Luuletko olevasi raju, muusikko?

Käsitys musiikin vaarallisuudesta on yksi populaarikulttuurin suurista harhaluuloista, Mervi Vuorela kirjoittaa.

Oletko koskaan törmännyt levyarvosteluun, jossa yhtyeen musiikkia luonnehditaan vaaralliseksi? Tai lööppiin, jossa artistin konserttia kuvaillaan shokeeraavaksi? Vastaan puolestasi: olet. Olitko tuolloin peloissasi, shokissa tai muuten vain pois tolaltasi? Vastaan puolestasi: et ollut.

Käsitys musiikin vaarallisuudesta on yksi populaarikulttuurin suurista harhaluuloista. Samalla se on itseään ruokkiva henkireikä, jota vasten yhä useampi artisti käy hyperventiloimassa saadakseen lisähuomiota muutoin keskinkertaiselle materiaalilleen. Jos musiikki itsessään ei ole ”vaarallista” – jota se harvemmin on – sitä täytyy kompensoida päälleliimatuilla kohuelementeillä, kuten rienaamisella tai ruumiillisten ulokkeiden esittelyllä. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä saatiin MTV Video Music Awardsissa elokuussa, kun kahden pennin Madonnalta näyttänyt Miley Cyrus venkoili lavalla puolialastomana ja hiplasi itseään isolla vaahtomuovisormella. Rajua? Ehkä Tipper Goren mielestä.

Vaikka populaarimusiikin vaarallisuus tuntuu 2010-luvulla keinotekoisemmalta kuin koskaan, totuus on, ettei musiikkibisnes ole edes menneisyydessään ollut mitenkään erityisen shokeeraava temmellyskenttä. Jopa 60–80-luvuilla kohahduttanut sex'n'drugs'n'rock'n'roll -elämäntyyli alkaa nopeasti kuulostaa kesyltä, kun sitä vertaa viihdebisneksen muihin muotoihin, kuten pornoteollisuuteen, formuloihin, elokuviin tai jopa peleihin.

Omaa ulostettaan syönyt ja väkivallasta kiihottunut punkkarinisti GG Allin oli raju hahmo, mutta hän oli pikkutekijä verrattuna Hollywoodin varhaisiin pornotähtiin, joiden elämää varjostivat mafiakytkökset, vankilapaot, eläimiin sekaantumiset, AIDS, kastraatiot, raiskaukset ja murhat.

Lepakolta pään puraissut ja saatanan kanssa vehdannut Ozzy Osbourne oli aikalaiskontekstissaan raju hahmo, mutta hän oli pikkutekijä verrattuna James Huntin kaltaisiin 50–70-lukujen formulakuskeihin, jotka uhmasivat kuolemaa lähes 20 prosentin todennäköisyydellä.

4600 naista kellistänyt Gene Simmons ja heroiinilla itsensä tappanut Sid Vicious olivat rajuja hahmoja, mutta he olivat pikkutekijöitä verrattuna nykyiseen elokuva- ja peliteollisuuteen, jossa veri, sperma ja suolenpätkät lentelevät milloin massateurastuksen, milloin sadomasokismin seurauksena.

Vaarallisuuden häilyvästä luonteesta huolimatta moni artisti tekee yhä kaikkensa rikkoakseen tabuja ja ollakseen edeltäjiään uskaliaampia. Samalla he tuntuvat unohtaneen, että se mikä oli rajua 70-luvulla, ei kohahduta enää 40 vuotta myöhemmin. Rammstein voi tehdä aikuisviihdettä sisältävän musiikkivideon, Britney Spears voi esitellä haaroväliään, Katy Perry voi pussata tyttöä, Kanye West voi leikkiä jumalaa ja Lady Gaga voi pukeutua pekoniin tai miksei soijarouheeseenkin, mutta onko tämä oikeasti kreiseintä, mitä musiikkiteollisuudella on nykypäivänä tarjota? Enää ei keikkabussissa edes tykitetä heroiinia suoneen, vaan pelataan Xbox-konsolia, syödään päärynöitä ja päivitetään omaa blogia.

Kiintoisa käänteisilmiö musiikin alati vesittyvälle shokkiarvolle on, että nykyisin on helpompaa ruokkia kapinamielialaa olemalla konservatiivinen juntti kuin liberaali ekshibitionisti. Tämä näkyy esimerkiksi Cheekin kaltaisten artistien synnyttämässä (uus)moralistisessa närkästyksessä. Kun Paleface tekee Helsinki Shangri-La -tyyppisen yhteiskuntakriittisen kappaleen, harva tuohtuu. Kun Klamydia tekee Suomi on sun -tyyppisen isänmaallisen kappaleen, moni tuohtuu. Linnan juhliin osallistuminen ei kuitenkaan näyttäisi olevan isänmaallista, sillä kun Paleface asteli itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuonna 2010, juuri kukaan ei tuohtunut.

Hyvä esimerkki ”kohumusiikin” kameleonttimaisesta luonteesta saatiin tänä kesänä, kun Cheekin ja Jukka Pojan YleX:lle tekemä kesäkumibiisi Jossu ylitti valtakunnallisen paheksuntakynnyksen. Vaikka biisi oli häpeilemättömän seksistinen, siinä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi poikennut amerikkalaisen valtavirta-hiphopin stereotyyppisestä naiskuvasta. Silti Jossua kritisoivat eniten juuri ne ihmiset, joiden mielestä pedofiliasyytteitä kahmiva R. Kelly tai 99 Problemsin kaltaisia biisejä kynäilevä Jay-Z ovat kovia jätkiä. Tarkoittaako tämä sitä, että coolit jäbät saavat olla runkkuja ja vähemmän coolit eivät? Ainakin ihmissuhderintamalla tilanne näyttäisi jo pitkään olleen tämänkaltainen.

MERVI VUORELA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka saa tällä hetkellä enemmän vaarantuntua thai-nyrkkeilystä kuin suurimmasta osasta populaarimusiikkia.