Parhaat hetket musiikkijuttujen lukijana tai dokumenttien katsojana liittyvät usein niihin valonvälähdyksiin, jotka ilmestyvät aiemmin itselle pimeyden tai ainakin osittain hämärän vallassa olleille kulttuurin sektoreille, Pekka Laine kirjoittaa.
Ennen vanhaan radiosta tuli rasittava ohjelma nimeltä ”Olen erilainen nuori”. Siinä toimittaja Anneli Tempakka haastatteli monenkirjavien kasvuhaasteiden ja identiteettisolmujen kanssa painiskelevia nuoria. Kuka änkytti, kuka oli homoseksuaali. Ohjelmien sävy oli pää kallellaan ymmärtävä. Marko on liimanhaistelija. Miksi Marko imppaa? Koska hänen on paha olla. Nyt campklassikot hekotuttavat, mutta aikanaan ohjelmat tuntuivat todella kuumottavilta. Niinpä olikin aikamoinen shokki havahtua sen tosiasian edessä, että olen vanhemmiten tempakoitunut musiikkitoimittajana yhä enenevässä määrin. Haluan ymmärtää, en tuomita. Kyseessä on vieläpä sisältä kumpuava motiivi, ei opeteltu maneeri tai oppikirjasta luettu prinsiippi. Varsinkin dokumenttitöiden yhteydessä olen huomannut toistavani mantramaisesti tätä johtolausetta. Haluan ymmärtää. Miksi tällaista tehdään? Mihin tarpeeseen? Ketä varten? Ei selvästikään minua, mutta ketä? Hmmm, kuulostaapa tutulta. Haluan ymmärtää. Johtolauseen soundi on aika lammasmainen ja ikävystyttävä. Silti uskon yritykseen ymmärtää ainoana kestävänä motiivina tehdä työtäni.
Parhaat hetket musiikkijuttujen lukijana tai dokumenttien katsojana liittyvät usein niihin valonvälähdyksiin, jotka ilmestyvät aiemmin itselle pimeyden tai ainakin osittain hämärän vallassa olleille kulttuurin sektoreille. Enpä tullutkaan ajatelleeksi. Tästäkö onkin kysymys. Sen sijaan, että aina joutuisi toteamaan, että niinpä niin. Näinhän se on. Kaikkein voimakkaimpia ovat ne valaistumisen kokemukset, kun löydät itsesi aiemmin inhoamastasi tai lähes täydellisesti sivuuttamastasi kohteesta. Teet sovinnon tai aselevon entisen vihollisen kanssa ja ymmärrät itsestäsi ja maailmasta jonkin pienen murusen lisää. Kynttilät syttyvät, loppukrediitit pyörivät ja nenäliinat otetaan esille. Ennen kuin harmonian ja yhteisymmärryksen vaippa lopullisesti hautaa alleen, säpsähdän ja muistan. Tarvitaan muutakin. Tarvitaan vihaa ja rakkautta, tarvitaan kohtuuttomuutta ja kiivautta. Halua olla kerta kaikkiaan ymmärtämättä. Ainakin jos halutaan lisää keskustelua tai muuta meteliä maailmaan. Sitä emme me tempakat oikein saa aikaiseksi.
Itse sain oppitunnin aiheesta, kun kirjoitin harrastajakriitikon urallani ylivoimaisesti eniten palautetta poikineen levyarvostelun Guns’n’Roses-yhtyeen levystä Chinese Democracy. Levy oli ja on mielestäni huono. Panos/tuotossuhteen ja albumin tehneen yhtyeen perinnön näkökulmasta se on surkea. Hetken huumassa kirjoitin turpean kokonaisuuden innoittamana muodollisesti rupisen ja sisällöltään osittain räkänokkaisen vuodatuksen, jossa ilkuttiin kaikkea mahdollista. Jos vastineiden määrässä mitataan, tämä vihapuheharjoitelma oli arvostelijaurani huippuhetki. Opettavainen kokemus se ainakin oli. Opin kolme asiaa.
1. Kannattaa nukkua yön yli ennen kuin painaa ”send” –nappulaa.
2. Haukkumalla suosittua metalli/hard rock-yhtyettä saa itselleen hauskoja uusia lempinimiä. ”Millimuna” taisi olla suosikkini.
3. Tämä ei ollut minun skeneni.
Parhaat jutut kumpuavat omasta persoonasta. Näin ajattelen aina kun näen peräänkuulutettavan provosoivampaa, vihaisempaa, pidempiä elinkautistuomioita julistavaa ja ”rehellisempää” kulttuurikirjoittelua. Itse olen tässäkin asiassa moniäänisyyteen uskova sovitteleva vässykkä. Kirjoita ja puhu siitä, mikä oikeasti inspiroi ja tavalla, joka on autenttista sinua. Jos olet sielultasi nallekarhu, älä yritä karjua kuin raivostunut jalopeura. Jos olet sielultasi kiljuva peto, mutta ulkokuoreltasi rusakko: anna palaa ja kill’em all! Jos joku on niin paska, ettet keksi siitä muuta sanottavaa, niin sano vaikka ”paska”. Tai ”sonta”, jos olet ministeri. Minä yritän ymmärtää sinuakin.
PEKKA LAINE
Pekka Laine on 47-vuotias musiikkitoimittaja, joka on kuunnellut pari vuotta liikaa iskelmälevyjä. Pekka on myös harrastelijakitaristi, joka harkitsee soittotunneille menoa. 34 vuoden tauon jälkeen.
Kiitos tästä ja muistakin C-puolen jutuista, tosi osuvia ja mielenkiintoisia havaintoja ja pohdintoja.