korvia huumaavan taustahälyn, jota tukee vahva, vapaamuotoinen liikeilmaisu. Ulinaa, vinkumista, telkkaritekstejä yksinpuheluna ja kuin tuli pöksyissään kaveri rynnistää toisen luota toisen luo, sutaisee lopuksi muutaman siveltimen vedon paperille – eikä niitäkään välttämättä omalle paperilleen. Sen jälkeen ääntä syntyy muidenkin tuottamana.
”Toi on ADHD”, toteavat toiset.
ADHD on kirjainyhdistelmä, jonka tuntevat jo alakoululaisetkin. Ylivilkkaus ja keskittymisvaikeudet ovat kyseisen käyttäytymishäiriön ympäristöä uuvuttavia piirteitä. Niiden taakse hukkuvat helposti myös vahvuudet. Olennaista on tunnistaa myös lapsessa oleva hyvä. Millainen lapsi on temperamentiltaan, mitä hänen vahvuutensa ja lahjakkuutensa ovat jne.
Oppimistyylikin kertoo paljon. Onko hän auditiivinen, kinesteettinen vai visuaalinen oppija? Useimmat meistä ovat eri tyylien yhdistelmä. Tämän tarinan tulipöksy on ADHD ja oppimistyyliltään kinesteettinen oppija. Tyypillistä kyseiselle oppijalle on liike- ja tuntoaisteihin perustuva oppiminen kuten vahvat kädentaidot.
Muutos käynnistyi muovailuvahasta
Kaverin taidetyöt eivät ole mitään muovailuvahamössöä! Ne ovat taidokkaita eri väreistä rakennettuja kertomuksia. ”Tää on kuningaskotka puussa ja sen pesässä on kaks munaa.” Tai rivi punaisia kynttilöitä, joissa sydänlanka loistaa punaisena valkoisen liekin keskellä. Hups, liekki meinasi pudota, se täytyy asetella huolellisesti takaisin paikoilleen ”kun vois muuten kehittyä vaaranpaikka.” Ja mikä ihmeellisintä, luova muovailu tapahtuu keskittyneen hiljaisuuden vallitessa.
Taiteessa on taikaa tulipöksyillekin!
Paula Salmela on espoolainen toimittaja sekä lasten ja nuorten parissa toimija. Samassa huushollissa asuu kaksi hyvin ajan ilmiöissä kiinni pitävää teiniä ja rasavilli koiraneiti.
Tyttöni mun
Kommentoi 0Kun tyttäreni syntyessä viisi ja puoli vuotta sitten äiti jäi sektion jäljiltä vielä harsittavaksi, pääsin heti tuoreena isänä parin tunnin ajaksi luomaan isä-tytärsuhdetta aivan kaksin vastasyntyneen prinsessan kanssa.
Sektiosta johtuen jouduimme myös vaihtamaan osastoa ja uusille synnyttäjille tilaa tehdäksemme siirryimme kahvitilan nurkkaan odottelemaan toiselta osastolta vapautuvaa huonetta. Kätilökään ei juuri ehtinyt kantaa huolta meidän olostamme, mutta eipä meillä tuossa ehtinyt suuren suurta hätää olla kahdestaankaan, kuten ei ole ollut tuon jälkeenkään.
Kuitenkin tuon parituntisen aikana, valvotun yön jälkeen, tuli ajateltua aika tarkkaan lapsen tulevaisuutta ja oraalla ollutta suhdettamme. Koin silloin vahvaa symboliikkaa tilanteessa, jossa minä jossain määrin avuttomana tuoreena isänä olin tullut jätetyksi kaksin vielä avuttomamman ja rinnan kaipuussaan peiton kulmaa hamuilevan tyttären kanssa.
Uusi maailma
Lapsen sukupuolesta ei ollut etukäteen tietoa, mutta varsinkin äidin vahva intuitio oli kertonut, että poika olisi tulossa. Se, että lapsi lopulta oli kuitenkin tyttö, aiheutti minuutin kestäneen alkuhämmennyksen jälkeen lähinnä tyytyväisyyttä. Ajattelin, että tytön kautta tulisin saamaan aikaisemmin mystisiksi jääneitä elämän alueita haltuuni ja pääsisin kurkistamaan maailmaan, jonka olemassaolon olen koko lyhyen pojan ja miehen elämäni ajan tajunnut mutta joka kuitenkin on jäänyt tyttöjen ja naisten kanssa vietetystä ajasta huolimatta osittain hämärän peittoon. Mikä riemastuttavan viaton hölmöläisen ajatus: tyttären isänä oppisin vihdoin ymmärtämään naisia ja naisten maailmaa!
Ihan tuolla tavalla homma ei kuitenkaan mennyt. Vaikka suhteemme lentävän lähdön jälkeenkin olen viettänyt lapseni kanssa varmaan keskimääräistä enemmän aikaa yhdessä ja olemme erittäin läheisiä, on aika moni tyttölapsen elämään liittyvä asia jäänyt minulle jossain määrin mysteeriksi. Esimerkiksi se jaksaa hämmästyttää, että vaikka olemme yrittäneet kasvattaa lastamme sukupuolineutraalisti ja mahdollisimman maanläheisesti, hän haluaa pukeutua pinkkiin, röyhelöihin ja paljetteihin aina kun siihen on tilaisuus. Ja vaikka hän on saanut nukkien lisäksi leluikseen myös autoja ja futiksia, niin jotenkin se hoivavietti ajaa kuitenkin varsin tyttömäisiin leikkeihin väkisinkin. Ja tätä kaikkea on joskus miehenä melko vaikea ymmärtää.
Siinäkin mielessä olin tyytyväinen tulokkaan sukupuoleen, että isyyteen valmistautuessani olin hieman pelännyt sitä, että olisinko patistanut mahdollista poikalasta liikaa samanlaisiin puuhiin, joista itse olen lapsena, nuorena ja aikuisenakin nauttinut. Olisinko ollut liian ärhäkkä patistaessani häntä pallopelien tai soittoharrastuksen maailmaan? Toisaalta ei ole lainkaan sanottua, että tyttären kohdalla välttäisin nämä sudenkuopat yhtään sen paremmin. Ehkä kuitenkin tyttären kohdalla ymmärtää paremmin sen, että hän ei välttämättä olekaan samanlainen kuin minä olen ollut. Poikaa ehkä tulisi ainakin tiedostamattaan pitämään enemmän omana kopionaan.
Isä vaikuttaa tyttäreen vahvasti
Isän ja tyttären suhde on kuitenkin varmaan monella tapaa aikaa erilainen kuin isän ja pojan. Tytär ei ole samassa määrin isänsä kilpailija kuin poika olisi. Tyttären ei tarvitse voittaa isää tai tulla tätä vahvemmaksi. Toisaalta tytär haluaa jossain elämänsä vaiheessa olla mahdollisimman viehättävä isänsä silmissä, joka saattaa tuoda suhteeseen omat jännitteensä. Isä kaikkine puolineen on tyttärelle hänen elämänsä alkuvaiheessa kattava otos koko miessukupuolesta, ja kaikki myöhemmät suhteet poikiin ja miehiin tulevat ainakin jossain määrin peilatuksi tätä suhdetta vasten. Onpa joku väittänyt niinkin, että tytär valitsee kumppanikseen mahdollisimman paljon isäänsä muistuttavan miehen.
Kahden kuukauden kuluttua meidän perheessämme on myös toinen lapsi. Uuden tulokkaan sukupuoli ei ole vielä tiedossa eikä sillä varsinaisesti ole väliäkään. Mutta vaikka tasapainon vuoksi poika olisi ehkä loogisempi toive, niin ajatus omasta roolistani kahden tyttölapsen isänä on sekin aika hykerryttävä ajatus.
Mikko Mäkelä on lastentarhanopettaja, kasvatustieteen opiskelija ja kaupunginvaltuutettu Vantaalta. Perheeseen kuuluvat perulaissyntyinen vaimo, 5-vuotias tyttö sekä keväällä maailmaan pullahtava maha-asukki.
Kirjoja aiheesta
Marone, Nicky: Isä ja tytär - miten isä auttaa tytärtään onnistumaan (1993)
Laurila, Anja: Isäni tytär - isäkuva ja naisen identiteetti (1997)
Karonen, Vesa: Tyttö, nainen, naisellisuus - psykoanalyyttinen näkökulma (1992)
Siltanen, Rauni: Isänrakkautta vaille nainen - puheita terapiassa (1995)
Laurson, Marianne: Isä, elämäni ensimmäinen mies (1989)
Vauvabuumin syytä etsimässä
Kommentoi 1 Lue kommentitEsinainen onnitteli lämpimästi. Pientä luopumisentuskaa hänestä toki oli luettavissa. Hänen täytyisi taas hankkia pätevä ja ahkera äitiyslomasijainen. Eikä ihan ensimmäistä kertaa, sillä viimeisen parin vuoden aikana pomoni tiimistä on raskautunut lähes kymmenen naista. Erinäköisiä vauvoja vieraileekin osastollamme harva se päivä parkumassa, hymyilemässä ja vähän vierastamassa meitä outoja työn sankareita.
1. selitys vauvabuumiin: Hedelmällinen työtuoli
Miksi ihmeessä me noin kolmekymppiset uranaiset olemme joukolla innostuneet vauvanteosta. Minäkin kouluikäisten lasten äiti hurahdin tuosta noin kuin varkain. Olemme porukalla pohtineet syytä tiimimme vauvabuumiin. Jopa taikuuttakin on epäilty, sillä eräässä työhuoneessa sijaitsee tavallisen näköinen mutta hyvin erityinen ja äärimmäisen hedelmällinen tuoli. Lähes kaikki sillä istuneet ovat tulleet enemmin tai myöhemmin raskaaksi. Päätimme kokeilla sitä jopa erääseen miespuoliseen kollegaan. Hän itse ei sentään alkanut pyöristyä, mutta miehen vaimoon tämä temppu toki tepsi.
Minun vauvauutisen jälkeen pomoni ei tarvinnut odottaa viikkoakaan, kun eräs toinen kollegani kävi hänen luonaan kertomassa istuneensa siihen samaiseen tuoliin kuin minäkin. Voi pomoparkaa. Miten tässä nyt näin pääsi käymään. Meillä on sentään todella mielenkiintoinen ja haastava työ, jossa saa toteuttaa itseään ja ylittää niin omia kuin muidenkin asettamia rajoja. Työkaveritkin ovat mahtavia. Minäkin uhosin vielä viime keväänä, että tämän naisen lapset on sitten tehty ja kasvatettu lähes itseohjautuviksi ja nyt keskityn täysillä uraani, sisustan kotia, kehitän itseäni, matkustamme perheen kanssa ja vietän mukavaa ja vauvavapaata vapaa-aikaa. Pää pursusi ideoita ja olin kouluttanut itseäni koko vuoden uusiin työelämän haasteisiin. Mutta ei kulunut kuin muutama kuukausi, kun se tapahtui - vauvakuume iski yllättäen ja täysin tilaamatta.
2. selitys vauvabuumiin: Cristiano RonaldostaKesällä oli Jalkapallon Euroopan mestaruuskilpailut. Niitä tapitettiin meidänkin perheessä lähes joka ilta. Mieheni kertoi jostain lukeneensa, että vauvoja syntyy keskimääräistä enemmän noin 9 kuukautta suurten jalkapallokisojen jälkeen. Tämä oli kuulemma tutkimuksen avulla todistettu kiistaton totuus. En silloin ihan uskonut tätä selitystä, vaikka onhan se jalkapallo aika seksikäs laji – ainakin näin naisnäkökulmasta katsottuna. Mutta aika oikeassa oli hömppätutkimuksen laskelmat, sillä meidän perheen vauvan laskettu aika on runsaat 9 kuukautta kisojen loppumisen jälkeen.
Toki meidän perheessä jalkapallo on muutenkin suuressa roolissa. Perheessä on niin kaksi futaria, yksi valmentaja ja kaksi nappulajoukkueen johtajaa. Välillä tuntuu, ettei elämässä ole mitään muuta kuin se pallo – noh kohta on myös vauva, jota pitää varjella kentän laidalla siltä pallolta. Pakostakin jalkapallolla siis täytyy olla jotain vaikutusta tähän nykyiseen tilaani. Ja eihän se nyt mikään huono selitys olisi, että innostuksena vauvanteolle oli Ronaldon taitavat harhautukset.
Luopumisen tuskaa
Oli syy mikä tahansa niin elämänmuutos koululaisten uraäidistä myös vauvan äidiksi on melkoinen. Tärkeiden televisiojuttujen tekeminen vaihtuu ainakin äitiysloman ajaksi kakkavaippojen vaihtamiseen. Luopumistakin pitää tehdä. Töissä joudun luovuttamaan erään tärkeän projektin muille, se toki harmittaa. Entä roolini toimituksessa. Kuka minut paikkaa? Kuka seuraa minun aiheitani, lähteitäni ja kuka tekee herkulliset skuupit, kun minä toteutan äidillisiä vaistojani? Menevätkö työni nyt innokkaille nuorille miehille, kun minä hoidan vaavia kotona. Voi feminismi sentään – miten käy tasa-arvon.
Eikä tämä ole luopumista vain työn tuottamasta tyydytyksestä vaan myös nykyisen perhe-elämäni helppoudesta. Vanhempi lapseni on nyt neljännellä luokalla ja nuorempi toisella. Lasten kanssa touhuaminen on kiistämättä nyt helpompaa kuin pikkulapsiaikana. Enää ei tarvitse kiroilla neljän ruuhkassa ja toivoa, että ehtii hakea lapset päiväkodista ajoissa, enää ei tarvitse yöheräillä pienokaisen kauhukohtaukseen. Lapset osaavat kulkea koulumatkat bussilla, lämmittävät ruokansa ja jopa siivoavat huoneensa - kunhan jaksan heidät siihen pakottaa tai lahjoa. Minua ja miestäni ei enää tarvita ihan joka asiaan. Vastuu jälkikasvusta onkin ihan erilaista kuin pikkulasten kanssa. Ei ole tavatonta, että neljäsluokkalainen lähettää multimediaviestinä kuvan vaikeasta matikantehtävästä isälleen töihin. Auta mua mä en ymmärrä!Äidin ja isän tehtävät ovat monipuolistuneet sillä pitää valvoa netinkäyttöä ja antaa huumevalistusta sekä kertoa seksistä. Aikataulut ovat tiukat – niin lapsilla kuin vanhemmillakin. Meidän perheen viikko-ohjelmassa on vain kaksi jalkapallovapaata päivää, joskus ei edes niitäkään. Mutta me vanhemmat olemme päättäneet, että olemme heidän kanssaan niin paljon kuin mahdollista, niin kauan kun meidät vain mukaan hyväksyvät. Aina ei tarvitse olla vieressä mutta kaiken aikaa pitää olla saatavilla ja jotenkin läsnä. Toivottavasti tämä on mahdollista, kun tississä roikkuu pieni vauva.
3. selitys vauvabuumiin: Arjen benji-hypyt hetkeksi sivuun
Ehkä minä heittäydyin vauvabuumiin nyt kolmekymppisenä uudestaan, koska nyt minulla on aito mahdollisuus hiljentyä hetkeksi olemaan ÄITI. Kun sain ensimmäisen lapseni olin parikymppinen opiskelija. Silloin en voinut jäädä edes muutamaksi vuodeksi kotiin lastani hoitamaan, kun opiskelijaperheessä ei ollut rahaa siihen. Jo äitiyslomalla palasin takaisin opintojen pariin ja hankkimaan työuraa, rahaa makaronilaatikkoon, vuokraan ja kurahousuihin. Ei ole ollut aikaa pysähtyä ja vain olla. Oli näytettävä työpaikalla parasta osaamista, joustavuutta ja aina vaan parempia suorituksia. Ja pakko myöntää, että kyllähän minä siitä kiireen täyttämästä elämästä todella nautin.
Kymmenen ruuhkavuoteen sisältyi kaikki se mistä pelotellaan nuoria pareja: kaksi lasta muutaman vuoden välein, mies töissä ulkomailla, opiskelua yhtä aikaa ja erikseen, uusia työpaikkoja, talon rakentamista, yhteinen työnantaja, korvatulehduskierteet ja mitä vielä. Selviytyminen tästä kaikesta toi tyydytystä ja iloa. Tavallaan kiire oli kivaa, arki haastavaa ja jokainen päivä kuin benji-hyppy ilman köyttä. Mutta aikansa sitä adrenaliinipauketta saatuani syntyi kaipuu edes hetkeksi elämän perusasioihin. Uskaltaa heittää työssä päteminen hetkeksi syrjään ja kokea syntymän ilon, imetyksen rauhan sen että voi hetkeksi käpertyä sisäänpäin, keskittyä kotiin ja lapsiin.
Ehkä me kolmekymppiset vauvaherätyksen saaneet naiset haluamme vain nauttia hetken siitä, ettei tarvitse kaiken aikaa juosta tukkaputkella menestyksen perässä.
Eräs ystävättäreni naureskeli, että teillä on sitten muutaman vuoden päästä perheessä yksi uhmaikäinen ja kaksi murrosikäistä. Ajatus on toki aika pelottava, mutta kyllähän siitä selvitään. Ja jos ei selvitä, niin sitten haetaan apua.
Maarit Åström-Kupsanen on vantaalainen kuluttajatoimittaja (YLE Asia) ja tyttöjalkapallojoukkueen joukkueenjohtaja. Perheeseen kuuluvat mies sekä kaksi koululaista, kohta 11-vuotias poika, 8-vuotias tyttö, ja huhtikuun tietämillä syntyvä vauva.
Lue myös:
HS.fi: Vauvabuumi pakottaa Hyksin avaamaan uusia synnytyshuoneita
HS.fi: Helsingin seudulla riehuu vauvabuumi
Vähemmän! Hitaammin! Myös lapsille
Kommentoi 2 Lue kommentitKiireinen pikkuäiti vilkaisi taakseen, jatkoi menoaan ja totesi kärsimättömällä äänellä: ”Tule reippaasti! Ei saa jäädä maleksimaan.” Totesin katsovani itseäni tyttäressäni. Tällaistako arkea minä tarjoan lapselleni? Onko minulla aina niin kiire, etten malta edes pysähtyä vaikka lapseni pyytää? Ohikiitävän hetken pystyin aavistelemaan, miltä se mahtaa tuntua pienestä kuusivuotiaasta.
Jokainen lapsiperheen vanhempi tietää, että usein arjessa aika on kortilla ja jatkuvasti on huono omatunto siitä, miten vähän aikaa jää joutilaalle oleskelulle. Ne lyhyet yhteiset tunnit päivittäisten arkirutiinien lomassa täytyisi osata käyttää järkevästi, kun pitäisi ennättää järjestää aikaa lasten virikkeille, harrastuksille, sosiaaliselle elämälle ja itselle. Usein samalla omassa päässä pyörii jo seuraavan päivän velvoitteet ja kaiken lisäksi pitäisi ennättää hoitaa miljoona pientä arjen asiaa. Vähemmästäkin stressaantuu.
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen varoittelee vanhempia arjen kiire- ja stressiansasta. Aikuisten stressi ja kiire ovat lapsille myrkkyä. Lapset eivät käsitä stressin merkitystä samoin kuin aikuiset, mutta he kuitenkin aistivat perheen stressaantuneen ilmapiirin. Sinkkosen mukaan voi olla tuhoisaa lapsen aivojen kehitykselle, kun stressi jatkuvasti ylikuormittaa vielä kehittymässä olevaa järjestelmää.
Kasvatammeko lapsia kiireen kulttuurissa?
Tottuvatko lapset jo päiväkoti-iästä alkaen siihen, että elämä on aina aikataulutettua ja että koko ajan täytyy tapahtua jotakin? Kuka opettaisi lapsille olemisen taitoa? Lapsikeskeinen kasvatusideologia nosti päätään ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla, ja lapsikeskeisyys on yhä kasvatustyön keskeisimpiä haasteita. Mitä lapsikeskeisyys on? Usein lapsikeskeisyys mielletään niin, että lapsi saa tehdä asioita lapselle ominaisella tavalla yhdessä muiden lasten kanssa. Aikuisen rooli on olla läsnä tukemassa lasten yhteistä tekemistä. Tämäkin näkökulma on hyvin suorituskeskeinen. Viime syksyn varhaiskasvatusmessuilla pitämällään luennolla erityislastentarhanopettaja Jari Tiensuu kyseenalaisti kasvatuksen suorituskeskeisyyden ja kysyi: ”Entäs jos vaan pidettäis niitä sylissä?”
Niin. Mitä jos jatkuvan tekemisen ja pakkomielteisen virikkeiden tarjoamisen sijaan me vanhemmat käyttäisimmekin kaiken tämän tarmon ajan tarjoamiseen? Siihen, että omalla esimerkillämme opettaisimme lapsia nauttimaan kiireettömyydestä, joutilaisuudesta ja pelkästä läsnäolosta. Ei ole tarkoitus, että pitäisi jäädä sohvan nurkkaan pyörittämään peukaloita, mutta jos pyrkisi edes siihen, että arjen rutiinit rullaavat omaa tahtiaan ja omalla painollaan kelloon vilkuilematta.
Lasten slow
Maailmalta on Suomeenkin levinnyt Slow movement-ideologia, jolla pyritään eroon aikaköyhyydestä. Tämä ideologia tuntuu houkuttavan eniten, harmi kyllä, kiireisiä sinkkuja. Mistä lapsille saataisiin oma slow movement, jonka edustajat pyrkisivät takaamaan lapsille kiireettömyyttä eli sitä, mitä lapset eniten kaipaavat?
Noin viikko sen jälkeen, kun olin ollut tyttäreni kanssa kauppareissulla, sain kesken päivän hoidosta puhelun. Tyttärelleni oli noussut äkillinen kuume, ja hain voimattoman, kekäleisen kuuman tytön kotiin hoidosta kesken päivän. Laittaessani lasta kotona unille päätin heittää kiireen ja velvoitteet nurkkaan, ja käydä itsekin torkuille hänen viereensä. Uninen lapsi hymyili onnesta ja kietoi kätensä kaulaani: ”Äiti, onpa ihanaa, että me ollaan vaan, sinä ja minä. Eikä tartte tehdä mitään.”
Lotta Ulvelin on 31-vuotias opiskelija, jolla on myös työura kasvatus- ja lastensuojelutyössä. Perheeseen kuuluvat mies ja lapset: tyttö 7 v. ja poika 2 v. sekä toukokuussa syntyvä vauva.
Lue myös:
Taloussanomat: Kiire painaa yhä nuorempia
Jari Sinkkonen: Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun (WSOY)
Äitien väkivalta on vaiettu asia
Kommentoi 3 Lue kommentitEsiin tulevat tapaukset ja aiheesta kirjoitetut jutut koskevat muita, ei meitä. Väkivalta on aivan jonkin toisen yhteiskuntaluokan tai ihmisryhmän kauhea asia. Sitä ei tapahdu ystäväpiirissäni. Ei puistokavereitteni kotona, eikä ainakaan minun kotonani. Jos joskus jotakin tapahtuukin, kyse on väsymyksestä, vaikeasta elämäntilanteesta tai hankalasta suhteesta. Syy ylilyönteihin on jossakin muussa kuin äidissä itsessään, sillä äidit eivät ole väkivaltaisia. Eiväthän?
Toiveemme siitä, että äidit eivät olisi väkivaltaisia on kuitenkin väärä. Tuoreesta Poliisiammattikorkeakoulun lapsiuhritutkimuksesta käy ilmi, että väkivallan tekijöinä on ollut yhtä usein äiti kuin isäkin. Perinteisesti miehisen väkivallan tiloiksi koetut ”julkisen tilan väkivalta” sekä perheväkivalta ovat aivan yhtälailla naisten väkivallan ilmenemispaikkoja.
Sukupuolten väkivalta
Mediassa luettavissa ja nähtävissä oleva informaatio käsittelee monipuolisesti miehen harjoittamaa väkivaltaa eri muodoissaan. Kategorioina voi puhtaan tuntuman pohjalta heittää seuraavanlaisia perinteisen miehisen väkivallan harjoittamisen muotoja: julkisen tilan väkivalta sekä perheväkivalta.
Uutinen tyttöjen ja naisten harjoittamasta väkivallasta aiheuttaa useimpien mielissä erilaisen tunnereaktion, kuin perinteinen ”poikien tappelu”. Väkivalta tuntuu julmemmalta ja enemmän väärältä. Tunne liittyy tyttö- ja poikasukupuoleen liitettyihin kulttuurisiin ja biologisiin odotuksiin. Kaikessa ymmärrettävyydessään, tämä tunne asettaa kummankin sukupuolen kuitenkin alisteiseen asemaan. Kärjistäen asetelma poistaa naiselta vastuun, eli vaikeuttaa avunsaamista ja toisaalta syyllistää ja jopa esineellistää miehen ”väkivallan tuottajaksi”. Se, että julkisuuteen tulevista väkivallanteoista valtaosa käsittelee miesten välisiä tekoja sekä miehen lapseen kohdistamaa tekoa, viestii siitä, että naisten väkivalta ilmenee eri tavoin ja piilossa.
Jos väkivalta toimintana ja seuraamuksineen riisutaan sukupuolen asettamista odotuksista ja muista ulkoisista merkeistä, on sen seuraamukset samat. Sekä väkivaltaan syyllistyvän, että väkivallan kohteena olevan Inhimillinen kärsimys.
Mitä väkivalta on?
Suurin osa äideistä painiskelee ainakin joskus tunteittensa ja tekojensa kanssa. Meninkö liian pitkälle? Oliko ratkaisuni oikea, vai ratkaisinko ”kasvatustilanteen” epäreilulla tavalla, vääriin syihin perustaen. Sekä äidit, että isät pohtivat myös suhteensa ristiriitojen vaikutuksia lapsen kasvuympäristölle.
Väkivaltainen käytös on ihmisten välistä kohtaamista, missä tavalla tai toisella osoitetaan toisen ihmisen arvo merkityksettömäksi. Ihmisellä on oikeus ja välttämätön tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena tunteineen ja motiiveineen. Konfliktin läpikäyminen on mahdollista näitä rajoja kunnioittaen. Rajojen ylittäminen ja toisen satuttaminen osoittamalla, ettei toisen ihmisen ihmisyydellä ole merkitystä rikkoo luottamusta merkittävällä tavalla. Erityisen tärkeätä on huomata, että arjen väkivalta ei useimniten ole fyysistä pahoinpitelyä, vaan vakavasti vahingoittavaa ja eri tavoin ilmenevää henkistä väkivaltaa.On tunnustettava tosiasia, että koti, missä ei tapahdu fyysistä pahoinpitelyä, voi olla myös ilmapiiriltään vahingoittavalla tavalla väkivaltainen. Fyysinen koskemattomuus ei kelpaa väkivallattomuuden mittariksi. Väkivaltaisen käytöksen tunnistaminen itsessä on vaikeata siksi, että se on monesti niin herkässä suhteessa vaihtuviin olosuhteisiin ja tilanteisiin. Tunnistamista voi vaikeuttaa myös se, että sukupolvelta toiselle siirtyvät väkivallan muodot ovat monesti mielissämme normaaleita, oikeutettuja toimintatapoja. Itsen ulkopuolelle on vaikeata päästä. Väkivallan merkitys ei siis ole ainoastaan hetkessä tapahtuvassa kärsimyksessä, vaan sen suurena ongelmana on ylisukupolvinen siirtyminen. Väkivaltaisia malleja perheessään toteuttava äiti on itse väkivaltaisesti kohdattu. Joko omassa lapsuudessaan, tai useimmiten myös nykyisessä elämässään. Väkivaltaisen perheen dynamiikkaa kuvaa samanaikainen uhrius ja väkivallan tuottajan rooli. Väkivaltaisen kohtaamisen mekanismit ovat syvällä, tiedostamattomalla tasolla.
Mistä apua
Ongelman tunnistaminen ja avun hakeminen estyy usein ylivoimaisen häpeän ja pelkojen takia. Pelko lastensuojeluilmoituksesta tai jopa lasten huostaanotosta ylläpitävät äitien ja perheyhteisöjen pyrkimystä selviytyä kulisseissa.Väkivaltaisesta perhedynamiikasta vapautuminen ilman apua on kuitenkin vaikea tehtävä mallin varhain lapsuudessa sisäistyneen luonteen vuoksi. Ensi-ja turvakotien liitossa käynnissä ollut vaiettu naiseus-projekti on tehnyt työtä avatakseen juuri naisille mahdollisuuksia paranemiseen ja toimintamalleista ulospääsyyn. Projektin merkittävänä tavoitteena on ollut tehdä naisten aggression eri muotoja näkyviksi ja antaa niille nimet. Ensi-ja turvakotien liiton sivuilta löytyy matalan kynnyksen palveluita, mistä saa ensikäden apua ilman pelkoa lastensuojeluilmoituksesta.
Yhteinen vastuumme
Vaatiessamme miehiltä kovaan ääneen vastuun kantoa ja naisilta välitöntä eroa väkivaltaisesta miehestä, lakaisemme naisten ja erityisesti tässä yhteydessä äitien väkivallan uhriuden alle. Vaatiessamme avioeroa ja tuomitessamme väkivallan tilan muuttumattomaksi, väheksymme ihmisen kasvumahdollisuuksia ja osoitamme ymmärtämättömyytemme ihmisen ja elämän monimuotoisuudelle. Ratkaisemme ongelman liian yksinkertaisesti. Lapsella on kaksi vanhempaa myös eron jälkeen.
Marleena Rantanen on 34-vuotias, sosionomiksi pian valmistuva pohdiskelija. Perheeseen kuuluvat 9- ja 14-vuotiaat tytöt sekä aviomies.
Lue lisää aiheesta:
Ensi- ja turvakotien liitto:
HS.fi: Yksinäisimmät äidit
- ‹ edellinen
- 1
- 2
- 3
kirjoittajasta
Kotona sekä joskus ihan pihalla olevien vanhempien tuntoja siitä maailmasta, jossa lasten kanssa elämme.