perhepaletti
Kohtukuolema ja tuen saaminen
Kommentoi 1 Lue kommentitKohtu vaikeni - äiti ei. Kohtukuoleman kokenut äiti kirjoittaa elämästään
"Kohtukuolemalla eli prenataalikuolemalla tarkoitetaan 22-viikkoisen tai yli 500 grammaa painavan sikiön menehtymistä kohtuun raskauden tai synnytyksen aikana. Arviolta 0,5 pro-senttia yli 22-viikkoisista raskauksista päättyy kohtukuolemaan. Suomessa kohtukuolemata-pauksia on noin 500 vuosittain. Suuri osa kohtukuolemista tapahtuu hyvin lähellä laskettua aikaa tai yliaikaisissa raskauksissa (Wikipedia)."
Ennen omaa kokemustani tiesin, että tällaistakin voi tapahtua. Missään vaiheessa en pelännyt, että niin kävisi. Mutta kun niin kävi, oli helpompaa alkaa suremaan, kun ei tarvinnut ensin ihmetellä mitä tämä oikein on.
Mielestäni kohtukuolemaa pitäisikin tehdä yleisemmin tunnettavaksi, sillä 500 perhettä on kohtalaisen iso määrä jos vertaa vaikkapa laajemmin tunnettuun kätkytkuolemaan, joita tapahtuu vuosittain onneksi enää kymmenkunta.
Jos aihe tunnettaisiin paremmin, helpottaisi se kohtukuoleman kokenutta selviytymisessä. Aina ei ole helppoa, kun joutuu selvittämään tapahtunutta sekä itselleen että läheisilleen.
Kohtukuolema on onneksi harvinainen tapaus, mutta se voi silti tapahtua ihan kenelle tahansa. Nykyisin minua on alkanut ärsyttää raskauksissa niin sanottuna ”turvarajana” pidetty 12. raskausviikko. Olen kuullut, että jopa neuvolan terveydenhoitajat ovat saattaneet onnitellen sanoa odottajalle, että ”nyt ollaan turvallisilla viikoilla”. Toki en halua, että odottavia äitejä aletaan pelottelemaan kohtukuolemalla, sillä kuten jo mainitsin se on harvinaista. Harvinaisuus ei kuitenkaan lohduta sitä, joka sen kokee.
Noin puolessa kohtukuolematapauksessa syy jää epäselväksi. Näin myös meillä. Diagnoosiksi tuli istukan toimintahäiriö, tuntemattomasta syystä. Tietyllä tavalla tämä diagnoosi oli helpotus, mitään en olisi voinut tehdä toisin. Se mikä tapahtui, vain tapahtui. Seuraaviin raskauksiin tämä ei vaikuttaisi fyysisesti mitenkään. Toisaalta taas tuntui äärimmäisen epäreilulta, että terve lapsi vain nukkui pois kohdussa, jonka istukka ei toiminut.
Mistä tunnet sä ystävän?
Hirvittää sanoakin, mutta satuin olemaan niin onnekas, että sain vertaistukea surussa hyvältä ystävältäni. Ystävyys punnittiin kyllä uudestaan monen muun kohdalla ja osasta tuli entisiä ystäviä. Mutta tilalle tuli myös uusia ystäviä. Suru joko erottaa tai yhdistää.
Kohtukuolemaan on ympäristön tosi hankala suhtautua. Kaikki on hämillään ja hokevat "Kuinka näin voi käydä?" Suomalaiseen suruun kuuluu, että annetaan niiden surra rauhassa, joilla surua on. Ei viitsitä tunkeilla. Minä en ole tätä koskaan ymmärtänyt. Miksei lähipiiri voi olla mukana elämän iloissa ja suruissa? Suru voi ihan hyvin olla yhteinen, jaettu kokemus. Entiset ystävät joko vähättelivät menetystämme vertaamalla sitä keskenmenoon tai sitten eivät vain uskaltaneet tai halunneet enää kohdata meitä. Silloin se tuntui tosi pahalta, mutta jälkeenpäin ajateltuna esikoisen kuolema erotti ystävissä jyvät akanoista.
Hyvät ystävät eivät kadonneet. Päinvastoin he jaksoivat kuunnella uudestaan ja uudestaan kun kävin läpi tapahtumia ja keskustelevat esikoisestamme tänäkin päivänä. Omalla kohdallani suurin helpotus surussa on ollut puhuminen aiheesta ja sen myötä kohtukuoleman tekeminen tunnetummaksi. Nykyisenä internet-aikana sain tukea myös kohtukuoleman kokeneiden vertaistukifoorumista nimeltä Tuntematon enkeli. Se on suljettu yhteisö, jonne pääsee keskustelemaan vain saman kokeneet.
Tärkein tukijani on ollut oma mieheni, jonka kanssa olemme alusta asti päättäneet selvitä tästä yhdessä ja jakaa tämä läpi elämän kestävä suru yhdessä. Olen ollut tässäkin suhteessa onnekas, sillä minulla on mies, joka pystyy puhumaan myös vaikeista asioista.
Vaikeneminen ei ole kultaa
Olen kohdannut muutamia kohtalotovereita ja esille on lähes joka kerta noussut se, ettei kohtukuolemaa terminä yleisesti tunneta. Näitä tapahtuu, mutta niistä ei puhuta. Tämä vaikeneminen oli minulle yllätys ja päätin, että en suostu olemaan hiljaa. Ikävistäkin asioista pitää pystyä puhumaan. En ymmärrä sitä, että suru on yhteisössämme tabu. Näennäisesti sanotaan, että otetaan osaa suruun, vaikkei otetakaan. Jälkeenpäin sanotaan, ettei oltu yhteydessä, kun ei tiedetty mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Voi, kun olisitte ymmärtäneet, että pelkkä läsnäolo tai saatavuus olisi riittänyt! Empatia ei vaadi vertaiskokemusta. Tukea voi, vaikkei tietäisikään miltä toisesta tuntuu.
Jos vaikenisin, tuntuu kuin unohtaisin koko esikoisemme olemassaolon ja sitä en halua tehdä. Hän on osa minua, meitä ja meidän elämää. Suru ei poistu vaikenemalla, eikä helpota surevaa. Olenkin joskus miettinyt, että vaietaanko yhteiskunnassamme vaikeista asioista sen vuoksi, että ympäristöllä olisi helpompaa.
En varmasti olisi selvinnyt täysijärkisenä kaikesta tapahtuneesta, jos en olisi voinut puhua asiasta läheisteni kanssa. Olenkin pohtinut, miten ikinä selvisivät surustaan aikoinaan ne äidit, silloin kun lapsikuolleisuus oli Suomessa yleisempää ja puhumattomuus vielä tavallisempaa. Eikä silloin saanut ammattiapuakaan. Oman suuni aukaiseminen on on osoittanut, että kohtalotovereita on ihan lähipiirissä. Yllättäen joku aina tuntee jonkun jolle on käynyt samoin, mutta asiasta ei vain ole puhuttu.
Tiina Mesiniemi on 30-vuotias sosionomi, joka on tällä hetkellä kotona pienen poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu myös mies sekä 04/07 kuollut ja syntynyt enkelityttö.
Lisää aiheesta:
TV1 Aamu sydämellä ohjelmassa 25.10.09
Koulunvalinta - tavalliseen vai Steineriin?
Kommentoi 2 Lue kommentitKorkeajännitteinen puhelinkeskustelu kesäkuun puolivälissä:
- Onko lapsenne tyttö vai poika? ”Poika.”
- Onko hän villi? ”No ei villi, mutta vilkas, toisaalta myös hyvin keskittymiskykyinen.”
- Periaatteessa meillä on täällä yksi paikka vielä jäljellä, mutta lopullisen päätöksen tekee luokanopettaja, jos hän haluaa ottaa luokan täyteen oppilaita. Voitte ottaa yhteyttä suoraan opettajaan elokuun alussa.Steiner-kouluhaaveillemme tuli periaatteessa vihreää valoa puhelinkeskustelussa juuri koulujen kesätauon alla. Lopullinen päätöksemme Steinerin puolesta koki aika pitkällisen synnytyksen, mutta ponnistusvaihe olikin sitten pikainen.
Olimme arponeet ankarasti koulun valintaa päiväkotivuosien lähetessä loppuaan. Uuden asuinpaikan myötä elämäämme tuli mukavan pieni paikallinen alakoulu, jossa oli pisteenä i:n päälle erillinen rakennus eka- ja tokaluokkalaisille. Tuntui, ettei koulun valinnasta tarvinnutkaan tehdä elämää suurempaa kysymystä. Matala kynnys koulumaailmaan olisi taattu pienelle ekaluokkalaiselle tavallisessa, hyvässä suomalaisessa koulussa.
Loppukeväästä mieleemme alkoi kuitenkin hiipiä epävarmuutta. Toukokuisessa vanhempainillassa virisi vilkas keskustelu ekaluokan oppilasmäärästä, joka oli venytetty maksimiin eli 28:aan. Joukossa oli vanhempia, jotka itse olivat ammatiltaan luokanopettajia. He ilmaisivat syvän huolensa pienten koululaisten ”oppimisen oppimisesta” suuressa luokassa – ensimmäinen ja toinen luokka kun ovat ratkaisevan tärkeitä jatkon kannalta. Silloin kun omaksutaan tavat oppia ja omaksua uutta.
Ihmettelevän oppimisen puolesta
Poikamme oli käynyt mieluisassa Luonnossa kotonaan -päiväkodissa 5-vuotiaaksi asti ja eskarivuodeksi hän meni uudella paikkakunnalla tavalliseen päiväkotiin. Eskarivuoden lopulla alkoi kuitenkin olla selvää, että kenties Steinerin pedagogiikka sopisi pojallemme paremmin, koska se olisi lähempänä hänen kokemuksiaan luontopäiväkodissa.
Eskarivuosi ei sujunut aivan ongelmitta luonnonlapselta, joka oli tottunut oppimaan kokeilemisen ja ihmettelyn kautta. Ulkoilupainotteiset leikit metsässä tai metsäisessä pihassa vaihtuivat sisäleikeiksi ja ulkoiluksi aidatulla sorapihalla. Aikaisemmat isot rajat, jotka oli piirretty kuvitteellisesti omalle metsäpaikalle, muuttuivat pikkukielloiksi ”ei saa”, ”ei saa”, ”ei saa”. Virikkeellisillä luontoleikkipaikoilla löytyi aina helposti tekemistä. Sorapihalla leikit eivät ottaneet sujuakseen, kun alkuun ei tahtonut löytyä samanhenkisiä kavereita. Turhautuminen nosti päätään, ja kiusaamistakin esiintyi puolin ja toisin.Eskariryhmä oli pieni – vain kuusi lasta. Kaveriporukat olivat pienessä lapsijoukossa vakiintuneet, ja poikamme oli pitkään ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunnetta lisäsi sekin, että hän oli syyslukukauden ajan mukana vain puolipäiväisesti. Eskarivuosi oli kokonaisuutena kuitenkin positiivinen kokemus, sillä se auttoi ratkaisemaan koulukysymyksen lapsen kannalta oikein päin.
Pääsyy miksi emme tehneet päätöstä Steinerin puolesta jo hyvissä ajoin oli se, ettei Steinerin pedagogiikka avaudu kovin helposti. Toisaalta ystävämme ja tuttavamme tai heidän lapsensa, jotka ovat Steinerin käyneet, ovat kaikki kehuneet kouluaan ja kertoneet sen olevan pehmeä, lapsentahtinen ja salliva oppimisympäristö.
Läsnäolon voima vie voiton
Steiner-koulun oppilaaksi valintaa edeltää lapsen ja vanhempien haastattelu, joka meidän tapauksessamme oli vasta koulun alkua edeltävällä viikolla. Puhuimme yhdessä uuden koulun mahdollisuudesta vasta haastattelun alla, jotta poikamme ei olisi joutunut elämään kesää epävarmuudessa. Koulun alku on jo sinänsä tarpeeksi jännittävä juttu. Kerroimme, että menisimme haastatteluun toiseen kouluun, jonka opetus saattaisi sopia hänelle paremmin. Koulutulokas otti asian innostuksella vastaan, ja varsinkin haastattelun jälkeen hän puhkui intoa. Lopullinen päätös syntyikin siis helposti.
Haastattelun aikana kivi putosi sydämeltäni, tuntui että poikamme pääsee takaisin omanlaiseensa ympäristöön. Vähäisetkin ennakkoluuloni koulun aatemaailmaa kohtaan rapisivat, kun selvisi, että Steiner-pedagogiikka kasvattaa ihmistä kokonaisuutena, ottaa opetuksessa huomioon ihmisen kasvun ja kehityksen eri herkkyyskaudet ja kehittää tasapainoisesti tahtoa, tunnetta ja ajattelua – maanläheisiä asioita ilman erityisiä ismejä.
Koulun alettua myönteinen ensivaikutelma on vain vahvistunut: opettajalla, koulun muulla henkilökunnalla samoin kuin iltapäiväkerhon ohjaajilla on taito olla läsnä siinä hetkessä, kun lapsi tarvitsee huomiota. Myös vanhemmille liikenee aikaa kuulumisien vaihtamiseksi.
Ja mikä tärkeintä, poika itse on innostunut ja hyvin tyytyväinen, erityisesti siitä että uusia kavereita löytyi heti sekä omalta luokalta, kummiluokalta ja vielä iltapäiväkerhostakin. Ilppiksessä uusien ekaluokkalaisten persoonallisuudet otetaan huomioon sallimalla heille paljon vapaata leikkiä ja reuhkaamista ulkona. Ekaluokkalaisemme koki myös myönteisen yllätyksen, kun koulu tarjoaa vielä shakkikerhonkin, josta hän oli haaveillut kesällä.
Steinerin valitseminen tuo todennäköisesti hiukan enemmän vaivannäköä meille vanhemmille, mm. lapsen päivittäinen kuljetus koululle alkuvuosina ja useat myyjäiset kouluvuoden aikana. Tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että vaivannäkömme palkitaan ruhtinaallisesti – koululaisen tyytyväisyydellä ja onnellisuudella.
Satu Tunkelo on filosofian maisteri, ekoviestinnän asiantuntija ja kahden lapsen äiti Helsingistä.
Katso video: Kasvatustaidon gigantit: Rudolf Steiner ja Maria Montessori
Kuka lohduttaisi äitiä?
Kommentoi 8 Lue kommentitSitten kun se aihe on lopulta valittu ja pitäisi näppärällä sanailulla kuvata se tunteiden kirjo ja kyynelten ryöppy, joka kuhunkin aiheeseen liittyy… ei kirjoittaminen olekaan niin helppoa. Varsinkaan silloin, jos kyseessä on kaltaiseni ihminen, joka saa kohtauksen yleisestä valittamisesta ja sitten se oma kolumni onkin narinaa kerrassaan.
Aion kertoa teille siitä, millaista on olla tasa-arvoinen äiti, joka aidosti näkee (tai ainakin yrittää nähdä) isän tasaveroisena kumppanina myös lastenhoidollisissa asioissa. Kas, minähän tein paluun työelämään viime vuoden lokakuussa. Olo muistutti ensimmäisestä koulupäivästä, sillä erotuksella, ettei kukaan tarkastanut onko repussa kaikki tarvittava, eikä kukaan saattanut Ylen portille varmistaen, että kulkukortti varmasti toimii. Niin, tavallinen äiti se vain oli palaamassa hoitovapaalta töihin.
Mitäs kummallista siinä on? Paljonkin!
On kiistaton totuus, että kautta maailman sivun ovat äidit vieneet untuvikkojaan hoitoon ja lähteneet työpaikoilleen, mutta vain lyhyen sivun ajan ovat isät jääneet lastensa kanssa kotiin. Ja sitäkin lystiä tapahtuu omien empiiristen tutkimusteni perusteella lähinnä Vauva-lehden sivuilla, ja meillä.
Itse palasin työelämään kuopuksemme täytettyä yhden vuoden. Olin kokenut työelämään paluun jo kertaalleen esikoisemme kohdalla, mutta jälleen mielessä mylläsi. Olisin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa lasten kanssa kotiin askartelemaan lasikoruja ja pipertämään piparkakkuja. Mutta työ kutsui, sillä mieheni halusi jäädä lasten kanssa kotiin.
En voi kieltää, etteikö olisi mahtavaa lähteä aamuyöllä töihin, kun lapset jäävät turvallisesti kotiin nukkumaan isän kanssa ja ruoka on pöydässä, kun palaan iltapäivällä kotiin, mutta myytti tasa-arvon mysteeristä ei tässä kyllä toteudu. Ainakaan silloin, jos sitä mitataan ihailun jakautumisen tasaisuudella isän ja äidin kesken.
Isälle ihailua, äidille kuraa
Kas, kun minä lähden tienaamaan perheellemme ruokarahoja, kerää mieheni kaikkien läänin naisten ihailun. Minä puolestani saan osakseni huokailuja, että ”eikös se sinun pienempi lapsesi ole vasta vuoden ikäinen” ja ”jokos se pieni on pantu päiväkotiin”. Sitten joku keksii lohkaista, ”ettet sinä sitten kestänyt kotielämää tuon kauempaa”. Päätän heilauttaa näitä irvileukoja ja muistutan, ettei äiti omista lapsia yksin, vaikka onkin ne suurella vaivalla kohdussaan kantanut, puolet raskaudesta pahoinvoinut, tuskalla maailmaan ponnistanut, yöt valvonut ja maan vetovoiman avustuksella kimmoisat rintarauhasena imetysrupeamissa menettänyt. Kaikesta tästä huolimatta lapsilla on isä, joka meidän tapauksessamme on jäänyt kotiin lasten kanssa.
Odotan ähäskutti-asenteella näiltä irvailijoilta anteeksipyytävää kommenttia siitä, miten hienoa on, kun äiti osaa päästää miehensä osaksi yhteisten lasten arkea ja ymmärtää sen merkityksen isä-lapsi-suhteen kannalta. Mutta ehei, ei se niin mene. Minua katsotaan kummeksuen ja jok`ikinen mulkoilija lipuu päiväkotitätien, naapurin rouvien ja alepankassojen joukkoon ihailemaan ainutlaatuista miestäni, jonka vaimo vain ajattelee uraansa perheensä sijaan. Onneksi mieheni kerää turuilla ja toreilla ihailevia katseita, sillä kotona hän saa katsoa murtunutta vaimoa, jonka pontevat ponnistukset maailman parhaana äitinä valuvat kyynelinä poskille.Miksei kukaan sano, että ”sinä Katri se sitten olet edistyksellinen, muutenkin olet reipas ja tomera, hyvin sinä pärjäät ja selviät”. Onneksi ystäväni sanovat, ne ikäiseni ja kosolti vanhemmat naiset, jotka tietävät miten minä ponnistelen ja millaista vastatuulta saamme me nykypäivän naiset ja äidit kohdata.
Ollessani pieni äitini hoki minulle, että muista olla reipas tyttö. Muistan kyllä, ei tässä muukaan auta. Tukeva lainasuhde pankkiin kiidättää minut aamuvarhain töihin ja rakkaus lapsiin lennättää takaisin kotiin. Kirittäessäni kotiin vievää ratikkaa mahtavaan vauhtiin kaivelen selkäytimestä Hilman rakkaudentunnustukset ja kuulen korvissani Vilhon kikatuksen, kun hän kellahtaa oikoselleen viereeni, kaivaa sormella masuaan ja nauraa ”napa, napa, napa”.
Tiedän, että olen hyvä äiti. Ja tällä hyvällä äidillä on hyvä mies, joka on edelläkävijä kaikkien tulevaisuuden isien tiellä.
Katri Viippola on 32-vuotias yleläinen, henkilöstöresurssien konsultti. Perheeseen kuuluvat aviomies, 4-vuotias tyttö, 1 v 4 kk ikäinen poika sekä 12-vuotias kääpiömäyräkoira.Lue myös:
Vihreä Lanka: Miten isiä vanhempainvapaalle?
Lapsi päivä- vai kotihoitoon?
Kommentoi 14 Lue kommentitHoitomuodon valinnan täydellinen optimointi lienee mahdottomuus, mutta eri koulukunnilla on näkemyksilleen vahvoja perusteita ja asiasta tuntuu olevan vaikea keskustella ilman tunteiden pintaan nousemista.
Periaatteellisten kysymysten lisäksi hoitomuodon valintaan vaikuttavat ainakin vanhempien työ- ja uratilanne, perheen taloudellinen tilanne, lapsen ominaispiirteet ja mahdolliset sisarukset.
Suomalainen päivähoitojärjestelmä on kehitetty nykyisen laajuiseksi ennen kaikkea siitä lähtökohdasta käsin, että maailman emansipoitunein naisväki pääsisi mahdollisimman nopeasti töihin tienaamaan tasaväkisenä miehen kanssa. Kuvaavaa on, että yksi Suomen ensimmäisistä päiväkodeista perustettiin Forssaan Finlaysonin kutomon yhteyteen työntekijöiden lapsia varten.
Nykyinen kunnallinen päivähoitojärjestelmä sekä asiaan liittyvä lainsäädäntö takaavat jonkinlaisen tasapuolisuuden hoidon laadun ja saatavuuden suhteen, joskin pätevän henkilöstön puute ja kohtuuttomat jonot hoitopaikkoihin hieman häiritsevätkin lain kirjaimen ja hengen toteutumista.
Kotihoidon tuki on paljon uudempi keksintö ja se on myös kansainvälisesti aikamoinen harvinaisuus. Kotihoidontuen pienuutta usein valitellaan, mutta periaatteessa tällainen tukimuoto mahdollistaa useimmissa tapauksissa aidon valintatilanteen päivähoidon ja kotiin jäämisen välille.
Entä kumpi sitten on lapselle parempi? Ruotsissa asiaa tutkittiin seuraamalla yli 20 vuoden ajan sekä päiväkodissa että kotona hoidettuja lapsia. Vuonna 2005 raportoidun tutkimuksen tulokset olivat kiistattomia: 25 vuoden iässä päiväkodin kasvatit olivat selkeästi onnellisempia, sosiaalisempia ja heidän koulumenestyksensä oli ollut parempaa kuin verrokkiryhmän. Saman suuntaisiin johtopäätöksiin päätyi myös Yhdysvalloissa tehty tutkimus, jossa jopa mitattiin päivähoidon taloudellista kannattavuutta yhteiskunnan kannalta. Johtopäätös oli se, että jokainen päivähoitoon sijoitettu dollari toi yhteiskunnalla takaisin seitsemän taalaa parempien veronmaksajien ja vähemmän syrjäytyvien kansalaisten muodossa.Kotihoidon eduiksi mainitaan useimmiten stressittömyys sekä lapsen ja vanhemman välisen tunnesiteen vahvistuminen. Lisäksi nykyään nouseva trendi on, että varhain lapsensa päiväkotiin tuovaa ja töihin kiiruusti palaavaa äitiä pidetään jotenkin huonona, kun taas kotiin jääminen on jonkinlainen hyvän ja uhrautuvan vanhemman mitta.
Vanhemmat tietävät, mikä on heidän lapselleen paras hoitomuoto
Lastentarhanopettajana minä liputan periaatteessa laadukkaan päivähoidon puolesta, mutta omien kokemuksieni perusteella olen myös sitä mieltä, että aivan pienet lapset eivät sanottavammin hyödy päivähoidosta, vaikka päiväkodissa yleensä ihan hyvin pärjäävätkin ja jopa nauttivat siellä olostaan. Kuitenkin kouluikää lähestyttäessä varhaiskasvatuksen saloihin vihkiytynyt henkilökunta sekä päiväkodin sosiaalinen ympäristö pystyvät tarjoamaan lapsen kasvulle ja kehitykselle sellaisia virikkeitä, joita pelkästään kotioloissa kasvaneen lapsen ei ole mahdollista saada. Kotona kuviot saattavat käydä auttamatta hieman pieniksi yli 4-vuotiaalle vauhdikkaalle ja ahnaasti uusia asioita oppivalle lapselle. Näin myös silloin, kun toinen vanhemmista on kotona esimerkiksi työttömyyden takia tai nuoremman lapsen kanssa.
Ehkä toisaalta pitäisi luottaa siihen, että vanhemmat tietävät, mikä on heidän lapselleen paras hoitomuoto. Toisaalta maksuton peruskoulu ja oppivelvollisuus tuovat kaikki lapset organisoidun kasvatuksen ja opetuksen piiriin joka tapauksessa 7-vuoden iässä. Entä jos päiväkodin tarjoama varhaiskasvatus kaikille yli 4-vuotiaille olisi samalla tavalla itsestäänselvyys? Vähän samaan tapaan, kuin ilmainen esiopetus 6-vuotiaille alkaa nykyään olla.
Mikko Mäkelä on 34-vuotias lastentarhanopettaja, kasvatustieteen opiskelija ja kaupunginvaltuutettu Vantaalta. Perheeseen kuuluvat perulaissyntyinen vaimo, 5-vuotias tyttö sekä keväällä maailmaan pullahtava maha-asukki.
Lisää aiheesta:
Ruotsalaistutkimus: Andersson, Bengt-Erik & Strander, Kerstin 2002. Framtiden blev vår. 101 sjuttiotalisteer följda under sina 25 första år. Rapport 2 från FABASKO-projektet. Individ, omvärld och lärande/Forskning 11. Stockholm: Lärarhögskolan.
Tutkimuksessa siis seurattiin 25 vuoden ajan päivähoidossa olleiden sekä kotona lapsuutensa aikansa viettäneiden lasten etenemistä ja pärjäämistä elämässä. Tutkittavia asioita oli mm. tyytyväisyys elämään ja työllistyminen. Ero ryhmien välillä oli selvä päivähoitoporukan eduksi.
Yhdysvalloissa on tehty saman suuntainen tutkimus esiopetuksen suhteen.
HS.fi/STT: Tutkimus: Suomalaislapset viihtyvät päivähoidossa
HS.fi Vieraskynä: Väestöliiton toimitusjohtaja Helena Hiila
HS.fi: Suomi, kotiäitien maa
HS.fi: Helsingin päivähoitopaikat täynnä
HS.fi/STT: Suomen varhaiskasvatus maailman kärkeä
HS.fi/omaelämä: Lapsilla jatkuvasti ongelmia päivähoidossa
Sosiaali- ja terveysministeriö
Meni vähän pitkäks…
Kommentoi 0Hauskaa oli ollut. 16-vuotiaat kaunottaret, toinen kiharapäinen ja toinen tummakutrinen, hiipivät eteiseen väsynyttä hihitystä vaivoin pidätellen. Kertojaäiti, jonka hiusmalli oli huomattavasti latteampi kuin edellisillä – kömpi vällyistään keittiöön toteamaan, että kännistä ei ollut kyse. Hauska on hauskaa silloin kun on hauskaa. Oli istuttu rantakalliolla, käyty 24h-mestassa syömässä, torkuttu alikulkutunnelin seinää vasten ja aamubussia odotellessa vissiin nukahdettukin bussikatoksen penkille.
Mitähän me sovittiin?
Arjen vauhdissa kotiintuloajan täsmennys oli jäänyt hiukan vajaaksi. Toki tyttöjen tiedossa olivat aiemmin sovitut simppelit periaatteet: liikutaan kaveriporukassa, kaveria ei jätetä ja tarvittaessa noudetaan ihan mistä tahansa ja missä kunnossa tahansa. Tämän maailman menoa ajatellen turvallisuuden käsite on aina kiikun kaakun, mutta joskus vain on pakko luottaa. Ainakin silloin, jos unohtaa asettaa takarajan. Joutuuko silti potemaan huonoa vanhemmuutta hamaan hämärään saakka? Että jos olisi tapahtunut jotain?
”Meillä ei KOSKAAN lähdetä edes liikkeelle ilman tarkkaa sopimusta paluusta ja siitä kanssa pidetään kiinni!” jatkoi äiti Järkevä. Ellei pidetä, on kuulemma tiedossa kotiarestia sun muuta sanktiota.
Kikkarapäille ei mitään kamalaa tällä kerralla kuitenkaan tapahtunut. Ja puolivahingosta seurannut bonuskin oli vallan mahdottoman mukava: yön pyöreäksi bailanneet ”pallerot” kokivat olleensa luottamuksen arvoisia. Sitä paitsi, noin hauskoja bonus-keikkoja sivusta seuratessa saattaisin joskus itsekin tempaista yön ympäri, jos jaksaisin…
Kotiintuloajat ovat kotien kestoaihe
Syksyisin aihe siirtyy varsinkin yläkouluikäisten vanhempainiltoihin ja harrastusympäristöihin. Lasten kasvuun olennaisesti kuuluva irtautuminen kodista kaveripiireihin on kouriintuntuvaa ja yön tunteina valvottavaa. Näin meillä, entäs teillä?
Joissain yläkouluissa on tehty jopa kyselyjä oppilaiden kotiintuloajoista. Tavoitteena on ollut saada keskustelua aikaiseksi ja käytäntöjä yhdenmukaistamalla luoda turvaa tuova viestisysteemi kotien välille. Miten kotiintuloajat määräytyvät? Tapauskohtaisesti.
”Mun vanhemmat soittaa ja käskee tulla kotiin.”
”Me on sovittu että jos oon arkisin kotona yheksältä, saan olla viikonloppusin pitempään…”
”Joo on ollu puhetta…”
”Meen kotiin sitten kun kaveritkin.”
”Mä enimmäkseen niinku dataan himassa että emmä oikein tarvii kotiintuloaikoja.”Varma tie nuoren sydämeen
Villi valikoima kattaa kaikkea mahdollista käskyttämisestä pitkälle vietyihin neuvottelutaktiikoihin. Kellonajat rajoittuvat yleensä arkisin iltayhdeksään ja viikonloppuisin pari tuntia myöhäisemmäksi. Tyttöjen kanssa neuvotellaan enemmän ja pojille annetaan määräyksiä. Pääkaupunkiseudulla on jopa pohdittu alle 15-vuotiaiden kotiintuloaikojen säätämistä lailla.
Huh-huh, kukahan sitä pystyisi valvomaan? Nuoret kun tuppaavat tuossa iässä olemaan kekseliäitä. Viime kädessä kyse on molemminpuolisesta luottamuksesta. Hyvä konsti on tehdä kotiintulo houkuttelevaksi. Kannattaa kokeilla esimerkiksi seuraavaa tekstaria: ”Kotona on tuoretta pullaa.” Toimii ainakin umpinälkäisten teinipoikien kohdalla.
Paula Salmela on espoolainen toimittaja sekä lasten ja nuorten parissa toimija. Samassa huushollissa asuu kaksi hyvin ajan ilmiöissä kiinni pitävää teiniä ja rasavilli koiraneiti.
Mies ennen esikoista, isä sen jälkeen
Kommentoi 2 Lue kommentitRäkänokastakin tulee mies - vaan ei. Mieheksi kasvu on psykofyysinen prosessi, jossa fyysisen kehittymisen lisäksi tarvitaan vahvaa psyykkistä kehittymistä. Ympäröivä kulttuuri, yhteiskunta ja erilaiset yhteisöt vaikuttavat myös vahvasti siihen, millaiseksi mieheksi poika kasvaa.
Ulospäin näkyvin merkki on tietysti pojan fyysisten ominaisuuksien muuttuminen. Murrosikäisellä ääni temppuilee, lihasmassa lisääntyy ja partakin alkaa hiljalleen kasvamaan. Tämä on vasta mieheyden alkusoittoa. Poika tulee tietoisemmaksi kehostaan ja kehonkuvanmuutoksistaan, jotka voivat aiheuttaa jännitystä ja häpeääkin.
Myös sosiaaliset odotukset muuttuvat. Perinteisesti suomalaisessa yhteiskunnassa rippikoulun ja armeijan käynyt poika on saavuttanut sosiaalisen mieheyden ja häneltä on voitu vaatia aikuisempaa käytöstä ja vastuunottoa kuin nuoremmilta pojilta. Nykyisin nämä mieheyden kannalta tärkeät siirtymäriitit ovat haurastuneet. Mitään tarkkaa aikarajaa miehuuden saavuttamiselle ei siis voida asettaa. Kyse on ennemminkin oman identiteetin löytämisestä ja toisaalta kasvusta ”kulttuuriseksi mieheksi”, joka on omaksunut omat elämän arvot, sukupuoliroolit ja käsitykset ”hyväksyttävästä” miehuudesta.
Esiintyvistä lajityypeistä
Ikäinstituutin toimialapäällikkö Arto Tiihonen (FT) jakaa tutkimuksissaan miehisyyden neljään eri tyyppiin:
Perinteinen mieheys pohjautuu biologisiin perusteluihin ja vanhaan työnjakoon perustuviin tapoihin. Näitä miehiä on nykyisin paljon isoisinä, ja he ovat usein sodankäyneitä miehiä. On oleellista huomata, että miehen tullessa isäksi tulee samalla hetkellä joku aina isoisäksi ja kaikki isät kantavat sukunsa miesperimää mukanaan.
Hegemoninen mieheys taas perustuu vallalle ja menestykselle. Pohjana ovat usein elokuvien sankaritarinat ja julkisuuden henkilöt. Hämmentävän moni nuori mies ostaa nykyisin hegemonisen miehen mallin ainoaksi oikeaksi miehen mallikseen joko tietoisesti tai tiedostamatta.
Marginaalinen mieheys perustuu voimakkaasti tietyn alakulttuurin omaksuneisiin miehiin. Miehen elämänarvot ja identiteetti värittyvät tyypillisesti voimakkaasti omaksutusta alakulttuurista käsin. Esimerkkinä voivat toimia erilaiset poliittiset ja uskonnolliset yhteisöt.
Ambivalentti mieheys yhdistää monia nykyajan miehiä. Mieskäsitys pohjaa sukupuolten tasa-arvoon uskomiseen. Tunnusomaista näille miehille on jatkuva tasapainottelu kaverien, perhe-elämän ja työn välillä. Koska aikaa ei kaikelle riitä tarpeeksi, on tehtävä vaikeita valintoja tai toivottava, että vuorokauteen saadaan mahdutetuksi 25. tunti tulevaisuudessa. Jälkimodernin yhteiskuntamme arki lienee ajanut useimmat miehet ja isät tähän viiteryhmään.Ja kaikista tulee hyviä isiä!
Hyvinkin erilaisia miehiä yhdistää voimakkaasti isyys ja erityisesti ensimmäisen lapsen saaminen. Tällöin omat itsekkäät tarpeet ja halut heitetään (ainakin hetkeksi) nurkkaan ja keskitytään lapseen ja lapsen äitiin. Jokaisen isä haluaa omalla tavallaan olla tärkeä osa perhettä. Miesten valmistautuminen isyyteen tapahtuu tekemisen kautta. Isäryhmissä miehet kertovat vanhan auton vaihtamisesta turvallisempaan, uusien talvirenkaiden ja turvaistuinten ostosta, talon remontoinnista tai jopa uuden talon hankkimisesta. Monta perheriitaa olisi vältettävissä, jos naiset ymmärtäisivät tämän faktan; mies valmistautuu isyyteen tekemisen kautta. Mies haluaa perheelleen mahdollisimman hyvän ja turvallisen ympäristön, ja se on miesten mielestä heidän tehtävänsä.
Petre Pomell on helsinkiläinen psykiatrinen sairaanhoitaja, miestyöntekijä ja isä-valmentaja. Perheeseen kuuluu vaimon lisäksi 3,5 kk tyttövauva sekä eloisa ja vilkas juhannuksena 4 vuotta täyttävä poika.
Lisää miesasiaa:
Minä olen sijaislapsi
Kommentoi 1 Lue kommentitPerhettämme hallitsi alkoholi ja väkivalta. Se päivä kun meidät otettiin huostaan, varmasti pelasti minut. Minä olin tuolloin 6-vuotias pikkutyttö. Vaikka se on lapselle kamala asia, luulen sen kuitenkin olleen oikea ratkaisu meidän kohdalla. Unettomat yöt ja jatkuva pelko tekee pienen ihmisen mielelle hirvittäviä asioita. Mikä tahansa oli parempaa kuin sen kaiken keskellä eläminen, hirvittävästä äiti-ikävästä huolimatta.
Nyt jälkikäteen olen katkera siitä kuinka huonosti asiat siihen aikaan hoidettiin. En muista saaneeni mitään psyykkistä apua, käynyt lastenpsykologin juttusilla tms. Muistan vain sen, kun kaikki aina sanoi että minä olen niin kamalan reipas ja helppo. Ehkä siksi en sitä apua saanutkaan.
Uusi perhe ei poistanut koti-ikävää
Olen aina ollut kiltti lapsi. Halusin että minusta pidettäisiin ja olin mahdollisimman vähän vaivaksi. Suorittamalla sain hyväksyntää. Vaikka minusta varmasti tykättiin, tunsin kuitenkin että olen ulkopuolinen sijaisperheessäni. Sain kuulla että sijaiskoti ole oikeasti minun koti tai jos en käyttäydy kunnolla, minun täytyy muuttaa lastenkotiin tai johonkin toiseen perheeseen. Tuli olla kiitollinen hyvästä hoidosta, eikä saanut valittaa. Perheen lapset joutuivat jakamaan vanhempansa meidän sijaislasten kanssa ja minun tuli ymmärtää, ettei se ole helppoa heille.
Välitän toki sijaisperheestäni, mutta en vaan voi millään sanoa että minulla olisi ollut hyvä ja onnellinen lapsuus. Omia vanhempia ei kukaan toinen voi korvata, vaikka olisi kuinka hyvä perhe. Vaikka oma äiti oli alkoholisti, en olisi halunnut kuulla sitä sanottavan ääneen. Halusin ajatella omasta äidistäni vain hyvää ja halusi uskoa, että jokin päivä äiti tulee hakemaan meidät taas luokseen asumaan. Vaan ei tullut.
Täytyi aina pärjätä ja olla reipas. Sain vahingossa kuulla puhuttavan, ettei minusta kuitenkaan tule mitään, olinhan sijaislapsi. Ajattelin että näyttäisin kaikille että pärjään. Niille varsinkin jotka olivat menettäneet toivonsa minun vuokseni, olihan minulla niin kamalan huono alku elämälle. Äitikin oli mikä oli. Minua suututti valtavasti.
Sisulla pärjäten
Kaikenlainen suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu on seurannut minua tähän päivään asti. Toisaalta hyvä asia, sillä se juuri on kantanut minua eteenpäin elämässä. Minun onnekseni olen sisukas ja päättäväinen. Haluan ajatella että sen ansiosta minä olen nyt tässä ja minulla on elämä jota silloin niin kaipasin, sijaisvanhempien osuutta kuitenkaan väheksymättä.
Lapsuuden traumat, jatkuva suorittaminen ja paine on yksi syy miksi sairastuin vakavaan masennukseen. Halusin tietenkin perheen, sillä niin kuului olla. Halusin kovasti täydellistä elämää. Lapsuusmuistot palasivat kuitenkin mieleeni kun sain ensimmäisen lapseni. Halusin samalla olla täydellinen äiti, täydellinen avovaimo ja pärjätä hyvin. Aloinkin pelätä, etten olisi tarpeeksi hyvä äiti ja lapsi otettaisiin minulta pois. Taisin olla masentunut jo raskausaikana. Otti niin koville kun minulla ei ollut läsnä sitä äitiä, joka ostaa innoissaan potkuhousuja vauvalle tai kutoisi sukkia. Tätä samaa asiaa olen itkenyt jokaisen raskauteni aikana ja se on vieläkin vaikea asia.
Yli vuoden terapian ja masennuslääkkeiden jälkeen tunnen selvinneeni elämässä eteenpäin. Olen ehjä, vaikkakin ajoittain olen tuntenut oloni huteraksi. Minulla on ihana perhe ja rakastavia ihmisiä ympärilläni. Olen mielestäni hyvä äiti. Pientä harjoitusta vaatii vielä oppia ajatus, ettei minun tarvitse aina pärjätä. Voisin myös opetella pyytämään apua kun sitä tarvitsen.
Halu olla hyvä ja auttaa
En tiedä olisinko näin vahva ihminen ilman näitä kokemuksia. Halu osoittaa kaikille, että sijaislapsestakin voi tulla ihan hyvä, on antanut minulle voimia. Minusta on onnistumisien myötä tullut itsevarmempi, olen oppinut luottamaan itseeni ja oppinut myös selviämään epäonnistumisista.
Paljon puhutaan siitä että sijaisperheistä on kova pula. Tuntisin itseni todella hölmöksi, jos en edes haluaisi ajatella asiaa. Paljon ajatuksia pyörii mielessä. Sopisinko minä sijaisvanhemmaksi? Kestänkö nähdä pienen lapsen surua ja ikävää masentumatta itse? Olen miettinyt tätä asiaa kauan ja useiden keskustelujen jälkeen olemme päättäneet hakeutua Pride-koulutukseen.
Tunnen että minulla on kuitenkin jotain sellaista annettavaa mitä ei kaikilla sijaisvanhemmilla ole. Olen kokenut sen saman. Minä olin sijaislapsi ja minusta tuli silti ihan hyvä aikuinen.
Sanna-Kaisa Suursalmi on 32-vuotias muotoilija. Perheeseeni kuuluu kolme lasta ja aviomies, sekä lauma eläimiä. Tulevaisuuden haaveena on toteuttaa lisää unelmia ja nauttia tästä elämästä.
Lisätietoja aiheesta:
Miten tästä kaaoksesta selviää?
Kommentoi 5 Lue kommentitEsikoisen tullessa elämäämme kykenin jotenkuten ylläpitämään siivoushulluuttani ja pitämään kotimme kunnossa. Nyt, kun perheessä on kaksi lasta ja koira, kotimme on sottapyttyjen valtaama aivan turhan usein. Tietenkään sotkuisuudesta ei tarvitsisi välittää. Mutta entä jos sille ei voi mitään ja se ärsyttää?
Suosikkisotkutilanteeni on ruokailu: uhmaikäinen saattaakin kaataa maitolasillisen ruokalappuun, ja taapero taas tykkää heittää makupaloja lattialle ja levittää ruokaa hiuksiin. Hyvä ruoka ja yhdessäolohetki onkin värikäs tilanne, joka saattaa keittiön uuteen uskoon ja vaatii hermoja. Ei kun luuttuamaan!
Kolmen vuoden kotiäitiyden jälkeen siivouksesta oli tullut pakkopullaa huonoilla mausteilla.
Äiti tarvitsee nyt apua
Moni ystävä oli kehunut helpottaneensa arkeaan ulkoistetulla siivouksella. Viisaampien kehoituksesta tilasin viikkosiivouksen kotiin. Nopean tarjouspyyntikierroksen jälkeen päädyin yksityiseen palveluntarjoajaan.
Yleisesti siivouspalvelusta veloitetaan 21-36 euroa tunnilta (sis. alv 22%). Hinta riippuu tekijästä ja yrityksestä sekä työn määrästä - eli onko kyseessä viikko- vai suursiivous ja onko ikkunanpesua tai muuta lisänä. Siivoustyö on kotitalousvähennykseen oikeuttavaa palvelua, joten karkeasti ottaen sen hinnasta saa 60% takaisin verotuksessa.
Viime perjantaina kaksi reipasta naista imuroi pölyiset nurkkamme ja pesi kuraiset lattiamme sekä kylpyhuoneen tunnissa. Lopputulos oli perussiisti, raikkaan tuoksuinen ja puhdas. Parasta oli kotiintulo: ei tavinnutkaan heti aloittaa siivousurakkaa. Pystyin rentoutumaan, hoitamaan lapsia ja leikkimään heidän kanssaan - eli antamaan työviikon jälkeiset energiajämäni tärkeämpään. En myöskään ollut kireä siksi, että pitäisi siivota.
Tällä viikolla oli tiedossa "suursiivous" ja ikkunanpesu, voi ihanuus! Koti oli kyllä hienossa kunnossa.
Vaikka olinkin tyytyväinen lopputulokseen, luulen, että tämä jää kohdallani kokeiluksi. Minusta oma koti on mukava siivota itse. Odotan päivää, jolloin taas jaksan ja nautin siivoamisesta hyötyliikuntana. Siihen asti turvaudun kuitenkin apuvoimiin ja nautin vähemmästä kotitöiden määrästä.
Lisätietoja:
Musiikkia lasten korville
Kommentoi 1 Lue kommentitAika harvassa ovat kulttuurit, joissa musiikilla ei olisi ollut jonkinlaista roolia ihmisten arjessa ja juhlassa. Myös lapset ovat kautta aikain tottuneet kuulemaan ympäristössään erilaisia rytmien, melodioiden ja harmonioiden muodostamia musiikillisia elementtejä kohtuun kuullusta sydämen jytkytyksestä alkaen.
Nykylapsen on miltei mahdotonta olla kuulematta musiikkia enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Vaikka hänelle ei kotona lauleta tai aktiivisesti soiteta jotain vauvoille suositeltavaa musiikkituotetta, niin useissa kodeissa kuitenkin kuunnellaan levyjä tai radiota enemmän tai vähemmän tietoisesti - ja televisiossakin pauhaa alvariinsa jonkinlainen poppi.
Myös julkisen asiointimme ykkösnäyttämöt eli kaupat ja kauppakeskukset on täytetty muun hälyn sekaan sopivalla taustamusiikilla.
Musiikkivalinnoilla on merkitystäKun lapsi kasvaa, hänestä tulee entistä aktiivisempi kuluttaja myös musiikin saralla. Lapsi osaa päiväkodin musahetkillä vaatia tuttuja suosikkeja, myös kavereiden myötä uusimmat lasten hitit tulevat tutuiksi.
Lapsen musiikkimakuun ja sen kehitykseen vaikuttavat kuitenkin eniten vanhempien valinnat: millaista musiikkia aikuiset kuuntelevat kotona, mitä levyjä lapselle hankitaan ja millaisiin musiikkitapahtumiin häntä kuskataan. Tämän tietävät myös markkinamiehet. Lasten musiikkia on viime aikoina alettukin markkinoida enenevässä määrin aikuisten mieltymyksiin vedoten.
Millaista musiikkia lasten pitäisi kuunnella?
Koska musiikki vaikuttaa suoraan aivojen mielihyväkeskukseen ja aktivoi muutenkin aivoja, niin kaipa suoraviivaisesti voisi ajatella lapsille soveltuvan musiikin olevan sellaista, josta lapsi pitää. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa kriteeri. Aika iso lapsille suunnatusta musiikista perustuu halpahintaiselle kosiskelulle, jossa yksinkertaiset rytmit ja melodiat ja hassunhauskoille hupsutuksille perustuvat sanoitukset saavat lapset viihtymään. Mitään kovin syvällisiä musiikillisia tai sanoituksellisia elementtejä ei tässä musiikinlajissa kuitenkaan ole.
.jpg)
Musiikki avaa lapsen päässä kanavan, joka tarjoaa valtavan mahdollisuuden monenlaiselle oppimiselle ja oivaltamiselle. Siksi on rankkaa aliarvioimista kuunteluttaa lapsella pelkästään kovin yksipuolista tai yksinkertaista musiikkia. Huonosti tehty rokki on edelleen huonosti tehtyä rokkia, vaikka sanat olisivat kuinka hassut - tai vaikka musiikkia esittäisivät smurffit, rotat tai muut vastaavat hittituotteet.On sääli, että suomalainen musiikki-ilmasto on niin angloamerikkalaisen tradition läpitunkema, että suurin osa suomalaislapsista totutetaan kumpuavaan tasajakoiseen jumputukseen ja yksinkertaisille kolmisoinnuille rakentuville harmonioille jo aivan pienestä pitäen.
Ilahduttavalla tavalla lasten musiikkikenttää sulostuttamaan on viime vuosina kuitenkin ilmaantunut myös tekijöitä, jotka ammentavat etnosta, jazzista ja muista enemmän marginaalissa olevista genreistä. Klassisen musiikin tekijät intoutuvat aika ajoin tekemään musiikkia myös lapsille, ja sitäkin on syytä tervehtiä ilolla.
Niin ikään omaan suomalaiseen perinteeseemme perustuvaa lastenmusiikkia tehdään nykyään ilahduttavan paljon.
Onhan nimittäin niin, että lastenmusiikin tehtävä ei ole vain viihdyttää lasta. Musiikilla pitää olla jossain määrin myös pedagogisia tehtäviä. Aiemmin kuulemattomat melodiat ja rytmit pakottavat aivot pinnistelemään, ja monipuolinen tarjonta laajentaa musiikillista maailmaa uusille alueille.
Sitä paitsi musiikki ei ole koskaan vain musiikkia. Se kantaa muassaan aina laajempaa historiaa ja tuo viestin siitä kulttuurista ja maailmasta, josta se on lähtöisin.
Mikko Mäkelä on lastentarhanopettaja, musiikin harrastaja ja kaupunginvaltuutettu Vantaalta. Perheeseen kuuluvat perulaissyntyinen vaimo, 5-vuotias tyttö sekä pieni poika.
Mikon musiikkisuosituksia lapsille:
Nyrjähtäneitä perhepotretteja
Kommentoi 7 Lue kommentitNyrjähtäneitä perhepotretteja - taitelijan kertomaa
Sonja Suominen on helsinkiläinen valokuvataiteilija ja kuvataiteen maisteri. Hän on viimeiset vuodet työskennellyt äitiyteen liittyvien aihepiirien parissa; esimerkiksi Siirtymiä näyttelyn aiheena oli oma tytär, jota Sonja kuvasi kännykkäkameralla.
Perhepotretit ovat esillä Kuvataideakatemiassa syyskuussa 2009.
Taitelijan kertomaa:
Teossarjaan on koottu elementtejä, jotka ovat tahattomia, niiden tapahtumista ei voi itse fyysisesti estää. Toisaalta kaikkiin näihin elementteihin liittyy myös tunteita ja merkityksiä, jotka ovat jokaiselle yksilölle hyvin yksityisiä ja ainutlaatuisia. Toisille kuukautisveren tulo on helpotus, toisille taas suuri pettymys. Äidinmaidon ruiskahdus paidan läpi voi ensi kertaa nähtynä ja koettuna olla surrealistinen kokemus. Kuitenkin 'vuodot' liittyvät nuoremman silmin vanhuuteen ja sairauteen, itseään kunnioittava terve nuori aikuinen ei 'vuoda'.
- Itselleni ei nuorempana kuukautisten, rintojen tai erektioiden maailma koskaan konkretisoitunut lapsen saamiseen ennen kuin sen aika tuli, kertoo valokuvataiteilija Sonja Suominen.
Pariutumiseen ja vanhemmuuteen kuuluu usein myös oman itsen 'katoaminen' ja identiteetin heikkeneminen vauva- ja taaperovuosiksi, joillekin jopa siihen asti että lapset muuttavat pois kotoa. Siksi jokaisen aikuisen muotokuva on kuvattu erikseen. Tarkoituksena on painottaa yksilöllisyyttä, poseeraukset ovat omia eivätkä tukeudu partneriin. Kuvien 'omituisuus' liittyy myös optiikkaan ja perspektiivin 'kahdentumiseen'.
- Vieraantuminen ja itsen katoaminen vaivaavat jokaista äitiä ja isää jossain vaiheessa uutta elämää ja rooliutumista. Tässä sarjassa olenkin halunnut keskittyä juuri näihin kiellettyihin tunteisiin. Eivät ne toki ole ainoita lasten tuloon liittyviä tunteita, mutta minulle ensimmäisen lapsen syntymä aiheutti aikamoisen pöllämystymisen. Oman äitiyden hyväksyminen ja 'syntyminen' äidiksi kesti näin jälkikäteen ajateltuna yli kaksi vuotta!
Klikkaa itsesi valokuvanäyttelyyn:
Katso kuvat
kirjoittajasta
Kotona sekä joskus ihan pihalla olevien vanhempien tuntoja siitä maailmasta, jossa lasten kanssa elämme.
kommentoiduimmat