Jaksaako Soundgarden? Jaksaako artisti? Mitä h****tiä!, kysyy Pekka Laine.
Olen monen keski-ikäisen tuttavani tavoin ollut aika tohkeissani irlantilaisen The Strypes-yhtyeen debyyttialbumista Snapshot. Olemme säpisseet aiheesta somen ja kaupungin turuilla, ja meitä kaikkia tuntuu herkistävän sama asia. On mahtavaa kuulla nuorten ihmisten soittamana räväkkää perusasiaa eli rhythm and blues -pohjaista rock’n’rollia. Strypes-ukkelit ovat osapuilleen ikähaarukassa 16–18. Minun musahönöilyurani aikana tällaista musiikkia ovat esittäneet lähinnä näiden kavereiden isät ja isoisät. Nyt kuuluisi sanoa: ”Mutta eihän iällä ole merkitystä.” Kuuntelen näiden nulikoiden melskausta ja rohkenen olla eri mieltä. Iällä ON merkitystä. Teinienergian ja lähes kuoliaaksi jäystettyjen kliseiden yhteen törmäyksestä syntyy yllättäen kipinöitä ja jopa tuoreita merkityksiä. Tai jos ei nyt suorastaan täysin tuoreita, ainakin siltä vaikuttavia. Strypes herättää musiikkinsa henkiin. Yhtye antaa hölmöllä itseluottamuksella ja vailla parempaa tietoa uhitellen muistutuksen siitä, miksi valkoisen pojan blues oli joskus maailman nuorison mielestä seksikkäintä musiikkia. Vain nuori pystyy tähän.
Rock – sekä sen esittäjät että sitä kuunteleva yleisö – on ikääntynyt. En ole tutkinut tilastoja, mutta tältä tuntuu. Rockista käytävään keskusteluun on hiipinyt kaikkialle ikämiesluokan retoriikkaa. Pitkän linjan artistien keikkoja esimerkiksi puidaan tavalla, joka muistuttaa seniorikansalaisten terveyspainotteisia juttutuokioita. ”Tapasin Pentin eilen. Kyllä se on hyvässä kunnossa. Täyttää 79 vuotta ja vielä jaksaa käydä marjassa.” Siirrä sama moodi rockaiheiseen dialogiin ja kuulostaa oudon tutulta.
A: ”Rollarit oli rautaa eilen. Jumalauta se Jagger jaksaa. Juoksee suurimman osan keikasta. Ja hemmetti se Keith!! Sekin jaksaa ja niillä elämäntavoilla. On meinaan vetänyt muutakin kuin rapalaa ja se näkyy. Mutta silti jaksaa.”
B: ”Joo, mutta kelaa Brucea. En katsonut kellosta, mutta kyllä se yli kolme tuntia jaksoi vetää. Ja ihan täysillä! Ihme ukko. Niilo ja Crazy Horse jaksoi hienosti.”
A: ”No, entäs Ozzy! Sekin melkein jaksoi vetää.”
Maailman keikkalavoilla pörrää tälläkin hetkellä tuhansia artisteja ja yhtyeitä, joiden yleisö jännittää, kuinka hyvin illan esiintyjä jaksaa esiintyä. Päättymätön come back -kierre ruokkii keskeisellä tavalla tätä puoligeriatrista tunnelmaa. Jännitysmomentti koskettaa yhä tuoreempia rockilmiöitä. Nyt jännätään jo ihan täyttä päätä rystyset valkoisina 1990-luvun vaihtoehto- ja grungeyhtyeiden suorituskykyä. Jaksaako Soundgarden? Jaksaako artisti? Mitä h****tiä! Jos kuuntelet huippuaikojen Little Richardia, Stoogesia, Michael Jacksonia tai Slayeriä, ei tule mieleenkään pohtia artistin jaksamista. Totta hemmetissä jaksaa. All Night Long.
Mikäli ikääntyvä musiikin ystävä haluaa välttää nostalgiakooman ja saattohoitofiiliksen totaalisen diktatuurin aivoissaan, yksi keino toimii. Kuuntele nuorten ihmisten nuorille tekemää musiikkia. Pelottavaa, tiedän. Riski on olemassa. Se voi kuulostaa joko liian piinalliselta tai liian moneen kertaan kuullulta. Rockrajoitteisen voi olla vaikea hyväksyä sitä, että räjähtävin energia löytyykin höpötys- ja jumputusmusiikin puolelta. Itse kykenen sulattamaan nykytodellisuutta kohtuuannoksissa. Ikä on muutakin kuin numero. Olen kuitenkin tulossa vanhaksi ja siksi minulla on aina vähän ikävä rock’n’rollia, kunnon musaa. Nyt ikävään tepsi The Strypes. Tervehdin heitä ilolla. Tervetuloa takaisin, nuori mies. Sinua on odotettu.
PEKKA LAINE
Pekka Laine on musiikkitoimittaja ja entinen levynkeräilijä, joka edelleen saa kicksejä kohtuuhintaisista vinyylilöydöistä. Pekka ei vieläkään osaa valita puoltaan Cheek-Arhinmäki-skandaalissa.
Näin on.