Jukka Haarma: Gösta Sundqvistin näköinen mies

On yllättävää, että Göstasta ei ole kirjoitettu sitä isoa kirjaa, jonka hän ansaitsisi. Gösta Sundqvist tulee suomalaisena lauluntekijänä aivan ensimmäisten joukossa, mutta hänestä kirjoitetun tekstin muodossa melkein viimeisten joukossa, Jukka Haarma kirjoittaa. 

Se oli Kaide Järvinen, joka soitti.  Oli viikonlopun tyyni kesäaamu ja katsoin parvekkeelta rauhallista merta. ”Jukka, mulla on huonoja uutisia. Todella huonoja uutisia. Jöde on kuollut”.

Järvisen Kaiden (Aarne  Tenkanen) ääni oli, sen muistan tarkalleen, oudon vakaa. Miesten välinen. Göstamainen, jos uskallan sanoa.

Se olisi voinut olla kovin ymmärrettävästi itkun paikka.

Kaide sentään kuului Gösta Sundqvistin lähipiiriin. Jos sellaista oli olemassa.

Tunsin toki Göstan. Alkujaan jo 70-luvun lopulta lähtien, jolloin hän oli levykauppamme vakioasiakas (Digelius Music Helsingin Viiskulmassa, Gösta asui silloin kulmilla). Kun Leevi And The Leavingsien ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?” ilmestyi, se oli yksi harvoista singleistä, joka tuossa jazzille, rockille ja LP-levyille pyhitetyssä kaupassa oli myytävänä. 

Siinä se oli seinällä myyntitiskin vasemmalla puolella, kunniapaikalla. Emme kuvitelleetkaan, että sitä olisi oikeasti kenellekään myyty. 

Myöhemmin haastattelin Göstaa Rockradioon. Useamman kerran. Hän oli hieno haastateltava. Paljon puhetta, paljon asiaa.

90-luvulla toimin Göstan radio-ohjelmien jonkinlaisena tuottajana ja yhteyshenkilönä. Nimenomaan jonkinlaisena. Ei Göstaa kukaan muu tuota. Oli ihan turha edes yrittää. (Paremminkin hän tuotti minua. Olen syvästi kiitollinen, että sain olla tahtomattani yhtenä hahmona hänen radio-ohjelmassaan.)

Olennaista on kuitenkin se, että me kaikki populaarimusiikin ystävät ja rakastajat olemme nyt, ja tulemme aina olemaan kiitollisia Gösta Sundqvistille.

Kirjan arvoinen laulaja?

Gösta Sundqvistin musiikista voisi puhua ja kirjoittaa loputtomasti. Satojen tuhansien suomalaisten äänellä.

Siksi on yllättävää, että Göstasta ei ole kirjoitettu sitä isoa kirjaa, jonka hän ansaitsisi. Gösta Sundqvist tulee suomalaisena lauluntekijänä aivan ensimmäisten joukossa, mutta hänestä kirjoitetun tekstin muodossa melkein viimeisten joukossa.

Toki pari suppeaa kirjaa on kirjoitettu. Santtu Luodon ”Raparperitaivas” (2004) ja ”Cyrano ja hullu koira” (2006), joista ensimmäinen oli tiettävästi nopea tilaustyö ja jälkimmäinen Göstan nuoruudenkaverin muistelmakirja.

Mutta nyt puhutaan isosta Gösta-kirjasta samassa sävyssä kuin Tuomari Nurmion ”Dumari” (2010).

Oudon hiljaista on ollut myös populaarimusiikin tutkimuksen puolella. Göstan musiikista on tiettävästi kirjoitettu vain pari gradua ja muutama tieteellinen artikkeli, lähinnä laulujen lyriikasta.

Pitäisikö ulkopuolisena kysyä, ovatko populaarimusiikin tutkijat kiinnostuneet sittenkin enemmän populaarimusiikin marginaalista kuin populaarista? Göstan laulut ja maailma luulisi olevan hyvin läheinen ja hedelmällinen tutkimuskohde populaarimusiikkia käsittelevälle tutkimukselle. Näkökulmista ei luulisi olevan pulaa.

Taidetta Taunuksen takapenkiltä?

”Hän korostaa..kansankuvauksellista puolta, sitä, että hänen teoksensa on tarkoitus olla kaikkien ymmärrettävissä, erotuksena elitistiseen taiteeseen… S:n teoksissa nimenomaan…elämä ja uni…haaveet ja pelot nukkuvat sylikkäin. Siinä syleilyssä suomalaisuus ja vieraus, koskettavasti traaginen ja koominen, ylhäinen ja alhainen ovat niin kietoutuneet toisiinsa, että niistä on tullut yksi ruumis ja liha…Mennään niin likelle suomalaista identiteettiä, että se tuntuu kuumana kaikkine rosoineen ja hajuineen ja säilyttää silti ihmeellisen poeettisuutensa”.

Kuulostaa Gösta Sundqvistin maailmalta, eikö?

Paitsi, että teksti kertoo tunnetun teatteriohjaajan Kristian Smedsin taiteesta.

Ehkä korkean ja matalan ero on sittenkin osin vielä olemassa. Smedsin taiteesta kirjoitettiin, varmasti ansaitusti, lähes 400-sivuinen kirja jo ennen Tuntemattoman sotilaan ohjausta. ”Kätketty näkyväksi –mielikuvituksen ja toden tilat Kristian Smedsin teatterissa” (2005).

Kolme viimeistä sanaa vaihtamalla tuossa voisi olla ihan perusteltu otsikko Gösta Sundqvistin tuotannosta tehtävän väitöskirjan nimeksi.

 Tosin Göstan kappaleiden otsikot jo sinänsä voisivat riittää väitöskirjan aiheeksi: ”Kiinalaisessa pesulassa”, ”Turkmenialainen tyttöystävä”,  ”Tuhkimo Titanicin kannella”,  ”Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen”,  ”Poika nimeltä Päivi”, ”Esa Pakarisen näköinen nainen”, ”Soile Söderberg”, ”Tyttöbändi Tikittävä Torpedo”, ”Sopivasti lihava”, ”Kaupungin tavoitelluin remonttimies”, ”Syntisen kaunis mies”, ”Kyyhkynen ja kyykäärme”, ”Rakkauden työkalu”, ”Tyttären vaimo”, ”Äitisi vietteli minut”, ”Teuvo, maanteiden kuningas”, ”Pimeä tie, mukavaa matkaa”, ”Taivas on Taunuksen takapenkillä”, ”Kuudentoista vuoden yhtäjaksoinen sade”, ”Koko talvi kesämökillä”, ”Nuotioilta parvekkeella”. Ja niin edelleen.

Radio-ohjelmien nimien keksiminen, tiedän kokemuksesta, on vaikeaa. Ei Göstalle. Keskustelimme moneen otteeseen puhelimitse nimiehdotuksista. Niitä tuli solkenaan. Radioon niistä päätyivät ”Aamusumpilla”, ”Belgialaisia kirjauutuuksia”, ”Tietokoneenkorjauskurssi”, ”Koe-eläinpuisto” ja ”Teinitalo”.

Klassikkonimiä ja -ohjelmia kaikki.

Vain Göstan oman jalkapallojoukkueen nimestä (kaikki hänen maailmaansa vähänkään tuntevat tämän helposti ymmärtävät) kuvastui selkeä, yksinkertainen viesti: Johanneksen Dynamo.

Mutta kenen levytysura voikin alkaa niin arvoituksellisesti ja ikimuistettavasti kahdella puhelimen luurin äänellä ja sitä seuraavalla kolmella sanalla:

”Moi! Mitä nyt?”

Vain Gösta Sundqvistin. 

JUKKA HAARMA

Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.