Populaarimusiikissa luovuus ja omaperäisyys usein käytännössä tarkoittaa lainatavaran esittämistä omana siten, että niin taiteilija kuin yleisö ovat vakuuttuneita lainaajan nerokkuudesta ja uskottavuudesta, Pekka Laine kirjoittaa.
Noin viikko sitten törmäsin pitkään aikaan parhaaseen populaarimusiikkia käsittelevään tekstiin. Kaikki tapahtui vahingossa, kuten niin usein verkkomaailmassa. En etsinyt mitään, kunhan hortoilin. Silmiin linkatun kirjoituksen aihekin näytti aluksi olevan aivan muu kuin musiikki. Elokuvaohjaaja Jim Jarmusch jakoi MovieMaker-sivustolla ajatuksiaan elokuvasta otsikolla ”Viisi kultaista sääntöä (tai epäsääntöä) elokuvan tekemisestä”. Napakka ja hauska puheenvuoro sopisi sellaisenaan kuvaamaan mitä tahansa niin sanottua ”luovaa alaa”. Erityisen hyvin Jarmuschin teesit tuntuivat osuvat yksiin musiikin tekemisen problematiikan kanssa. Ohjaajan viimeinen kiteytys iskee kipeän mehukkaasti taidemytologian ytimeen: ”nothing is original”. Mikään ei ole alkuperäistä, aitoa tai puhtaasti jonkun omaa. Kaikki lainaavat ja varastavat jostakin. Se ei ole ongelma tai rikos, vaan kaiken luomisen lähtökohta. Luovan työn keskeiseen myyttiin ja tabuun pureutuvan purkauksen Jarmusch päättää - kuinka ollakaan - sitaattiin. Jean-Luc Godard on sanonut, että se ei ole olennaista, keneltä varastat, vaan se, mitä teet varastamallasi.
Popmusiikin keskeinen haaste on juuri tässä. Kaikki lainaavat sanoja, säveliä, tekniikoita, työmenetelmiä, ideoita, filosofioita ja selityksiä. Siihen pystyy ja syyllistyy jokainen, mutta pirullisuus piileekin Godardin virkkeen jälkimmäisessä osassa. Varastetulla tavaralla pitäisi saada jotain aikaan. Populaarimusiikissa luovuus ja omaperäisyys usein käytännössä tarkoittaa lainatavaran esittämistä omana siten, että niin taiteilija kuin yleisö ovat vakuuttuneita lainaajan nerokkuudesta ja uskottavuudesta. Popissa on kiehtovaa se, että kaiken selittävää luovuuden avainhetkeä on mahdoton paikantaa musiikin tekemisen ketjun tiettyyn kohtaan. Luovuus piilee milloin missäkin.
Klassisella puolella on perinteisesti hyväksytty simppeli maailmanselitys ja työnjako: säveltäjä luo ja soittajat ja laulajat esittävät luomusta. Populaaritaiteen ja erityisesti rockin puolella tätä ajatusmallia on myös sovellettu aina Dylanin ja Beatlesin päivistä. Laulun tekemisestä ja ”tekijyydestä” on tullut musiikillisen ravintoketjun kivijalka, jonka keskeistä roolia ja pyhyyttä on tärkeä toistamalla toitottaa. Mikään ei ole niin tärkeä kuin ”biisi”.”Biisi ratkaisee”. ”Mun oma juttu on näissä mun biiseissä.” ”Levy oli muuten hyvä, mutta siltä puuttuivat biisit”. ”Kuuntelen mitä vaan, kunhan biisi on hyvä.” ”Ilman biisejä ei ole mitään”. Itse en ole pitkään aikaan enää ymmärtänyt, mistä puhumme kun puhumme ”biiseistä”.
Kuuntelemalla poptodellisuuden mielipuolista mosaiikkia on helppo havaita, että kiinnostava ja luova voi olla miljoonalla eri tavalla. Pieni vallankumous voi asua vanhaan malliin sanassa ja sävelen pätkässä. Se voi lentää digitaalisen sähkösirinän kannattelemana suoraan otsolohkoosi. Se voi olla ennenkuulumattoman törkeä bassorummun potkaisu palleaan tai rivossa runollisuudessaan ylittämätön puheen parsi elektronijytkepedillä tarjoiltuna. Oivallus ei aina todellakaan asu helposti omaksi yksikökseen erottautuvassa ”teoksessa”, jonka voi tarvittaessa esittää juovuksissa akustisen kitaran säestyksellä. Uskon vahvasti vanhaan fraasiin: olennaista ei ole se MITÄ teet, vaan MITEN teet. Otetaan esimerkki kampakeraamiselta kaudelta.
Nuori Elvis Presley mullisti popmusiikin vuosina 1954-56. Hän teki sen nykyterminologialla ilmaistuna vetämällä covereita, muiden biisejä. Elkku nappasi bluesia, countrya, gospelia ja iskelmää eli omassa elämänpiirissään tarjolla ollutta musiikkia ja kolvasi aineksista ydinpommin. Ne eivät enää olleet ”muiden biisejä”. Elvis loi. Hän loi äänellään ja olemuksellaan. Elvis lauloi, ähelsi, karjui, uhkaili, itki ja aneli. Hän haastoi maailman hiuksillaan, räikeillä sutenööripaidoillaan, ylähuulellaan, lantiollaan ja lähes pornografisilla liikesarjoillaan. Elviksen taideteos oli Elvis. Mystery Train. Varastetun tavaran jatkokäsittelyn oppitunti numero yksi. Nuori Elvis olkoon innostava esimerkki musiikin tekijöiden ja tulkitsijoiden myöhemmille polville. Kirmatkaa täysillä ja napsikaa kaikki sieluanne koskettava ja mieltänne kiihottava kyytiin. Tehkää siitä jotakin sielua koskettavaa ja mieltä kiihottavaa. Olisi tietysti tyylikästä, jos aina sopivalla hetkellä muistaisitte kertoa, keneltä pöllitte.
PEKKA LAINE
Pekka Laine on musiikkitoimittaja ja amatöörikitaristi, joka vietti lomastaan liian monta aurinkoista päivää järjestelemällä DVD- ja levyhyllyä. Kokemus muistutti useamman vuorokauden kestänyttä peiliin katsomista. Pekka ei halua puhua siitä.
Kommentit (0)