Olen nähnyt elävän musiikin tulevaisuuden ja sen nimi on Bruce Springsteen, Jukka Haarma kirjoittaa.
"Bruce Springsteen on maailman paras esiintyjä. Tämä ei ole mielipide, vaan kiistaton fakta. Ymmärrän hyvin, jos joku ei perusta hänen musiikistaan, mutta kellään ei voi olla mitään lisättävää siihen, miten Springsteen hoitaa hommansa ja ottaa yleisönsä. Täysin ylivoimaista, vuodesta toiseen. Kunnioitan valtavasti sitä työmoraalia, jolla jokaisesta keikasta tehdään erityinen...Olen poistunut jokaiselta keikalta taas hiukan parempana artistina.”
Noin kirjoitti Anssi Kela Facebook -sivuillaan toukokuun alussa Springsteenin ensimmäisen Turun keikan jälkeen. En voisi olla enempää samaa mieltä. Koin Turussa Brucen jälkimmäisen keikan, johon Anssin sanat sopivat ehkä vielä paremmin. Springsteen oli päättänyt, ja tämä tunne oli meissä vahva, että tämä keikka ei sitten lopu ennen kuin jokainen siellä olija, tosifanista vain kavereidensa yllytyksestä paikalle tulleisiin, on tyytyväinen ja poistuu paikalta ainakin hiukan elävämpänä ihmisenä.
Elävä musiikki on muuttunut radikaalisti tämän vuosituhannen aikana. Elävän musiikin tapahtumien määrä ja taloudellinen merkitys on radikaalisti lisääntynyt. Keikat eivät enää ole vain levypromootion jatketta, vaan itsenäisiä tilaisuuksia, joiden pitäisi tarjota niitä kuuluisia, ainutkertaisia elämyksiä.
Mutta onko aina näin? Kysyn tätä, en todellakaan live-musiikin koukerot tuntevana sisäpiiriläisenä tai asiantuntijana, vaan kuluttajana. (En tavallisena, koska heitä ei ole.). Tarjoavatko Suomea kiertävät artistit liian monta rutiinikeikkaa? Elääkö kansainvälisen tason elävä musiikki, ainakin osin, vielä edellisessä maailmassa, jossa keikat olivat yleensä vain osa pakollista levypromootiota ja jossa samat biisit ja samat iänikuiset haastattelukysymykset ja vastaukset ruokkivat toinen toistaan?
Englantilainen musiikkimedia-alan vaikuttaja ja lähes 50-vuotta keikoilla käynyt David Hepworth ravisteli alkuvuodesta Seinäjoen MARS -tapahtumassa elävän musiikin (kansainvälistä) tilaa mm. väittämällä, että huomattava osa artisteista ei yksinkertaisesti tee riittävästi töitä tullakseen paremmiksi live-esiintyjiksi. Levyjä kyllä hiotaan, mutta keikat vedetään liian usein rutiinilla.
Hepworthin mukaan sekä artistit että elävän musiikin teollisuus elää liiaksi edellisellä, äänilevyn aikakaudella. Jos maailmantähden (tai kenen tahansa) keikka on kolmena perättäisenä iltana samassa paikassa täsmälleen samanlainen, niin onko se muuta kuin mekaanisen musiikin kautta ajattelua?
Tarjoavatko maailman luokan tähdet rahoillemme todellista vastinetta? Onko areena- ja stadionkeikkojen logistinen ja tietotekninen sujuvuus se, joka määrittelee konserttien sisällön, keston, tilankäytön, mukavuuden? Uskotellaanko meille suomalaisten ruokakauppaketjujen tavoin, että tämä on ainoa, paras ja kuluttajille edullisin vaihtoehto?
Kuinka kauan me nautimme siitä yhteishengestä, että yritämme nähdä lavalle tai erottaa sadan metrin päässä olevia hahmoja toisistaan, 79 euron hintaan?
Olemmeko me kuluttajina jo sen luokan lampaita, että se ei ole enää kenenkään etu? Vaikka me hermostumme kauppakassan jonon aiheuttamasta pienestäkin viivästymisestä, keikoilla ja konserteissa olemme kiltisti valmiita odottamaan, koskahan lavalla alkaisi tapahtua, edes jotain? Jokainen pienikin liike lavalla, joka saa meidät olettamaan, että nyt tämä alkaa, saa meidät nöyränä taputtamaan käsiämme.
Vaikka oikeampi reaktio voisi olla vihellyskonsertti.
Rakas VR:kin tiedottaa myöhästymisistä paremmin. Ja pyytelee jopa anteeksi.
Ja onko se meidän kuluttajien vika, että artistit ovat väsyneitä liian tiiviin keikkarundin seurauksena?
Lastenvahti-rock?
David Hepworth kysyi Seinäjoen puheessaan myös, määrittelevätkö alle 30-vuotiaat edelleen keikkojen alkamisajankohdan, vaikka rock ei enää vuosikymmeniin ole ollut nuorisomusiikkia sen alkuperäisessä merkityksessä? Moni varmaan jatkaisi nuoruutensa keikoilla käyntiä jos ei tarvitsisi miettiä, mistä saa lastenvahdin myöhäisen illan tunneiksi tai koska me luvattiinkin päästää hänet kotiin? (live-ala on toki puhunut asiasta jo vuosia, mutta kuluttajana en odottaisi keikkojen alkamisaikojen aikaistamista/joustoa niin pitkään, että keikkojen enemmistön muodostavat opiskelijat ja eläkeläiset voivat taputtaa toisiansa olalle: onneksi saa aamulla nukkua.)
Kun puhutaan rockista ja elävästä musiikista, puhumme edelleen rockin 60-luvulla luodusta ideologiasta. Sen takia/ansiosta meillä on muusikoita, jotka kertovat tekevänsä keikkansa mieluiten fiilispohjalta (vaikka keikkasettilista on määritelty jo viikkoja aiemmin), jotka uskovat olevansa enemminkin taiteilijoita kuin yleisön viihdyttäjiä (so. uskovat säilyttävänsä uskottavuutensa ja vapautensa vain määrittelemällä itse, mitä konserteissa ja kenen ehdoilla siellä mitäkin esitetään) ja jotka esittävät mieluummin omia kuin muiden kappaleita (olivat nuo omat kuinka huonoja tahansa: ”eihän me nyt sentään mikään cover-bändi olla!”).
Iskelmä- ja viihdepuolella artistit kokevat yleensä olevansa yleisöänsä varten, he ovat mahdollisesta tähteydestään huolimatta, yleisönsä nöyriä palvelijoita. Se on kaunis suomalainen asenne, mutta siitä ei välttämättä ole pitkä matka yleisön armoilla oloon. (Jotkut tietävät tästä ääriesimerkin 60-luvun Pohjanmaalta: Täällä soitetaan sitten vain tangoa.)
Mutta mitä jos rockartistit suhtautuisivat vähän vakavammin yleisönsä viihdyttämiseen ja jos viihde- ja iskelmäartistit olisivat vähemmän nöyriä yleisönsä edessä?
Tai jos poptähdet eivät uskoisi aivan liikaa itseensä? Jos maailmantähti Rihannan keikat olivat viime kiertueella myöhässä järjestään puolitoista tuntia, niin mitä muuta se on kuin silkkaa yleisön halveksuntaa?
Työtä ja tarinoita
Anssi Kela jatkoi Facebook-päivitystään toukokuussa: ”Olimme vanhan kokoonpanon aikana hiukan laiskanpulskea ryhmä, juttuja treenattiin lähinnä ”katsotaan sitten keikalla” pohjalta. (Uusi kokoonpano) pakotti meidät takaisin lähtöruutuun, kaikista kuluneimmatkin rallit on täytynyt harjoitella uudestaan.”
Lienee oikein todeta, että juuri tuohon muutokseen Anssi Kela viittasi kirjoittaessaan, että on kokenut Springsteenin keikat opetuksena siitä, miten kehittää itseään ja bändiään, miten tulla ahkerammiksi ja paremmiksi elävän musiikin esittäjiksi. (Näin Kelan eilen keikalla Hangon Casinolla. Väkeä ei ollut tungokseen asti, mutta keikka tunnuttiin vedettävän kuin kyseessä olisi ollut loppuunmyyty Areena-keikka. Tuota kutsuisin työmoraaliksi ja ammattitaidoksi.)
Voi tuntua kohtuuttomalta puhua Springsteenistä elävän musiikin malliesimerkkinä, hänellä kun on 40-vuoden levytys- ja keikkaura takanaan. Mutta jos levypromo -kiertueiden aika on ohi, niin siinäkin tapauksessa Springsteen on edelläkävijä. Hän keikoistaan tuskin on monellekaan jäänyt tunne, että nyt ollaan promoamassa jotakin.
David Hepworth väitti myös, että musiikkiala on huonoin populaarikulttuurin alueista ymmärtämään sitä, mitä yleisö aidosti, ymmärrettävästi ja kunniallisesti haluaa: tarinoita.
Bruce Springsteenin suuruus live-esiintyjänä on tuossa: hän kertoo tarinoita, koskettavia, hauskoja, dramaattisia. Niiden kautta Springsteen rakentaa konserttiaan, tarinoita jatkuvasti muunnellen, niihin koko ajan jotain lisäten. Springsteen kertoo suhteestaan omaan musiikkiinsa, häntä inspiroivaan musiikkiin, omaan uraansa ja bändikavereihinsa toivoen samalla, että ne olisivat osa myös meidän tarinaamme. Eikä vain toivoen vaan tekemällä hartiavoimin työtä sen eteen. (Joka liian usein tulkitaan, taiteilijoiden ja kriitikoiden puolelta, yleisön kosiskeluksi).
Bruce Springsteen on yhtä aikaa taiteilija ja viihdyttäjä, yhtä aikaa omien biisiensä esittäjä ja maailman paras cover-bändin johtaja, yhtä aikaa oman teatterinsa töitä paiskiva roudari ja ohjaaja.
Omien kavereiden, omien joukkojen, omien tosifanien tavoittaminen ja mukaan saaminen ei yleensä ole ongelma, se on artisteille yleensä silkkaa mukavuusaluetta. Rockin kielellä sanottuna, siinä ei ole vaaran tuntua. Populaarimusiikin ja -kulttuurin hienoimpia tavoitteita pitäisi kuitenkin olla, ja tämän Springsteen on syvällisesti oivaltanut, tavoittaa laajoja yleisöjä, uusia erilaisia yleisöjä ja ihmisiä.
Rockmaailmassa tuota kutsutaan usein itsensä myymiseksi.
Minä kutsuisin sitä rohkeudeksi.
Ja ehkä kaikkein tärkeintä meidän, ja ehkä myös elävän musiikin bisneksen kannalta on, että Bruce Springsteen tekee sen, mitä monet artistit vain väittävät tekevänsä: hän tekee asiat fiilispohjalta, hetkeen luottaen. Meille jää aito tunne siitä, että artisti on, ei meitä varten, vaan meidän kanssamme, tuottamassa sekä itselleen että meille, ainutkertaisia…elämyksiä.
Josta päästäänkin jo tämän jutun otsikkoon.
JUKKA HAARMA
Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.
Kysymys kuuluu, että millä ilveellä Suomessa kiertävä bändi saa jokaisesta keikastaan "ainutkertaisen elämyksen"? Keikan saa jos artisti maksaa, ts. liksat ovat nimellisiä. Klubit ovat kolkkoja, mustiin verhottuja laatikoita, eikä näillä "kiertuebudjeteilla" rakenneta esitystekniikan osalta minkäännäköisiä spektaakkeleita. Ja välispiikeillä bändin ei kannata lähteä keulimaan, sooloartistilla tuo on helpompaa ja hyväksyttävämpää.
Riittääkö enää se, että yhtye on lavalla läsnä ja rentoutunut, ja esittää tuotantoaan niin hyvin kuin voi - kuitenkaan soittamatta biisinsä täsmälleen samalla tavalla kuin miten ne voi kuulla levyiltä?
Sen myönnän kuitenkin, että liian moni artisti, varsinkin bändi, suhtautuu keikkoihinsa ylimielisesti ja liian rutinoituneesti. Mutta niin siinä käy kun tympääntyy siihen että roudausaika on klo. 16.00, soundcheck klo. 18 ja veto vasta puolenyön aikoihin. Viisi tuntia odottelua saa kenet tahansa väsyneeksi, ja keikat vedetään alta pois jotta pääsisi pakettiautoon nukkumaan.
Kiitos Jukalle hyvästä kirjoituksesta, jonka ymmärsin tulleen sydämen pohjasta eikä ollut mikään mainoslause Brucen puolesta. Näin ja koin Anssi Kelan Hangon Casinon konsertin kaksi viikkoa sitten ja voin sanoa, että Anssi oli kova. Heitti itsensä peliin. Aloitti yksin parilla akustisella ja selvästikin yllättyi, kun hankolainen yleisö lähti toisena vedetyn Millan kertosäkeeseen mukaan ihan oma-aloitteisesti. Feedbäckistä saa lavalla energiaa. Kela veti koko keikan hienosti pää hiessä.
Artistin pitää olla aito ja pitää olla heittäytymistä. Jos keikka vedetään playbackinä, niin ei siinä paljon voi varioida. Konsertit, joissa on useita artisteja ja kukin vetää vain yhden tai kaksi kappaletta, niin ei siinä ehdi esittäjä pääsemään vauhtiin, saatika yleisö. Se on sellaista levyautomattimusiikkia. Yhtälailla voisi laittaa nauhan pyörimään ja viedä pahviartistinlavalle.
Jukka viittasi myös esitysaikoihin. Meidän suuri sodanjälkeinen sukupolvi on jo menossa nukkumaan, kun bändit alkavat soittamaan kapakoissa. Tanssilavoilla sentään aloitettiin jo iltakahdeksalta. Vaikea siinä on fanittaa. Tai sitten kohderyhmä on kasarina syntyneet.
Hieno puheenvuoro. Tänä vuonna Pomo tullut nähtyä Turussa, Tukholmassa ja Roomassa ja jokainen ilta täysin erilainen omassa ainutlaatuisuudessaan. Sama pätee aiempien vuosien keikkoihin. Jokaisen jälkeen euforinen ja epätodellinen fiilis, 3+ tuntia silkkaa nautintoa ja hurmosta; kylmiä väreitä, kyyneleitä, naurua, silmät kiinni mukana laulamista...Yliluonnollinen esiintyjä ja tarinankertoja ja tukena mahtava, karismaa tihkuva bändi.
Mahtava kirjoitus Jukka Haarmalta. Mutta täytyy siitä itse Brucen musasta myös digata, kun 10+ keikoilla mennään. Ja kaikki eivät tykkää. No enemmistöhän ei muutenkaan aina ole oikeassa, vaikka onkin enemmistö. Stadissa Neil Young voi seuraavaksi kokeilla yleisön ja seassa meikäläisen viihdyttämistä. Italiasta tuli tietoa, että Neil ja Crazy Horse on hyvässä vedossa.
En ole nähnyt Brucea , mutta muistan Rockradion ensimmäisen Spiikkauksen ; " Siitä vaan sano se ykskin": Käypi muuten sloganista vieläkin se mitä Jukka sanoit.
Konsertin oletetaan tarjoavan ainutkertaisia elämyksiä, mutta eikö tuokin ole osa rockin kliseitä, siis se, että juuri se konsertti, jossa olin, oli se ainutkertainen. Muistanpa muutaman vuosikymmenen takaa, miten ruotsalainen lehdistö hehkutti, että Prince olisi vetäissyt parhaan keikkansa ikinä - juuri Ruotsissa, missäpä muualla. Just joo.
Pitääkö konsertin olla ainutkertainen elämys? Eikö se ole sitä, että haluamme artistin elävän, kokevan ja tuntevan lavalla puolestamme ja että me olisimme läsnäolon kautta osa tuota ainutkertaista elämää. Tässä iässä, siis täällä viidenkympin tällä puolen, on jo melkein "kaiken nähnyt". Muistako kolmen vuosikymmenen takaa mitään niistä silloisista "ainutkertaisista" konserteita? En oikeastaan. Eivätkä ne tällä kokemuksella niin ainutkertaisia sittenkään olleet.
Minulle riittää, että konsertti on hyvä, homma toimii ja artisti osaa asiansa. Jätän ne ainutkertaisuudet muualla, tänne omaan elämääni.
Haarma markkinoi varmaan Pomoa ja Kelaa tai piilokehoittaa käymään keikoilla. Minusta kenenkään ei pitäisi kiertää hokemassa babea kotikulmiaan kauempana, koska kenelläkään ei voi olla hauskaa tai mitään muutakaan tilatulla kellonlyömällä tietyssä paikassa. Ei esiintyjällä eikä yleisön edustajallakaan.
Näinpä näin. Paul McCartney 71 v, Mick Jagger 70 v. Kumpikin on jonkin sortin elävä rocklegenda, mutta kertoo myös sen, kuin nuorta populaarikulttuuri itse asiassa on, kun sen historia mahtuu noiden kahden herran elämänuraan. Haarma osuu nappiin siinä, että vaikka herrat harmaantuvat, konsertit järjestetetään aivan kuin yleisö olisi alle kolmekymppistä ja että elettäisiin 1970-lukua, vaikka suurin osa yleisöstä taitaa olla viidenkympin tällä puolen.
Olemme siis eräänlaisessa rockmusiikin murroksessa, kun sen käyttäjäkunnan ensimmäinen sukupolvi alkaa olla kansaneläkeiässä. Miten tästä eteenpäin? Ehkä sen kliseiden kapinallisuuden voisi heittää jo romukoppaan. Ellei kapinallisuudella tarkoiteta sitä, että eläkeläiset alkavat tosissaan pistää vastaan valtaapitäville, jotka Suomenkin hallituksessa näyttävät olevan nelikymppisiä tai jopa nuorempia. Asiat siis heittävät kunnolla kuperkeikkaa.
Tämmöstä ON Rock`n`Roll ,KIITOS siitä Bruce!
Bruce on artisti joka kykenee keikan aikana luomaan hlökohtaisen kontaktin jokaiseen keikalla olijaan oli sitten kyse muutaman tuhannen tai kymmenien tuhansien kokoisesta yleisöstä. Se fiilis, mikä moisesta syntyy on käsittämättömän hieno. Ja siksi keikoille on päästävä kerta toisensa jälkeen. Kenenkään muun artistin kohdalla en ole kokenut mitään samaa.
Kannattaa todellakin lähteä Brucen matkaan, jos semmoisen tilaisuuden saa. Jokainen konsertti on oma matkansa...
kello jo löi viisi matkaan lähtekää
Kolmenkymmenen keikan kokemuksella Brucen huono päivä ei näy suurimmalle osalle yleisöstä millään tavalla. Useita(kymmeniä) keikkoja nähneet saattavat kyllä huomata, että improvisaatiota, toivebiisejä, hauskoja välispiikkejä jne. saattaa olla hiukan vähemmän. Ts. riskejä otetaan ehkä normaalia vähemmän. Mutta noita huonoja päiviäkin on erittäin vähän ja eivät nekään Brucen naamalta näy millään tavalla. Koskaan ei ole sellaista fiilistä, että "vedetään nyt vaan tämä setti ja lähdetään menemään".
Hieno kirjoitus Jukka! Anssi on kehittynyt huimasti live-esiintyjänä ja kyllä muutkin kuin Anssi saisi ottaa oppia miten Bruce hoitaa hommansa stagella.
....Toiset vain viihtyvät lavalla, Bruce Springsteen on yksi ja meillä Jari Sillanpää toinen....Ei hän lähde töihin, vaan pitämään hauskaa...Jos tekee fiilispohjalta, miten huono päivä näkyy Bruce Springsteenillä lavalla?...Näissä ajatuksissa...