Rock- ja pophistorian suuren tarinan kannalta on tavallaan onni, että The Beatles hajosi ajoissa, Jukka Haarma kirjoittaa.
Aina kun nykyisin luen ja kuulen sanat ”aivan turhan vähälle huomiolle jäänyt” tai ”aivan liian aliarvostettu” levy tai bändi, niin vastaukseni todennäköisesti on: ei ole. Tässä vaiheessa rockin ja popin historiaa lähes kaikki huomionarvoinen on kaivettu esiin, ja myös paljon sellaista, jota välttämättä ei olisi edes tarvinnut.
Toki tuo historia on täynnä vinoumia tai vääryydeltä tuntuvia yksityiskohtia, mutta suuressa mittakaavassa tuo historia on mainettaan paljon oikeudenmukaisempi.
Niin kuin tuo Beatles, kaikkien aikojen suosituin (yli 2 miljardia myytyä albumia vuoteen 2012 mennessä), ja samalla kaikkien aikojen paras, merkittävin, tärkein ym. ym. rock & pop -yhtye. (Populaarimusiikin varmin fakta, ei mielipide.)
Mutta onko yhtyeen historiassa sittenkin yksi, kyllä, aivan liian vähälle huomiolle jäänyt puoli eli Beatles live-bändinä?!
On yleisesti tunnettua, että yhtye lopetti live-esiintymisensä vuoden 1966 lopulla, koska a) yhtyeen musiikki kehittyi studiossa suuntaan, jota oli (silloisella tekniikalla) yhä vaikeampaa esittää konsertti-tilanteessa ja b) yhtye vietti aikaansa yhä enemmän levytys-studiolla ja turhautui keikkailuun, kun soittajat eivät kuulleet (silloisella tekniikalla) omaa soittoaan fanien huudoilta ja kirkumiselta.
Ymmärrettävää. Vuoteen 1966 mennessä The Beatles oli tehnyt valtaisan määrän keikkoja. Hampurissa ennen kuuluisuutta lähes 300 keikkaa, saman määrän suosionsa alussa Liverpoolin Cavern -klubilla. Ja kohti kuuluisuutta mentäessä pelkästään vuonna 1963 konserttipäiviä oli yli 200 ja keikkoja ainakin 400 (yleensä kaksi illassa).
Varmuudeksi vielä: v. 1961 he soittivat Hampurissa 98 iltana peräkkäin, keikkoja, jotka alkoivat kello 19 illalla ja jatkuivat yleensä aamun tunneille.
Beatles live-yhtyeenä vilahti mieleen kun luin uutisen, että marraskuussa julkaistaan Beatles-kokoelma: ”On Air –Live at the BBC Volume 2”. (Ensimmäinen osa julkaistiin v. 1994 ja julkaistaan nyt uudestaan samana päivänä 2. osan kanssa.)
Oli pakko myös tarttua pitkästä aikaa, siis ehkä kolmeenkymmeneen vuoteen, Beatles-vinyyliin ”The Beatles At The Hollywood Bowl”, joka on taltiointi yhtyeen vuoden 1964 ja ’65 keikoilta ko. paikassa ja joka julkaistiin v. 1977, monen vuoden harkinnan jälkeen. Muistikuvani oli oikea, kyseessä on huima live-levy, jota kirkuva yleisö ei suinkaan pilaa, vaan tekee levystä myös hienon äänidokumentin ilmiöstä nimeltä Beatlemania.
Kolme asiaa
Esiin nousee ainakin kolme asiaa. Ensinnäkin, yhtyeen soitto ja laulu on komeaa, levy-versioista nopeutettua ja balladeista karsittua silkkaa nuoruuden energiaa. Toiseksi, tämä kaikki välittyy kuulijalle, vaikka äänitysolosuhteet olivat alkeelliset ja tallentavia ääniraitoja peräti kolme. (Nyt on kuulkaa kyse tunteesta, ei hifistelystä!)
Ja kolmanneksi, historiallisena muistutuksena, levyn 13 raitaa muodostivat silloisen Beatles-konsertin koko repertuaarin. Itse asiassa yhtyeen konsertit olivat yleensä 11-12 kappaleen pituisia eli kestivät yleensä noin puoli tuntia. Levykannen mukaan vuoden ’64 konsertin liput maksoivat neljä dollaria ja vuoden ’65 viisi dollaria. Paikalla oli kummassakin loppuunmyydyssä konsertissa 17 800 nuorta kuulijaa.
Liikuttavan pieniä lukuja tämän päivän perspektiivistä. Kun Paul McCartney palasi Hollywood Bowliin v. 2010, kuulijamäärä oli toki sama, mutta konsertin kesto oli n. kolme tuntia sisältäen 38 biisiä, joista 22 Beatles-ohjelmistoa.
Kalleimmat liput maksoivat 375 dollaria.
Mutta takaisin 60-luvulle. Niin kuin Beatles-manageri Brian Epsteinin työtoveri on todennut: ”Sinun oli nähtävä The Beatles lavalla. Ei riittänyt, että kuulit heidän levyjään radiosta. Sinun oli nähtävä heidät. Siksi Brian Epsteinin kuningasidea oli saada heidät esiintymään Amerikan televisioon, Ed Sullivan Show:n. Ja siksi oli niin tärkeätä, että he olivat koko ajan kiertueella. Tuota kautta ihmiset saivat tutustua yhtyeen jäseniin persoonina”.
Rock- ja pophistorian suuren tarinan kannalta on tavallaan onni, että The Beatles hajosi ajoissa. Yhtye säilytti nuoruutensa, viattomuutensa, ainakin konserteissa. Sen jäsenet jäivät kiertue-elämästä eläkkeelle 25-vuotiaina.
The Beatles oli suuruuden aikojen konserteissaan aina nuori, energiaa pursuva popyhtye. Takanaan valtava määrä kokemusta.
Ylittämätön yhdistelmä.
Se oli. Sillä vaikka yhtyeen kaikki jäsenet vielä eläisivät, niin en minä ainakaan olisi erityisen innoissani vertailemassa kumman yhtyeen 70-vuotiaat jäsenet ovat pirteämmän näköisiä lavalla, Beatlesien vain Rolling Stonesien.
Mutta 60-luvun puolivälin molemmin puolin, The Beatles näytti loistavalta, soitti loistavasti ja otettiin loistavasti vastaan. He olivat tehneetkin tuohon mennessä jo yhden bändin elämäntyön. Tai jos sallitaan, satojen bändien elämäntyön.
Soittamalla. Soittamalla. Soittamalla. Keikkailemalla. Keikkailemalla. Keikkailemalla.
JUKKA HAARMA
Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.
Suosituin ei ole paras, ei todellakaan. Poikkeus vahvistaa säännön.
Olkoon, että on parempia tekijöitä kaikissa yksistyiskohdissa. Paitsi melodioissa.
Mutta kokonaisuus ratkaisee tässä tapauksessa.
Nämä olivat ovenavaajia kaikille perässätulleille.
Hyvä juttu. Kiitos, Jukka.
Odotan Live at the BBC -kakkosta.
Suosituin ei ole paras.